Luku 13: Entä kestivätkö vuoden 1944 avioliitot?

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi neuvostoarmeijan suurhyökkäys Kannaksella. Lentopommitusten ja tykistön iskua Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Valkeasaaressa on kuvattu sanomalla, että hiekka lensi ilmaan eikä enää tullut alas. Yksittäisiä räjähdyksiä ei erottunut.

Syvärillä tykinjyly kuului – lännestä.

Syvälle työnnetyt asemat olivat muuttuneet vaarallisiksi. Ne olivat olleet selvästi Leningradia idempänä, mutta nyt tuli kiire vetäytyä kohti Suomea. Kohta taisteltiin jo Viipurista.

Irtautuminen sujui taistelutta, sillä neuvostoarmeija aloitti hyökkäyksensä Aunuksen rintamalla vasta 21. kesäkuuta, päivä Viipurin valtauksen jälkeen.

Saksalainen pinup-tyttö Sabine saa jäädä korsun seinälle odottamaan neuvostosotilaita. Konekiväärikomppania pakkaa tavaroitaan. Samoissa maisemissa on oltu yli kaksi vuotta.

Tunnelmat ovat ristiriitaiset, sillä asemasotaan on ehditty perusteellisesti kyllästyä. Toisaalta asemien jättäminen on katkeraa, kun niistä on niin pitkään pidetty kiinni.

Lähtö on hiljainen, taisteluja ei käydä. Sota on Kannaksella.

-Ei tullu siitä purosta Suomen rajaa.

Kertoja piirtää lopuksi varsin uskottavan kuvan, jossa nimetön suomalainen sotamies marssii jätkämäisellä askeleella kohti länttä, lakki kallellaan, puseronnapit auki, kasvoilla kireän katkera ilme ja laulaa:

Tästähän mun lauluni mukavasti alkaa...

Sitä pitemmälle eivät sanat lopullisessa versiossa jatku. Sotaromaanissa ne jatkuivat:

kun likka veti lepikossa housuja jalkaan

tuut tuut tuuriallan taariallan lei

hei...

Sotamies Salo menettää jalkansa. Hän on Tuntemattoman sotilaan toinen pohjalainen, Keski-Pohjanmaalta. Salo on ollut mukana Paloaukealta lähtien, ja kertoja on korostanut joka repliikissä hänen hölmöyttään. Salo on isänmaallinen höpöttäjä, uskoo propagandaan ja uusiin aseisiin, lopulliseen voittoon. Samaan aikaan hän kärsii huonommuudentunteesta, koska ei ole yhtä rohkea kuin muut.

Arka pohjalainen on kirjoittajalta harkittu piikki pohjalaiskliseitä kohtaan.

Salo poistuu romaanista ilman että hänestä jää jälkeä. Hän vaikuttaa suorastaan tyytyväiseltä lähtiessään, onhan hän osoittanut pelkäämättömyytensä, vaikkakin älyttömällä tavalla. Kirjailija sanookin, että kaikille jää Salosta mielikuva lujana ja rohkeana miehenä, mutta kohta hänetkin on unohdettu, niin kuin monet muut matkan varrelle jääneet.

Rintamalle tulee täydennysmiehiä. Nuorimmat ovat 1925 syntyneitä, eli 19-vuotiaita. Alokkaita on kahdeksan ja lisäksi kolme yli 40-vuotiasta nostomiestä.

Tapaamme myös pitkästä aikaa neitimäisen kirjurin, joka nyt on ylennyt korpraaliksi ja matkii Lammion esimiesesiintymistä.

Vanhoista miehistä tulee ajomiehiä ja alokkaista luutnantti Koskelan joukkue saa neljä, koska heillä on suurin vajaus. Kaikki otetaan tuttuun ensimmäiseen puolijoukkueeseen. Emme saa tietää kuin yhden nimen, hän on helsinkiläinen Asumaniemi.

Kuinka monta miestä puolijoukkueessa oli ennen täydennystä? Salon haavoituttua vain seitsemän, Hietasen ja Koskelan lisäksi. Nyt näissä kahdessa konekivääriryhmässä on siis yksitoista miestä. Ensimmäistä kivääriä johtaa Rokka ja toista Määttä.

Lisäksi kertoja mainitsee kahteen kertaan, että kuormastosta otetaan nuorempia ajomiehiä kivääreille, ilmeisesti siis kolme kappaletta. Ei kerrota, mihin heidät sijoitetaan. Joka tapauksessa mukana on nyt lukuisia uusia henkilöitä, jotka jätetään kuvaamatta.

Romaaniin ilmestyy sen sijaan äkäinen nostomies Korpela, joka puhuu hämäläisittäin ja suhtautuu kaikkiin äärimmäisen vastahankaisesti. Korpelasta tulee ajomies.

Huoltoalikersantti Mäkilä kaatuu lähdettyään itse viemään soppatonkkaa perille.

Perääntyminen jatkuu purolinjalta toiselle. Taisteluosaston tehtävä on ollut viivyttää vihollista, mutta se on osoittautunut vaikeaksi. Hyökkääjä tuntuu tulevan läpi jokaisesta sulusta. Stormovik-hävittäjät ovat taukoamatta perääntyjien kimpussa.

Kapteeni Kariluoto palaa lomalta. Ilmeisesti hän on ehtinyt pitää sen kokonaan, vaikka kesäkuussa 1944 ei juuri lomia enää myönnetty. Kaikki mahdolliset miehet oli saatava rintamalle patoamaan hyökkäystä.

Kariluoto on mennyt lomalla naimisiin Sirkkansa kanssa. Hänellä on siis ollut myös vihkiloma. Jorma ja Sirkka Kariluodon avioliitto perustui toki pitkään seurusteluun ja kihlaukseen, mutta sotavuosina solmittiin avioliittoja myös pikaisesti, sillä pitkiin tutustumisiin ei ollut aikaa. Parhaassa avioitumisiässä olevat nuoret miehet olivat rintamalla, vuodet kuluivat, eivätkä kaikki jaksaneet odottaa rauhan tuloa. Vihkilomakin saattoi houkutella avioitumaan.

Sota-ajan avioliittoja on sanottu hätäisiksi. Uskottiin, että ne myös purkautuivat helposti.

Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan vuonna 1944 vihityistä pareista oli vuoden 1948 loppuun mennessä eronnut 5,5 prosenttia.

Seuraavat rauhan vuodet 1945, 1946, 1947 olivat kiihkeän avioitumisen aikaa. Vastaavan ajan jälkeen niinä vuosina vihityistä pareista oli eronnut 3,1 , 3,1 ja 3,0 prosenttia. Joten sota-ajan avioliitoista useampi tosiaan päättyi nopeasti eroon.

Mutta kannattaa vertailla myös vuoteen 2000. Silloin vihityistä pareista oli vastaavan ajan jälkeen päätynyt eroon 10,7 prosenttia.

Kariluoto on onnellinen mies ja se näkyy päältä. Hän näyttää omituiselta lomapuvussaan resuisen ja partaisen joukon keskellä. Matkalla rintamalle häntä vastaan on tullut pitkiä sairasjunia, mutta onnensa huumassa hän ei ollut käsittänyt niitä. Vasta keskustellessaan masentuneen ja väsyneen Koskelan kanssa hän alkaa tajuta romahduksen syvyyden.

Ei käy selväksi, millä purolinjalla tässä vaiheessa ollaan, mutta arvattavasti jossain Vitelen pohjoispuolella. Joukot ovat peräntyneet kapeita metsäteitä saamatta hyökkäystä pysähtymään. Vanhalle rajalle ei enää ole pitkälti.

Joukoista on lähdetty myös hiippailemaan. Myös Honkajoki on ollut kolme päivää karkuteillä neljän muun kanssa mutta palannut takaisin.

Tässä vaiheessa JR 8:ssa oli karkureita. Yksi heistä, sotamies Pekka Puukka, tuomittiin pikaoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin hänen kieltäydyttyään palaamasta linjaan. Syy oli toistuva karkaaminen. Puukka oli juuri palannut vihkilomalta.

Puukan teloitukseen suhtauduttiin erittäin kielteisesti.

Hiippareita oli myös Linnan entisessä ryhmässä, kertoo Pekka Lilja tutkimuksessaan Tuntemattoman sotilaan suhteesta todellisuuteen. He jäivät kiinni Pieksämäellä ja heidät palautettiin takaisin linjaan. Väinö Linna itse ei enää tässä vaiheessa ollut rintamalla vaan koulutuskeskuksessa kouluttajana.

Koskela ei pidä hiippailijoita varsinaisena ongelmana. Hän sanoo, että he olisivat muutenkin hyödyttömiä, hermonsa menettäneitä.

Kariluoto kulkee tervehtimässä tuttujaan ja uutiset ovat yhä huonompia. Hän tapaa sotamies Ukkolan, joka istuu lakki väärinpäin päässä, vyötärö täynnä konepistoolinlippaita. Hänellä ei ole enää reppuakaan vaan pelkkä leipälaukku ja manillanarulla sidottu manttelikäärö. Hän pitelee korvikepakkia konepistoolinpiipun päässä. Näky on sotaisa, Ukkola on Rambo. Kariluoto ymmärtää, että vaikka nämä miehet olisivat kuinka kovia taistelijoita, nyt puuttuu asenne. Eli niin kuin Koskela on juuri sanonut.

"Mutta kukaan ei halua tapella. Koko touhu on niin kuin vesivelliä tai pitkää piimää. Mikään ei pysy käsissä mihin tarttuu."

Puolijoukkueeseen on samaan aikaan tullut neljä uutta alokasta, 19-vuotiaita. Yksi heistä kysyy missä niitä ryssiä on, että pääsee tappamaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi