Luku 1: Aatu panee hulinaksi

"Älä huuda, saatanan sotahullu!"

Tämä on Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen vuorosana. Tai jos ollaan tarkkoja, niin sitä ei koskaan sanota, mutta kertojan mukaan se kuuluisi heti rivistä, jos joku ryhmänjohtajista ryhtyisi vaatimaan miehiltä ylimääräistä ponnistusta. Sen voisi mutista melkein kuka hyvänsä miehistä, ja siinä on koko kirjan sanoma.

Yli puolitoista vuotta armeijaa käyneet varusmiehet ovat lopen kyllästyneitä rivissä seisomiseen ja sulkeisharjoitukseen. Siviiliinpääsyä on juuri katkerasti lykätty.

Ensimmäisessä luvussa ei ammuta vielä laukaustakaan.

Jalkaväkirykmentti 8 oli alkukesästä 1941 sijoitettuna Joensuun ympäristöön. Väinö Linna palveli rykmentin ensimmäisessä pataljoonassa, joka tosin oli liikekannallepanon alkaessa etelämpänä Varpasalon-Oravisalon maastossa. Kuuluisa paloaukea sijaitsee Ylämyllyn varuskunnan alueella.

Rykmentti liitettiin osaksi keskipohjalaista 11:ttä divisioonaa.

JR 8:ssa oli kaksi pataljoonaa nuoria varusmiehiä, kolmas oli koottu vanhemmista miehistä, reserviläisistä. Rykmentin komentaja oli eversti P.A. Autti eli Ukko. Miehiä oli eri puolilta maata, runsaasti Joensuun ympäristöstä (Rahikainen), Keski-Pohjanmaalta (Salo), Keski-Suomesta (Riitaoja) ja ilmeisen paljon myös hämäläisiä (Lahtinen, Lehto). Rykmenttiä täydennettiin myös Helsingin suojeluskuntapiirin upseereilla (Lammio).

Ensimmäisen pataljoonan miehet olivat siis varusmiehiä, jotka olivat joutuneet jäämään väkeen puolentoista vuoden palveluksen jälkeen.

Yksikön sotilaat olivat 21-vuotiaita, voittopuolisesti maaseudulta, varsinaista ammattia heillä ei vielä kutsunnoissa ollut. He olivat viljelijäperheen poikia, metsätyömiehiä, sekatyömiehiä, autonapumiehiä, harjoittelijoita, oppipoikia. Työelämä oli vasta edessä.

Miehet olivat arviolta seitsemän senttiä lyhyempiä kuin nykyiset varusmiehet, sillä vuonna 1922 kutsuntaikäisten keskipituus oli 171 senttiä ja nuorten miesten keskipituus on siitä pitäen kasvanut noin sentin kymmenessä vuodessa. Nykyisin kutsuntoihin tulevien pituus on jotakuinkin tasan 180 senttiä.

Sotavuosina kutsuntaikäisistä oli 7 prosenttia alle 160-senttisiä ja joka kolmas painoi alle 60 kiloa. Väinö Linna itse oli kutsunnoissa 166 senttiä pitkä ja painoi 67 kiloa.

Maakuntien väliset keskipituuden erot vuonna 1941 olivat vielä selviä. Eteläsuomalaiset ja länsisuomalaiset olivat muita pitempiä. Parempi ravinto ja muut ympäristötekijät ovat tasoittaneet eroja ja kasvattaneet keskipituutta samoin kuin väestön liikkuminen ja sekoittuminen.

Tuntemattoman sotilaan miehet painoivat selvästi vähemmän kuin nykyiset varusmiehet. Vuonna 1938 varsinaissuomalaisista ja pohjoiskarjalaisista varusmiehistä tehdyn tutkimuksen mukaan heidän keskipainonsa oli 68,1 kiloa. Otoksessa olivat siis varusmiehet sekä Länsi- että Itä-Suomesta.

Nyt varusmiehet painavat keskimäärin jo 77 kiloa. Lihominen alkaa yleensä heti armeijan jälkeen.

Kuten yleensä pituuden lisääntyessä nimenomaan alaraajat ovat kasvaneet. Tuntemattoman sotilaan miehet ovat siis lyhyt- ja pienijalkaisempia kuin nykyiset varusmiehet. 40 oli sota-aikaan yleisin kengännumero, arvioi suomalaisen varusmiehen ruumiinrakenteesta väitöskirjan tehnyt Seppo Dahlström.

Vaikka ruumiillinen työ oli nykyistä paljon yleisempää, ei ravinto ollut usein kasvavalle nuorukaiselle riittävää. Vitamiineista ja valkuaisaineista oli puutetta. Miehissä oli paljon alipainoisia, hinteliä ja kapeaharteisia, ylimääräistä rasvaa ei ollut, posket olivat kuopalla. Hartiat olivat monilla jo kovasta työstä köyryssä. Nykyihmisen silmään he näyttävät vanhemmilta kuin nykyiset varusmiehet, vaikka olivat samanikäisiä.

Nälkä ei suinkaan ollut kokonaan kadonnut Suomesta. Siellä täällä löytyi vielä pesäkkeitä, joista nälkä suotuisien olosuhteiden vallitessa saattoi levitä. sen tiesivät varsin hyvin kutsuntoja suorittavat lääkärit. Miehistöaineksessa ilmeni suoranaisesta ravinnonpuutteesta johtuvia heikkouksia.

Ensimmäisessä luvussa viivähtää salaperäinen hahmo: Sotamies Mäkinen. Hänet esitellään ensimmäisenä, mutta sen jälkeen häneen ei enää palata. Mäkinen on todellinen tuntematon sotilas, emme edes saa tietää, miten hänen sodassa käy.

On esitetty arveluja, että kysymyksessä voisi olla Linnan alter ego, mutta Mäkisen tehtävä lienee ennen muuta esittää jonkinlaista keskivertoa jatkosodan sotilasta.

Mäkinen saapuu palvelukseen nyytti kainalossa, taskussa halkometsästä ansaittu tili ja naapurintytön valokuva.

Mäkisen avulla kertoja kuvaa suomalaisten asennoitumisen uuden sodan kynnyksellä:

Mikä oli hänen suhteensa maailmanhistorian suureen vyöryyn, josta kantautui yhtä ja toista hänen korviinsa? Aatu panee hulinaksi. Sitä mieltä hän oli.

Ja:

Kyllä meillä oikeus on. Niinkin hän ajatteli, ja jos vielä tullaan, niin samalla lailla pannaan kova kovaa vastaan, perkele.

Talvisodan hyvitys on siis kertojankin mielestä uuden sodan motiivi, ainakin sellaisena hän kuvaa Mäkisten sodan ymmärtävän. Kirjassa viitataan talvisotaan useasti, toisaalta ironiseen sävyyn, kuinka se oli kaikista siihen astisista sodista paras, koska siinä voittivat molemmat osapuolet. Toisaalta kuvataan arvostavaan sävyyn "vanhoja miehiä", jotka olivat palanneet sodasta karvalakkeineen, turkkireuhkoineen, villapaitoineen ja huovikkaineen.

Tässä yhteydessä kertoja puhuu ironisesti siitä, kuinka miehet olivat palanneet talvisodasta siviiliin ilman "sopeutumisvaikeuksia", lainausmerkeissä.

"Mitä ihmeellisiä sielullisia vaikeuksia siviiliinpääsyssä sitten olisi ollut?" hän ihmettelee. "Perinpohjainen suomalainen humala ensin ja sitten töihin."

Miksi kirjailija vähättelee sopeutumisvaikeuksia, joita taatusti tuli sodasta palanneille, ehkä ei aivan heti, mutta myöhemmin sitäkin enemmän? Nykykatsannossa olisi mahdoton kuvitella sotaa, josta palattaisiin siviiliin ilman sopeutumisvaikeuksia.

Yhteiskuntahistorian professori Pauli Kettunen on kiinnittänyt sanaan huomiota.

"Ironisoidessaan niin tuotannon rationalisointia kuin puhetta sotilaiden sopeutumisvaikeuksista Linna pilkkasi modernia asiantuntemustietoa, jonka avulla yksilöt ja yhteiskunta sovitettiin yhteen. Hänen miehensä sopeutuivat, mutta omilla ehdoillaan."

Vaikka Linna vierastikin uutta sanaa, olivat työelämän suhteet johdon ja työntekijöiden välillä muuttumassa. Piti ruveta tarkastelemaan sellaisia uusia asioita kuin sopeutuminen, tyytyväisyys ja sosiaaliset suhteet. Tarvittiin sellaisia sanoja.

Toinen sivuhenkilö viivähtää kapteeni Kaarnan ja vääpeli Korsumäen keskustelun taustalla. Nimetön, neitimäinen kirjuri, joka kampailee tukkaansa peilin edessä, kun muut ovat lähdössä sotaan.

Alakuloinen vääpeli katselee touhua:

- Kaikenlaista viheltäjää sitä on.

Kaarna naurahti kuivan ilkeästi ja sanoi:

-Maailmanhistoria muodostuu kaikenlaisista toimista. Joku ehkä katselee Berliinissä Venäjän karttaa ja tekee suunnitelmia. Tämä kampaa tukkaansa, mutta mukana hänkin on.

Kirjuri nähdään vielä järkyttyneenä Korsumäen kaatumiskohtauksessa. Sen jälkeen hän katoaa lopullisesti romaanista.

Paljon puhuttu Tuntemattoman sotilaan sammakkoperspektiivi ei ihan pidä paikkaansa. Sotaa katsotaan paljon myös upseerien tasolta, aina pataljoonan komentajaan asti. Aluksi sodasta puhuu kapteeni Kaarna. Hän pohtii sitä maailmanhistorian liikkeenä mutta samalla hänen katseensa on sananmukaisesti alhaalla:

-Mutta kas kas kun tulee marjoja. Niin on kukkasta että.

Upseerimietteiden rinnalla kulkevat nämä Mäkiset ja kirjurit, jotka temmattiin sotaan keskeltä elämää. He eivät lähteneet sotaan, vaan sota tuli heidän elämäänsä.

Mutta joukossa on myös intoa, niin sitä oli oikeassa JR 8:ssakin. Ja kapteeni Kaarnallekin sota sopi hyvin.

Kun kapteeni Kaarna tuo tiedon lähdöstä, on 16. kesäkuuta 1941. Liikekannallepano alkoi 10. kesäkuuta ja seuraavana päivänä määrättiin ylimääräiset kertausharjoitukset.

Komppania käy kiireesti pakkaamaan. Heissä näkyy uutta intoa.

Todellisuudessakin nuoret miehet lähtivät mielellään sotaan, sillä vihdoin pitkä, tylsä aika päättyi. Talvisodan vääryydetkin muistettiin. Miehiä piti suorastaan jarrutella.

Romaanissa kanttiini myydään tyhjäksi, ja sotilaille tulee kiire ostaa korviketta, tupakkaa, kirjepaperia ja kovia rinkeleitä, joita nyt saa rajoituksestta.

Rahikainen ja vänrikki Lammio yrittävät molemmat vielä iskeä kanttiinissa myyvää lottaa. Lammio upseerina pääseekin saattamaan lotan kotiin, yrittää kähmiä häntä metsätaipaleella, mutta tulee torjutuksi.

Kuullaan kenttähartaus, maataan ja odotetaan kuorma-autokolonnaa, jota ei kuulu. Koska maataan tähtitaivaan alla, tulee mieleen suuria kysymyksiä. Lahtinen ja Hietanen joutuvat, ilmeisesti jälleen kerran, kiistaan kehitysopista ja luomiskertomuksesta.

Kesäyö on pitkä ja kolea. Autokolonnan tulo lykkäytyy jo kolmannen kerran. Miehiä palelee ja he yrittävät torkkua manttelien alla.

Vihdoin kolonna saapuu neljän aikaan aamulla. Kullekin lavalle ahtautuu joukkueellinen – tässä tapauksessa ilmeisesti noin 25 miestä – joten ahdasta on. Aurinko nousee komeasti ja matka kohti rajaa alkaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi