Nyt valitaan Suomen synkin laulu

HS:n kulttuuriosasto esittelee kevään mittaan joukon synkkiä lauluehdokkaita

 Soitto on suruista tehty. Suomalaiset ovat mollikansaa. Kell' onni on, se onnen kätkeköön . . .

Sanoivatpa uudet onnellisuustutkimukset mitä tahansa, käsitys suomalaisesta mollivireestä ja itseensä kääntyneestä ikävästä on syvälle iskostunut.

Helsingin Sanomat uppoutuu kevään aikana tähän murheen alhoon ja selvittää, mikä on lukijoiden mielestä Suomen synkin laulu.

Alkutahdit antaa musiikintutkija ja säveltäjä Pekka Jalkanen, joka myös esittelee ohessa oman ehdokkaansa.

"Suomalaisen mollin historia on mielenkiintoinen", Jalkanen innostuu. Hän on kuvannut mollin vakiintumista suomalaisessa musiikissa kahdella käsitteellä, korkealla mollilla ja matalalla mollilla.

Korkeaa mollia Jalkanen kutsuu myös ylioppilasmolliksi, koska sen tulo liittyy fennomaaniylioppilaisiin:

"Suomenmieliset halusivat 1880-luvulla tehdä pesäeron ruotsinkieliseen kulttuuriin ja he keksivät erottumiskeinokseen kansanlaulun mollin", Jalkanen kertoo. Inspiraationa oli etenkin Elias Lönnrotin keräämä Kanteletar (1840), joka alkaa sanoin Soitto on suruista tehty. Fennomaanien laulukirjat saivat jäljittelijöitä. Ylioppilasmolli oli syntynyt.

Mielenkiintoista on, että Kanteletar ei sinänsä ollut mikään surumielisten laulujen kirja: "Kantelettaren nuottiliitteissä duuri on ylivoimainen", sanoo Jalkanen.

Matala molli taas syntyi venäläisen populaarimusiikin vaikutuksesta, mustalaisromanssien ja soittokuntavalssien myötä. Mustalaisromanssi oli ensimmäinen venäläiskansallinen iskelmä ja ensimmäinen musiikin laji, jota nuottikustannus teki tunnetuksi. Keisarivallan loppupuolella romansseilla oli huomattavaa kaikupohjaa Suomessakin.

Soittokuntavalssit olivat romanssien sukulaisia. Niistäkin tuli hyvin myyviä iskelmiä ja tavallaan uuden ajan kansanlauluja. Valssin korkeasuhdanne puhkesi Japanin sodan (1904–05) tienoilla.

"Niiden jälkeen Suomi oli aivan rähmällään molliin", Jalkanen sanoo viitaten romanssien ja valssien vaikutukseen.

Työn viimeisteli erittäin tehokkaasti suuren yleisön iskelmä, johon venäläinen romanssi ja sitä kautta mollisävellajit löivät lähtemättömän leimansa. Kunnon perusiskelmä soi mollissa vielä nykyäänkin.

Jos kurkistellaan korkean ja matalan mollin takaiseen historiaan ja mietitään kansanlauluja, suomalaiset eivät näyttäydy ollenkaan mollivireisinä:

"Kun katsoo kalevalaista melodiikkaa, molli ja duuri eivät mitenkään erottele surua. Mitä tahansa tekstiä on voitu laulaa millä tahansa sävelmällä", Jalkanen kuvailee. "Ainoastaan itkuvirsi on selvästi mollinomainen. Ja kyllähän kaikkein surullisinta suomalaista kansanmusiikkia ovat juuri itkut."

Suomi omaksui ihanteensa manner-Euroopasta, ja esimerkiksi uudempi 1800-luvun kansan- ja populaarimusiikki oli Jalkasen mukaan valtaosaltaan duurissa. Euroopassa barokki, jonka aikaa oli 1600-luku, oli tosin suosinut mollia, muttei surumielen tai kaihon vaan vahvuuden ja lujuuden ilmentymänä, Jalkanen sanoo.

Molli-Suomella on siis ikää niskassaan runsaat sata vuotta, mikä on aika vähän.

Näyttää myös siltä, että molli-Suomen elämäntaival on kääntynyt ehtoopuolelle – siitäkin huolimatta, että myös englanniksi musiikkiaan tekevien suomalaisbändien kuten vaikka HIMin, The Rasmuksen ja Kwanin sävelmissä on edelleen vahva suomalaiskansalliseksi miellettävä mollileima.

Jalkasen mukaan mollin valta näyttäisi 2000-luvun Suomessa taittuneen. Yhdeksi käännekohdaksi hän näkee jo 1960-luvun Yhdysvalloissa syntyneen folk-liikkeen ja Bob Dylanin vaikutuksen.

"Se näkyi siinä, että ihmiset, joilla ei ole muodollista musiikkikoulutusta, lähtivät laulussaan luonnostaan kohti yläsävelidiomia. Seurauksena on esimerkiksi pentatonissävyistä melodiikkaa", Jalkanen pohtii. "Vaikutus näkyi vähitellen suomalaisessakin populaarimusiikissa."

Yhdeksi mollin murtumisen mittariksi kelpaavat Jalkasen mielestä hyvin euroviisut.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi