1.4.2006 0:00
Kansanlauluksi sitä sanotaan, mutta sanat ovat akateemikko V. A. Koskenniemen, koko nimeltään Veikko Antero (eikä Votre Altesse, Teidän Korkeutenne).
On suuri sun rantas autius löytyy vuonna 1908 ilmestyneestä Koskenniemen runokokoelmasta Valkeat kaupungit ja on nimeltään Rannalta. Laulua voi nykyisin kuunnella useina eri levytyksinä.
Suomen synkimmäksi sen tekee paitsi runon keskitetyn pohjaton suru myös siihen liitetty lapualainen kansansävelmä.
Sävelmä on koruton, yksinkertaisen itkuinen ja maisemassa viipyilevä.
Yksinäinen, vilua vaikeroiva villisorsa kiertää kaislikosta toiseen, muttei löydä emoaan. Eikö se ole ihmisen itkun paikka?
Kesäsaareni harmajata aaltoa tuijottaessani voin joka vuosi seurata näiden sorsanpoikien eloonjäämistaistelua hyvin läheltä. Suuret selkälokit kaartavat rantoja, ja naps, emoton, suojaton poikanen on joutunut lokin kitaan.
Yritän keskeyttää darwinistisen taistelun loksauttamalla ovet ja saaren ikivanhan poljettavan urkuharmonin kannen auki. Kaikki äänikerrat esiin ja forte-nappula täysille! Sitten soittamaan: Joku yksinäinen eksynyt . . .
Jokohan soitto saisi lokit väistymään? Ei tehoa. Vain muusikon kurkku paksuuntuu, laulu juuttuu kurkkuun ja kyynelkarpalot valuvat koskettimille.
Odotan peloissani ensi kesää. Mitä ihmiset keksivät tehdä linnuille? Lisääntyykö emottomien sorsanpoikien luku?
Laulu kertoo ajasta, jolloin ihmisellä vielä oli orgaaninen yhteys luontoon – ja ikuinen kaipuu erämaahan.
Nyt jo kansanedustajan arvovallalla vaaditaan lintuyhdyskuntia tuhottavaksi. Voi näitä urbeja. Ja vaikkei tämä olekaan Sävellahja, niin terveiset laulua ehdottaneelle emäntä Elli Lantalle Mäntyharjulle. Itketään yhdessä.
Synkin laulu -ehdokas soi Radio Helsingin Parantola-ohjelmassa la kello 14.30. Ehdotukset perusteluineen: hs.kulttuuri@sanoma.fi. Postitse: HS, kulttuuriosasto, PL 85, 00089 Sanoma. Verkossa: www.hs.fi/keskustelu.
Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi