Joka sukupolvella on oma synkimpänsä

Synkimmän laulun etsintä nosti pintaan monet muistot

Pirkko Kotirinta
Helsingin Sanomat

 Silloin minä itkin ensi kerran, kun äiti mut matkalle laittoi / ja sen matalan torpan nokiselta pankolta leivän mun kätehen taittoi.

Siinä maistiaisiksi värssy synkäksi koettua kansanlaulua.

Kotoa vaatimattomista oloista lähteminen toistuu monissa suomalaisissa lauluissa. Toisten lähtiessä ei ovikaan narahda, puhumattakaan siitä, että käteen olisi pantu edes leipäpala. Poistumista seuraa vain taivaan tähti, Kulkurin iltatähti.

Kulkuri tuskin pääsi edes koulun penkille, mutta monet niistä, jotka pääsivät, lauloivat hyväryhtisinä Valistuksen laulukirjan lauluja. Sen ja nuorison omien 1910–30-lukujen lauluvihkojen sitkeää satoa korjataan edelleen monina surullisina ja synkkinä laulumuistoina. Arkkiveisujenkin perinne sieltä takaa häämöttää.

Suomen synkimmän laulun etsintä alkoi helmikuussa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla katsauksella siihen, miten suomalaisista tuli mollikansaa.

Säveltäjä ja tutkija Pekka Jalkasen mukaan suomalaiset kansanlaulut eivät pohjimmiltaan olleet mitenkään erityisen surumielisiä ja mollivoittoisia; esimerkiksi Kantelettaren nuottiliitteessä hallitsee duuri.

Suomenmieliset halusivat kuitenkin 1880-luvulla tehdä pesäeron ruotsinkieliseen kulttuuriin ja keksivät erottumiskeinokseen mollin. Kun vielä itänaapurista omaksuttiin molliromanssi poikineen, kansallinen mielentila oli paalutettu pitkäksi aikaa.

Historia on pitänyt huolen lopusta. Kansalaissodan katkerat vaiheet aktivoivat perinteestä orpo- ja vankiaiheiset laulut ja synnyttivät joukon uusia. 1930-luvun lamakautta on puolestaan koskettavasti kuvannut Veikko Lavi esimerkiksi Lasijauholaivakeikassaan, joka kertoo ankeasta satamatyöstä, lasijauhosäkkien kantamisesta. "Vaikea kuvitella ketään lurex- ja Idols-sukupolven edustajaa sitä esittämään", kirjoitti Seppo Saherma.

Kiinnostavin yksittäistä laulua koskenut keskustelu Synkin laulu -projektissa on syntynyt Tuomari Nurmion vuonna 1979 levyttämästä Oi mutsi, mutsi -laulusta, jonka historia myös lauletussa muodossa palautuu lukijoiden tietojen mukaan kansalaissodan vuosiin.

Tästä Nurmiolla itsellään sen paremmin kuin tutkijoillakaan ei ollut tietoa. Kirjailija Kjell Westö puolestaan on ollut asiasta jyvällä. Westön syksyllä ilmestyvän ja kansalaissodan aikaa ja sen vaikutusta käsittelevän romaanin Missä kuljimme kerran alussa on mottona muutama säe Oi mutsi mutsia.

Laulua on laulettu monin sävelin, Juha Peltomaa on esimerkiksi kuullut tekstin Tatu Pekkarisen Nikkarin Kerttu -melodialla, ja Lea-Liisa Lahti laulanut sitä Oi Joosef Joosef -foksin sävelellä, mikä luonnollisesti hälvensi tekstin synkkyysluonnetta.

Talvi- ja jatkosodan aikana viihteelle oli tilausta, ja sodan jälkeen menetyksistä joko vaiettiin tai laulettiin verhotusti. Monet sodanjälkeiset iskelmät ja Lauantain toivotuissa esitetyt laulut voi kuulla silkkana kansallisena terapiana.

Suomalainen tango nousi vähitellen kohti kulta-aikaansa. Tangot eivät kuitenkaan kovin sankoin joukoin saaneet tässä kilpailussa puoltoääniä, vaikka yksittäisiä mainintoja olikin: Järjen veit, minusta orjan teit . . . Synkkähän sekin on omalla tavallaan, tuo Mustasukkaisuutta.

Pekka Jalkasen sarjaan alkajaisiksi ehdottamassa Satumaassa lukijat ovat kuulleet synkkyyden rinnalla myös valoisuutta: moni yhdistää tämän Monosen tangon yöttömän yön toiveikkaan romanttisiin tunnelmiin.

Tangojen sijasta melkoisen ehdottajajoukon on saanut taakseen eräs valssi, Astridin valssi, jota on luonnehdittu paitsi synkäksi, myös kammottavaksi. "Me olemme vähän yli nelikymppisiä ja ollessamme lapsia Astridin valssia soitettiin esimerkiksi Sävellahjassa joka viikko. Sanat aiheuttavat ahdistusta vieläkin", kirjoittavat Merja Kaarnaoja ja Vesa Smolander.

Astridin valssin tarina on hyytävä kertomus ajalta, jolloin naimattoman naisen raskaus oli häpeän aihe. Lasta odottavan Astridin vanhemmat hylkäävät lapsensa, jonka Astrid kuristaa huivillaan. Kasvoja kuolemankalpeita, hän kerran vielä suutelee. Astrid itse joutuu telkien taakse.

Tutkija Anneli Asplund kertoo, että Astridin valssista löytyy muistiinpanoja Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanlaulukortistosta.

Laulu on myös julkaistu Tampereella 1929 painetussa arkkiveisuvihkosessa Hauskimmat laulut (!). Astridin valssi ja muutaman ehdottama Luurankoserenadi ovat olleet todennäköisesti muodissa 1920–30-luvulla. Tuula ja Leena -duo levytti Astridin valssin 1968.

Musiikkikokemus on pohjimmiltaan hyvin henkilökohtainen asia: laulu, joka jollekin on synkistä synkin, voi huvittaa toista.

Ja kääntäen: monet parodisiksi tarkoitetut laulut otetaankin tosissaan.

Martti Syrjä sanoitti esimerkiksi Murheellisten laulujen maan "intertekstuaalisena vitsinä" ja kommenttina tuon ajan itsesäälisille iskelmille – joita niitäkin sanoitettiin kieli poskessa.

Syrjän tekstistä tuli kuitenkin tavallaan liian tosi vain mutkan kautta ymmärrettäväksi: Työttömyys, viina, kirves ja perhe . . .

Useimmat ehdotuksensa lähettäneet yhdistävät tietyn laulun johonkin omaan elämäntilanteeseen. Musiikki ja tilanne limittyvät ikiajoiksi, samalla tavalla kuin tietty tuoksu laukaisee muistojen sarjan.

Sitten on kollektiivisempia traumoja. Outi Silvennoinen arveli maaliskuussa, että on tapahtumassa oikeusmurha, koska Iltatuulen viestiä ei vielä näy listalla, jolle on haettu synkkiä suomalaisia lauluja.

"Sen synkkyydellä on piinattu suomalaisia varmaan enemmän kuin millään muulla musiikkikappaleella", hän arveli ja viittasi radion "toivelauluohjelmaan" jonka nimi oli päässyt unohtumaan.

Ohjelma oli Lista – muistatte varmaan: Matti Paalosmaa juonsi! – jolla Aikamiehet-mieskuoron esitys sinnitteli mukana peräti puolitoista vuotta.

Iltatuulen viesti oli eräänlainen vanhemman kuulijakunnan muistutus olemassaolostaan muuten pop-vetoisilla vuoden 1967 myyntilistoilla: laulun synkäksi kokemiseen riitti tavallaan se, että se oli väärässä paikassa, väärään aikaan. Iltatuulen viestin kannatus ei kuitenkaan kantanut kilpailuun asti, kuten ei edellä mainittujen Lasijauholaivakeikan ja Luurankoserenadinkaan.

Koko kansaa ainoana radiokanavana yhdistävän Yleisradion vaikutus kansakunnan mielentilaan ulottui 1980-luvulle, paikallisradioiden tuloon. 1980-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneille lauluille ei tässä mittelössä enää kasaudu ääniä samalla tavalla kuin vanhemmille. Englanninkieliset synkkyydet eivät juuri saaneet kannatusta.

Erityisen tärkeä on ollut Lauantain toivotut levyt -ohjelma, mihin viitataan monessakin kirjeessä. Yhteen aikaan se yhdisti koko kansaa, ja nostattaa yhä muistoja saunakahveista vahakangasliinaisen keittiön pöydän ääressä. Muunkinlaisia muistoja herää:

"Lauantain toivottujen levyjen kaamein ja synkin hetki koitti 1950-luvun alkupuolella noin kello 17.15–17.25, jolloin alvariinsa esitettiin Merikannon Merellä ja Sibeliuksen Ristilukki. Kummankin tunnelma oli niin kammottava, että juuri hankittu saunapuhtaus alkoi pilaantua tuskanhiellä", kirjoittaa sähköpostissaan kansanmusiikin tutkija Simo Westerholm.

Kauniiksi lopuksi siteerattakoon vielä amerikansuomalaista muusikkoa Vili Syrjälää. Tämä mainitsi Westerholmin mukaan vuosikymmeniä kestäneen suosionsa salaisuudeksi seuraavaa:

"Suomalaisten kanssa pärjää ja suosio on aina taattu kun vain muistaa esittää kappaleita, joissa kerrotaan kuinka orpo, kurja tai köyhä minä oon, tai että poika tappo kirveellä veljensä tai isänsä."

Syrjälän sanat ovat totta vielä monissa tämänkin listan lauluissa.

Silti: valoisaa juhannusta!

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi