Luku 11: Hauhia täyttäisi 85

On elokuu 1942. Saksalaiset ovat syvällä Venäjällä: he ovat päässeet jo Volgalle ja ovat aivan tuotapikaa valtaamassa Stalingradin. Syvärillä rintama sen sijaan on seissyt paikoillaan jo vuoden, eikä koko kesänä ole suuremmin taisteltu.

Koskelan joukkue on ollut samoilla seuduilla talvesta lähtien, elämä on rauhoittunut selvästi ja lomatkin ovat alkaneet pyöriä. Romaanin kuvaama paikka muistuttaa tarkasti Kimjärvellä sijainnutta tukikohtaa, ja Pirunkukkula, Miljoona ja Pikkumiljoona sijaitsivat juuri siellä. Miljoonat olivat alun perin venäläisten rakentamia suuria korsuja. Ne olivat vaarallisia paikkoja, sillä ne olivat alttiina tulitukselle kolmelta suunnalta, ja niitä kutsuttiinkin "kusisiksi eteentyönnetyiksi". Niissä oltiin kaksi viikkoa kerrallaan. Romaanissa seuraava Miljoona-vuoro on odotettavissa vasta lokakuussa.

Enää ei asuta teltassa kuten edellisessä luvussa, jossa oltiin vielä kesäkuun alussa. Koskelan miehillä on ollut aikaa rakentaa kunnollinen korsu lähikylästä hajotetusta tšasounasta.

Korsussa on ikkuna ja pyöreistä kivistä muurattu uuni, joten sen lämmitys ei talvella vaatisi kipinämikkoa. Korsu vaikuttaa myös tilavalta, koska sen seinustoja kiertävät kerrossängyt. Koskelalle on miesten vaatimuksesta rakennettu erillinen sänky ovensuuhun.

Voidaan päätellä, että korsussa on vähintään yksitoista makuupaikkaa, varmasti enemmänkin.

Salaperäinen toinen puolijoukkue on toisessa korsussa, josta ei kerrota muuta kuin että se on olemassa. Ensimmäinen puolijoukkue on ominut täysin porukoihinsa sekä Koskelan että Hietasen. Molemmat tuntuvat laiminlyövän toista puolijoukkuetta. Ilmeisesti kysymys on kuitenkin kirjailijan ratkaisusta: hän haluaa kertoa vain puolikkaan joukkueen tarinan.

Miehillä on siis suojaa, lämpöä ja valoa. Melkein puoli miljoonaa suomalaismiestä oli kaivautunut maahan ja tehnyt olonsa kohtuullisen mukavaksi. Helsingin kokoisen kaupungin verran.

Talvisodan ja 1941-1942 talven ensimmäiset suojat etulinjassa olivat usein olleet äärimmäisen karuja. Pahimmillaan pelkkiä maakuoppia, joita oli kaivettu sen verran suuremmiksi, että jalat saatiin suoriksi. Loppusyksyn sateilta ja alkutalven kylmyydeltä oli suojauduttu pressuilla ja havuilla. Miehet nukkuivat läjissä lämmittääkseen toisiaan. Tulenteko oli mahdollista vain pimeällä, sillä savu houkutteli paikalle keskityksen tai ilmaiskun.

Heti kun oli mahdollista, kaivettiin ensimmäiset kuopat korsua varten, tuettiin useasta hirsikerrasta tehty katto, jonka päälle kasattiin suuria kiviä ja maata. Suoralta osumalta ne eivät suojanneet, mutta sirpaleilta korsussa oli turvassa. Vaikka hirsikertojen väliin oli limitetty monta kerrosta tuohta, vesi valui sisälle. Seinät varisivat alas hiekan ja saven sekaisena vellinä.

Aluksi lattialla oli vain havuja ja rankoja, mutta sitten ne peitettiin halkaistuilla haapapuilla. Jollei lautoja saanut puretuista rakennuksista, rakennettiin lavitsat rangoista. Peitteenä oli mantteli ja tyynynä reppu.

Kamiina lämmitti epätasaisesti: oli joko tukahduttavan kuuma tai kylmä. Ilma oli kammottavan huono, sillä miehet eivät talviaikana päässeet kuukausiin peseytymään. Toisaalta ei ollut vaihtovaatteitakaan – paita saatettiin vaihtaa kolmen kuukauden välein. Alusvaatteita oli toiset, mutta ne olivat yhtä likaiset. Samat liasta kankeat vaatteet olivat päällä yötä päivää. Ennen kuin saunat saatiin rakennettua, mikä tehtiin mahdollisimman pian, peseytyminen oli hyvin hankalaa ellei mahdotonta. Saappaita ja likaisia jalkarättejä roikkui kuivumassa, ja paksussa ilmassa leijui sakea pierunhaju, sen mainitsevat lähes kaikki muistelijat.

Professori Matti Kuusen kokoama teos Sotasavotta perustuu vuonna 1973 järjestettyyn korsuperinteen keruukilpailun satoon. Sen kirjoittajista huomattavan monet kuvaavat ilmavaivoja ja niiden ympärille syntynyttä nuorten miesten kulttuuria. Vatsat olivat sekaisin, ravinto yksipuolista ja hygienia aivan alkeellisella tasolla. Pakkeja ja ruokailuvälineitä pestiin huonosti jos ollenkaan. Talvisaikaan likaiset pakit jätettiin pakkaseen jäätymään, mutta lämpimänä aikana niissä pesivät ruokamyrkytysten aiheuttajat. Ripuli oli yleistä, ja 1944 loppukesästä Kannaksella riehui punatautiepidemia.

Aluksi myös käymäläkuri oli olematonta. Ampumahaudat kustiin keltaisiksi eikä aina ollut riukuakaan, vaan jätökset heitettiin lapiolla haudan reunan yli. Kun kunnollisia riukuja alettiin rakentaa, niiden montut täyttyivät nopeasti eikä uusia helpolla kaivettu.

Ei siis ihme, että rotista tuli suuri ongelma, korsut ja taisteluhaudat kuhisivat niitä. Rotat uhkasivat muonavarastoja ja sotilaitten leipälaukkuja. Niitä ryhdyttiin myrkyttämään. Aika ajoin myönnettiin rotanhännistä lomia, joten kohta niillä käytiin jo kauppaa. Romaanissahan Koskela harrastaa ajankulukseen rottien pyydystämistä, mutta ei tapa saalistaan vaan päästää sen varoitellen menemään.

Luteet, täit ja kirput ovat tunnettu korsuongelma, miesten vaatteet kuhisivat niitä. Niiden aiheuttama kutina ja polttelu oli helvetillistä. Puremat ärtyivät raapimisesta ja tulehtuivat helposti lian keskellä. Saunasta tuli apu tähänkin ongelmaan.

Elämää hankaloitti myös pimeys. Alkeellisimmissa korsuissa ei ollut ikkuna-aukkoakaan. Valoa yritettiin saada savuttavilla öljytuikuilla, jotka pilasivat ennestään surkeaa ilmaa. Valopetroolia ei aluksi ollut saatavilla. Karbidilamput tulivat suureen tarpeeseen. Petromaxeja ja kaasulamppuja oli komentokorsuissa ja sidontapaikalla. Kynttilöitä oli vähän ja ne söivät ennestäänkin vähää happea.

Kun korsuja sitten alettiin rauhassa rakentaa, niihin tehtiin oviseinälle pieni ikkuna, vaikka se keskityksen tullessa helposti särkyikin.

Kevättulvat olivat erityisen vaikeaa aikaa korsuissa. Silloin vesi lirisi korsuun, ja lattialle oli laitettava kiviä, joita pitkin pääsi loikkimaan kuivin jaloin. Lattialta kannettiin ämpäreittäin vettä, ja oli pakko asentaa korsuihin pumppuja. Vartio- ja kipinävuorojen lisäksi tarvittiin yksi mies pumppuvuoroon.

Niinpä kesällä 1942 alkoi valtava korsunrakennusurakka kaikkialla Karjalassa. Korsuista tehtiin tilavampia ja valoisampia, muurattiin uuneja, veistettiin kunnon kalusteet. Saunat tehtiin huolella ja niitä käytettiin ahkerasti.

Oli työvoimaa, taitoa ja aikaa. Mutta kun korsut olivat valmiit, tuli lähes puolelle miljoonalle miehelle vapaa-ajanongelma. Taistelutoiminta oli edelleen vähäistä.

Miehet kuluttivat aikaansa puhumalla naisista ja pelaamalla korttia. Taannuttiin kesäleiritasolle: useassa korsumuistelmassa sytyteltiin pieruja palamaan. tehtiiin kepposia, kiusattiin erilaisia, tehtiin kiljua ja jotkut keittivät jo pontikkaakin. Viinaa järjestyi aina jostain, jollei muuten, niin tehtiin konekiväärin jäähdytysnesteestä "sinipiikaa".

Valtava määrä aikaa, valtava määrä miehiä aktiivisimmassa iässään. Asemasotaa kesti kaikkiaan kaksi ja puoli vuotta. Nuoria miehiä, jotka kaipaavat toimintaa, jännitystä, vauhtia, kilpailua; sormet naputtavat kärsimättömästi, polvi hypyttää. Vitsejä, piloja, typeryyksiä, riskinottoa.

On helppo kuvitella, mitä nykyaikana tapahtuisi, jos kaksikymppiset nuorukaiset pantaisiin pariksi vuodeksi leiriolosuhteisiin. Siellä pelit piipittäisivät, kuulokepäiden leuat nyökyttäisivät. Edelleen puhuttaisiin naisista, kiusattaisiin erilaisia, tehtäisiin tyhmiä piloja, piereskeltäisiin ja hihitettäisiin päälle. Tikkakilpailuja, sudokuja, iltapäivälehden kymmeniä kysymyksiä, ilmakitarointia, riekaleisia pornolehtiä, joihin on tehty kuulakärkikynällä lisäyksiä. Loputtomia väittelyitä biiseistä ja bändeistä, jotka on joko vitun hyviä tai ihan paskoja.

Ei siis ihme, että miehistöä ryhdyttiin innostamaan puhdetöihin. Sormuksia, lampunjalkoja ja pahkakuppeja. Kauhoja, puukontuppia, rasioita. Syntyi omaleimainen korsuestetiikka, joka oli mahdollisimman kaukana vähäeleisestä skandinaavisesta muotoilusta. Ilmaisu oli loputtoman koristeellista ja pikkutarkkaa, lovileikkauksia, upotuksia, kiemuraa, pykäliä ja lopuksi kärvennys puhalluslampulla.

Kun korsut olivat hyvässä kunnossa ja oma nurkkauskin tuunattu kodikkaaksi, alkoi päällystö kilpailla keskenään komentokorsujen komeudella. Saunoista ja kanttiineista tuli edustustiloja. Vimma meni yli äyräitten.

Koskelan joukkue on ollut pitkään varsin vajaa. Ensimmäisessä puolijoukkueessa on neljä miestä yhdellä konekiväärillä ja kolme toisella. Täydennykset ovat olleet jo pitkään myöhässä. Tämä yhdestoista luku esitteleekin ensimmäisen puolijoukkueen uudet täydennysmiehet Hauhian ja Honkajoen. Kaksi muutakin täydennysmiestä tulee, alokkaita molemmat, ja heidät sijoitetaan toiseen puolijoukkueeseen, joten tilanne ei liene sielläkään sen parempi. Vanhalan riemuksi Koskela ottaa heille omituisen jousimiehen Honkajoen.

Toinen täydennysmies Hauhia on ujosteleva nuorukainen. Hän ilmoittaa olevansa vuoden 1922 ikäluokkaa. Saapunut suoraan koulutuskeskuksesta.

Tässä Linna on tainnut laskea väärin. Vuonna 1922 syntyneet joutuivat kutsuntoihin syyskuussa 1941, ja heidän oli astuttava palvelukseen viiden päivän kuluttua. Koulutus kesti tuolloin noin kolme kuukautta, jonka jälkeen siirryttiin rintamalle, eli 1922 ikäluokka oli ollut rintamalla jo tammikuusta. Sen sijaan vuoden 1923 ikäluokka saapui linjoille juuri heinä-lokakuussa 1942. Ja nyt on romaanissa 9. elokuuta 1942.

Se on Hauhian elämän toiseksi viimeinen päivä. Hän kuolee seuraavana iltapäivänä kello 14:n ja 16:n välissä, ensimmäisellä omalla vartiovuorollaan.

Jos Hauhia ei olisi mennyt kypärätemppuun ja kurkistanut ampumahaudasta, hän täyttäisi tänä vuonna 85 vuotta. Tai siis mitä ilmeisimmin 84.

Hauhiasta ei tiedetä paljon. Hän on maalta kotoisin, Hauhia on yleinen sukunimi Kaakkois-Suomessa. Hän ei puhu mitään erityistä murretta ja on saanut vaikutteita "hesalaisilta kavereilta" eteläsuomalaiseen puhekieleensä. Maalaistalon poika nuori Hauhia tuntuu kuitenkin olevan, koska odottaa saavansa puutteen kesänä 1942 lihapaketin kotoa.

Hän on syntynyt vuonna 1922 tai 1923, poikavuodet hän on viettänyt maalla 1930-luvulla. Hän on varmasti saanut isänmaallisen koulukasvatuksen ja saattanut osallistua suojeluskunnan nuorisotoimintaankin, semminkin kun hän maalaistalon poikana tuskin on proletaarisesta taustasta. Hän tuntee myös innostusta sotaan. Talvisodan syttyessä hän on ollut niukasti alaikäinen, vähän vanhemmat kaverit ovat päässeet mukaan. Heidän rinnallaan hän on taatusti kokenut itsensä paljon nuoremmaksi ja kokemattomammaksi. Joten rintamalle on varmasti tehnyt kovasti mieli.

Jos Hauhia ei olisi mennyt nostamaan päätään, hän olisi täyttänyt 30 vuotta Paasikiven linjan Suomessa, kokenut Helsingin olympialaisetkin. Hän olisi ollut edelleenkin nuori mies, tosin sodan kauhut nähnyt, muttei välttämättä järkiintynyt.

Kuusikymmenluvulle hän olisi astunut keski-ikäisenä miehenä ja tuntenut villin vuosikymmenen koohotukset itselleen vieraina ja jopa uhkaavina. Viisikymmenvuotispäiviä olisikin sitten vietetty 1972 tai 1973. Olisikohan hän enää asunut maalla? Ainakin hänen vakaa ympäristönsä olisi alkanut jo mullistua. Ja eläkkeelle hän olisi päässyt 1980-luvun puolivälissä, rintamamies. Sen jälkeen hän olisi saanut seurata hämmentyneenä Suomen siirtymistä kohti länttä ja Eurooppaa. Kännykät pirisisivät. Hauhia olisi mielissään uudelleen virinneestä maanpuolustushengestä. Hänen tarinoitaan sodasta olisi taas alettu kuunnella.

- Meillä oli saatanan vaarallinen tukikohta. Ei yhtään parannut nostaa nuppia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi