Luku 12: Mitä vangeille tehtiin?

Suomalaiset ovat Syvärillä kuin amerikkalaiset Bagdadissa. Operaatio ei mennytkään suunnitelmien mukaan, ja nyt odotetaan perääntymiskäskyä ja tapetaan aikaa.

On jo vuosi 1943. Kimjärven ja Särkijärven maastot ovat tulleet kyllästyttävän tutuiksi. Ollaan Laatokan ja Äänisen välissä, Syvärin eteläpuolella – ei enää Karjalassa vaan Venäjällä.

Yhteenottoja on satunnaisesti, sillä rintamalinja on asettunut paikoilleen. Jos katsoo tuon ajan sotapäiväkirjoja, ne kertovat lähinnä partioista, propagandalähetyksistä ja viihdytystoiminnasta. Kaiutinpropagandan sisältö on kirjattu ylös. Suomalaisille kerrotaan neuostoversio sotatapahtumista muualla maailmassa: Tunisiassa, Sisiliassa, Ukrainassa ja Kaukasuksella. Miehistöllä tuskin on korsuissaan käsitystä noista kaukaisista paikoista, joissa heidän lapsensa myöhemmin lomailevat.

Mutta alkaa näyttää yhä selvemmältä, että Saksan rynnistys itään jää kesken.

Sotapäiväkirjojen liitteissä on taiteltuina yli metrisiä voipaperisuikaleita, peitepiirroksia, joihin on huolellisesti piirretty rintamalinjan kulku Syvärillä. Ohuenohuella tussilla on tehty merkintöjä vihollisen esteistä ja vartioista. Esitystapa on siisti ja pedantti, virheitä ei ole. Tuntuu hämmästyttävältä, että korsujen pöydillä petromaxin loisteessa on voitu tehdä niin siistiä ja tarkkaa työtä.

Omaa linjaa kuvaavalta paksulta tussiviivalta on ohuella mustekynänterällä vedetty pieniä nuolilenkkejä, jotka ylittävät ei-kenenkään-maan ja koukkaavat vihollisen linjan paksun tussiviivan yli. Partioita.

Partioita lähetettiin lähes joka yö. Ne tiedustelivat, joskus tuhosivat, joskus yritettiin siepata vanki. Vastapuoli teki vastaavanlaisia partioretkiä, ja sotapäiväkirjat kertovat lähes päivittäin havainnoista, yhteenotoista ja hälytyksistä.

Partiossa oli vaarallista. Omat esteet ylitettiin partioaukosta, jollaisia oli jätetty sinne tänne. Maattiin pitkään ei-kenenkään-maalla, ja tilaisuuden tullen toimittiin nopeasti. Jos tunkeilijat havaittiin, tuli kiire pois. Vangiksi ei saanut jäädä.

Palattua piirrettiin siististi sinisellä mitätön lenkki voipaperille. Se oli syntynyt pimeässä ja hengenvaarassa ja vaatinut suurta rohkeutta ja häikäilemättömyyttä.

Konekiväärimiesten ei tarvitse osallistua partioihin, mutta 12. luvun alussa kerrotaan, että Vanhala oli vaihtanut partioretken neljään vartiovuoroon. Sillä hän oli saanut luodin kylkeensä ja joutunut sotasairaalaan pitkäksi aikaa.

Kukin jalkaväkijoukkue ja sen tukena oleva konekivääripuolijoukkue on vuorollaan viikon Miljoonassa ja viikon Pikkumiljoonassa, jotka ovat vaarallisimmat tukikohdat aivan pienen Särkijärven rannassa. Miljoonavuoroja tulee onneksi harvoin.

Kariluoto on välillä Helsingissä, sillä hän käy Maasotakoulua. Se oli Santahaminan Kadettikoulun nimi vuosina 1941-1952. Palattuaan hänestä tulee kapteeni ja hän kihlautuu Sirkkansa kanssa. Lammiostakin tulee kapteeni. Vain luutnantti Koskela on yhä entisellä paikallaan, vaikka rykmentin komentaja on esittänytkin hänen sijoittamistaan johonkin vaativampaan tehtävään. Majuri Sarastie on luvannut hänelle seuraavaksi vapautuvan komppanianpäällikön paikan. Mutta toistaiseksi konekiväärimiehet saavat pitää Koskelansa.

Rokka joutuu sanaharkkaan tarkastuksella olleen vieraan everstin kanssa, joka yllättää Rokan veistelemästä vartiossa lampunjalkaa. Tilanne uhkaa paisua halllitsemattomiin, kun Lammio määrää koko Rokan ryhmää rangaistukseksi siivoamaan korsujen ympäristöä ja koristelemaan polkujen reunat pyöreillä kivillä. Rokka kieltäytyy. Lammio uhkaa häntä sotaoikeudella.

Juuri silloin tulee Pikkumiljoonavuoro, jota pidetään kaikkein vaarallisimpana. Molemmat Miljoonat ovat Särkijärven rantaan laskevalla kumpareella ulokkeessa, jota vihollinen ympäröi kolmesta suunnasta. Viholliseen on 100-150 metriä, rinteessä olevaan tukikohtaan pystyy ampumaan suorasuuntauksella eikä piikkilankaesteitä ole.

Rokka on keskiyön vartiovuorossa laitimmaisessa pesäkkeessä. Hänet yritetään siepata, mutta se ei onnistu. Kaksi venäläistä saa surmansa ja yksi, kapteeni Baranov, jää vangiksi. Upseerivankia pidetään arvokkaansa saaliina.

Kapteeni Baranov kuuluu 114. divisioonaan, eli hän on tällä rintamalla taistelleita siperialaisia, jotka tuotiin hyvin kaukaa. Hän johtaa sieppausryhmää, johon kuuluu ehkä puolisen tusinaa miestä. He lähestyvät Pikkumiljoonaa Särkijärven rannan kaislikossa ryömien. Kysymys ei ole kuin kymmenistä metreistä. Samaan aikaan tukikohta saa hämäykseksi tuli-iskun. Tarkoitus on iskeä juuri silloin kun vartiomies luulee viereisen tukikohdan yhteyspartion lähestyvän. Viereisestä tukikohdasta pidettiin yhteyttä partioin.

Kapteenin sieppauksesta ollaan riemuissaan. Nyt saataisiin tietoa viholllisesta.

Ensin Baranov väittää olevansa pelkkä sotamies, mutta häntä ei uskota. Sitten hän kertoo sotilasarvonsa ja tehtävänsä, mutta sanoo, ettei tiedä muuta.

Saadut vangit pyrittiin kuulustelemaan mahdollisimman nopeasti. Kuten päämajan kuulusteluoppaassa sanotaan:

"Juuri taistelusta tai muuten vangiksi joutunut sotilas on kuulusteltavana herkin ja ja helpoimmin käsiteltävä. Hänen mielensä on järkyttynyt ja hänen kohtalonsa sotavankina hänelle tietymätön. Kuulusteluihin nähden hän ei ole ollut yhteydessä kohtalotovereittensa kanssa eikä siis voi sovittaa kertomaansa ennakolta harkiten. Hän on sekä fyysisesti että henkisesti lamatilassa, joten hänen arvostelukykynsä vaadittavien tietojen merkityksestä ei ole niin hereillä kuin mahdollisesti myöhemmin.

Tätä tilannetta on pyrittävä käyttämään hyväkseen ja se tapahtuu ns. rintamakuulusteluissa."

Professori Ohto Mannisen mukaan näissä kuulusteluissa saatiin paljonkin aitoa tietoa. Yleensä sotilailla oli mukanaan asiapapereita, joista selviää heidän joukko-osastonsa ja vaikka viimeinen päivärahan maksupäivä. Saadaan selville, mikä joukko vastapuolella on ja mistä. Kokonaiskuvan kannalta se on tärkeää, sillä voidaan päätellä, onko alueelle tullut ehkä lisäjoukkoja. Kuulustelijat ovat kiinnostuneita myös joukko-osaston päällikön nimestä ja muusta päällystöstä.

Rivimies ei tiedä mitään tavoitteista eikä välttämättä edes kapteenikaan. Ja miksi he kertoisivat mitään?

Tässä tapauksessa Baranov siis kertoo nimensä ja tehtävänsä. Häntä kohdellaan asiallisesti, suorastaan ystävällisesti. Rokka vie hänet aamulla pataljoonaan.

Mutta miten jatkossa? Kidutettiinko vankeja tietojen saamiseksi? Niin kuin nyt tiedetään tapahtuvan Abu Ghraibissa ja Guantánamossa – sivistyneessä, läntisessä armeijassa.

Kidutettiinko Baranovia?

Kukaan ei pysty vastaamaan varmasti. Upseerivankeja tutkinut Juha Kujansuu kertoo, että kuulusteluista säilyi hyvin vähän tietoja. Suuri osa poltettiin sodan päättyessä ja osa kuljetettiin Stella Polaris -operaatiossa pois Suomesta.

Ei ole tietoja huonosta kohtelusta, mutta olisiko niitä koskaan kirjattukaan.

"Toisaalta erikoisalojen vankeja kohdeltiin erittäin hyvin, yllättävän hyvin. Tiedetään esimerkiksi tapaus, jossa merivoimien upseerille annettiin oikeus käyttää omaa univormua."

Ensimmäinen kuulustelu oli siis heti rintamalla, kuten Tuntemattomassakin. Sen jälkeen upseerivankia kuulsuteltiin divisioonan esikunnassa. Jos tiedusteluosasto kiinnostui vangista, niin se haki tämän omiin kuulusteluihinsa.

Kuulusteluoppaassa ei ole yksinkertaisia määräyksiä, mutta siinä sanotaan, että jos "ystävälliset suostuttelut eivät ole riittäviä, kuulusteltaviin on sovellettava ankaruutta... Ruumiilliseen rangaistukseen voidaan turvautua vain hätäkeinoina ja erikoistapauksissa."

"Rankaisuvälineenä on käytettävä kumipatukkaa."

Kuulusteluopas painottaa kuitenkin fyysisen rangaistuksen poikkeuksellisuutta ja korostaa suostuttelua.

Rokka ei ainakaan usko Baranohvin pojan puhuvan mitään.

-Mie luule jot siit miehest ei heltii mittää. Hää on luuta.

Sen sijaan Kujansuu tietää varmasti, että Baranov olisi viety Köyliön upseerivankileirille Satakuntaan. Jatkosodassa otettiin kaikkiaan 1877 upseerivankia, joukossa yksi divisioonankomentaja. Köyliöön vietiin tavalliset upseerit kuten Baranov, mutta politrukit ja komissaarit koottiin Ruokolahdelle perustettuun vankileiriin, ellei heitä luovutettu saksalaisille.

"Päämajasta saattoi leireillä käydä kuulustelijoita, mutta siellä oli myös omat kuulustelijansa. Heistä varsinkin aliupseerit saattoivat olla rajumpia."

"Upseerivangit siirtyivät oman halunsa mukaan töihin maaseudulle, vuonna 1943 todennäköisesti Satakuntaan tai Pirkanmaalle."

Lähes kaikki halusivat maatöihin, sillä niissä sai parempaa ruokaa. He saivat myös päivärahaa, jolla saivat ostaa omasta kanttiinistaan elintarvikkeita ja tupakkaa. Osa upseeresita kuitenkin kieltäytyi työstä ja kulutti mieluummin aikansa lukemalla leirin kirjaston kirjoja. Heidän määränsä oli hyvin pieni, vuonna 1944 1,8 prosenttia upseerivangeista, joten eiköhän Baranovkin ole maatöissä. Talvella vangit tekivät metsätöitä Satakunnassa ja Varsinais-Suomen pohjoisosissa.

Toisin kuin muiden sotavankien upseerisotavankien ei annettu majoittua maalaistaloissa, vaan heidät koottiin yöksi vartioitaviin ryhmiin. Vartiointi ei kuitenkaan estänyt kontakteja suomalaisen siviiliväestön kanssa, ja upseerivankien kerrotaan osallistuneen muun muassa nurkkatansseihin. Syntyi seurustelusuhteita.

Kujansuun mukaan suhtautuminen suomalaisiin jakoi upseerivangit kahteen ryhmään, jotka uhkailivat ja pahoinpitelivät toisiaan. Pieni töistä kieltäytyneitten ryhmä katsoi kaiken yhteistoiminnan vihollisen auttamiseksi. Maaliskuussa 1944 se murhasi yhden upseerin. Tässä vaiheessa olivat jo levinneet huhut Puna-armeijan etenemisestä ja tulossa olevasta voitosta. Ryhmän jäsenet siirrettiin leirille Niinisaloon.

Upseerina Baranovilla ei ollut hätää, sillä olot Köyliössä olivat huomattavasti paremmat kuin miehistön vankileireillä, joissa jopa 30 prosenttia vangeista kuoli nälkään ja tauteihin. Köyliössä prosentti oli 3,4. Vangeilla oli jopa vuodevaatteet.

Marsalkka Mannerheim suhtautui Köyliön vankeihin myötämielisesti, sillä hehän olivat venäläisia upseereja kuten hänkin oli ollut. Jouluna ja pääsiäisenä Mannerheim lähetti vangeille tupakkaa ja sikareita. Vangit vastasivat kiitoskirjeellä ja lähettivät tekemiään käsitöitä.

Noin 10-15 Köyliön upseerivankia jätti liittymisanomuksen Suomen puolustusvoimiin.

Entä sodan jälkeen?

"Niille, jotka suostuivat yhteistyöhön, saatettiin tarjota mahdollisuus karata vankikuljetuksen aikana. Joidenkin nimiä hävitettiin sotavankiluetteloista ja heidät autettiin etappireittejä Ruotsiin", Kujansuu kertoo.

Baranov tuskin olisi ollut heidän joukossaan.

Palautetuista talvisodan sotavangeista teloitettiin suuri osa, mutta vuonna 1944 tilanne oli toinen. Neuvostoliitossa oli pula miehistä.

"Heidät kuljetettiin rynnäkköjoukkoihin rintamalle."

Siinä vaiheessa edettiin kohti Berliiniä. Kapteeni Baranov olisi hyvinkin ehtinyt mukaan. Se oli hyvin vaarallinen paikka. Paluu kotiin Baikal-järven taakse, toiselle puolen maapalloa, olisi vielä kaukana. Elokuisesta yöstä Särkijärven kaislikossa alkoi pitkä kiertomatka.

Rokka saa Baranovin sieppaamisesta 14 vuorokauden loman. Hän pääsee katsomaan nuorinta poikaansa, joka on syntynyt edellisen loman seurauksena. Muutkin käyvät lomilla. Kariluoto haavoittuu kranaatinsirusta Miljoonalla ja joutuu sairaalaan. Koskela siirtyy väliaikaisesti hänen kolmannen komppaniansa päälliköksi. Hietanen johtaa nyt konekiväärijoukkuetta.

Tunnelmat ovat masentuneet. Kaikki aavistavat pahaa. Alkaa kesä 1944.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi