Luku 14: Mitä Hietasen silmille olisi tehty

Maataistelukoneet käyvät hermoille. Ne ovat IL-2 Stormovikeja, joita oli kaikkialla itärintamalla. Stormovik oli hidas ja paksusti panssaroitu, "lentävä tankki", joten sen tulittaminen oli turhaa. Sotamies Salo menettää jalkansa aivan tyhmyyttään.

Maataistelukoneet eivät olleet kovin tarkkoja, mutta panssarointinsa turvin ne saattoivat rauhassa yrittää useaan kertaan. Stormovikeilla oli ikävä tapa jäädä ensimmäisten rynnäkköjen jälkeen lymyilemään ympäristöön matalalla pysytellen. Kun ensimmäinen hyökkäysaalto oli ohitse, alkoi seuraava, ja usein äkkiarvaamatta. Siksi jalkaväki inhosi Stormovikeja.

Lentohyökkäystä seuraa tykistökeskitys. Konekiväärijoukkueen miehet eivät ole monta kertaa joutuneet sellaisen kohteeksi. Kannaksella se oli tutumpaa.

Tuoreista alokkaista yksi joutuu paniikkiin haavoituttuaan lievästi. Hän nousee poterosta ja lähtee juoksemaan pakoon, vaikka juuri siitä on moneen kertaan varoitettu. Kersantti Hietanen ryntää perään ja saa sirpaleen silmilleen.

Sodassa tulee paljon silmävammoja, sillä ilmassa lentää paitsi sirpaleita ja luoteja myös hiekkaa, kiviä, pirstaleita ja muuta roskaa. Kun 1800-luvun sodissa silmävammojen osuus oli yhden prosentin molemmin puolin, oli massiiivisen tykkitulen vuoksi ensimmäisen maailmansodan haavoittuneista jo 5-10 prosenttia saanut silmävamman.

Silmätautien ylilääkäri Jukka Moilanen Sotilaslääketieteen keskuksesta arvioi, että talvi- ja jatkosodassa silmävammojen osuus kaikista vammoista oli niin ikään noin 5-10 prosenttia.

"Todennäköisesti luku oli vieläkin suurempi, koska kuolemaan johtaneet vammautumiset ovat usein kohdistuneet pään alueelle. Näin laskien silmävammoja olisi ollut yhteensä noin 15 000 - 30 000, kun kaatuneita ja haavoittuneita oli yhteensä noin 300 000.

Sodan jälkeen silmävammaisia sotainvalideja oli 4290 henkeä, heistä sotasokeita 198. Sotasokeita oli siis yllättävän vähän, vain promille kaikista sotainvalideista. Moilanen selittää sen johtuvan tiukoista sokeuden kriteereistä. Moni silmiin vammautunut säilytti toisessa silmässä osan näkökyvystä, eikä heitä luokiteltu sotasokeiksi.

Moilasen tietojen mukaan taistelusilmävammat infektoituivat vaikeisiin olosuhteisiin nähden yllättävän vähän. Ne johtivat hyvin harvoin kuolemaan.

Hietanen ei pääse edes joukkosidontapaikalle asti. Ambulanssi on vasta viemässä heitä sinne. Jsp on täytynyt perääntymistilanteessa perustaa kauas linjoista. Siellä hän olisi saanut ainakin morfiinia tuskiinsa, paljon muuta ei rintamaoloissa olisi voitu tehdä.

Moilanen arvelee, että olisi saattanut kulua useampikin vuorokausi ennen kuin Hietanen olisi saatu leikkauspöydälle. Häntä tuskin olisi voitu leikata vielä kenttäsairaalatasolla.

"Ehkä sotasairaalaan asti. Leikkaus olisi vaatinut luuppeja."

Siinä tapauksessa Hietas-paran olisi pitänyt matkustaa ainakin Joensuuhun saakka.

Mitä hänelle olisi tehty?

Moilanen selvittää professori Mauri Vannaksen sotakirurgisista kokemuksista kertovasta kirjasta, että Hietanen olisi saanut pronarsiiniruiskeen tai vastaavan kipulääkkeen. Puuduttavaa tippaa niin avoimiin haavoihin olisi tuskin voinut panna.

Hoito olisi ollut aika lailla samaa kuin nykyään: puhdistus, vieraat esineet pois, ompelu.

Hietasen sirpale tuli sivulta, viilsi molemmat silmät auki ja rikkoi nenäruston.

"Jos sirpale olisi mennyt oikein syvältä, olisi näköhermokin tuhoutunut, mutta silloin olisi mennyt ohimoluutakin."

Niin ei Hietaselle käynyt. Hänellä oli pahat haavat, ja silmien sisus mykiöineen vuosi ulos.

"Siinä on kaksi vaihtoehtoa. Aukot joko suljetaan tai silmät kaivetaan kokonaan pois ja ommellaan kiinni."

Ensimmäisessä vaihtoehdossa ommellaan kovakalvon haavat umpeen, jotta silmästä tulee vesitiivis. Kovakalvot ovat silmässä näkyvä valkoinen osa. Annetaan antibiootteja. Sota-aikaan oli saatavissa lähinnä sulfaa.

"Silmänsisäistä kirurgiaa ei silloin paljon voitu tehdä. Olisi myös helposti tullut verkkokalvorepeytymiä, joita ei olisi voitu korjata."

Vannas kertoo kirjassaan, että sarveiskalvovammojen ompelussa käytettiin naisen tummaa, mahdollisimman paksua hiusta, joka steriloitiin kaksi tuntia alkoholissa.

Mutta olisiko Hietasen näkö voinut sittenkin säilyä?

Moilanen ei usko.

"Mutta nykyhoidolla saataisiin varmaan ainakin jotain näköä säilymään."

Nykyajan kaupunkisodissa silmävammoja tulee yhä enemmän, sillä räjähtävät ammukset, ohjukset ja miinat aiheuttavat kaupunkiympäristössä runsaasti sirpaleita, eritoten lasia. Myös siviiliväestössä on enemmän silmiin vammautuneita.

Esimerkiksi Afganistanin ja Irakin sodissa evakuoitujen amerikkalaissotilaitten vammoista on taistelusilmävammoja ollut jo 16 prosenttia.

Koska silmävammat ovat niin merkittävä osa haavoittumisista, kiinnostus suojalaseihin on kasvanut. Esimerkiksi edellisessä Libanonin sodassa vuonna 1982 silmävammoja oli 6,8 prosenttia, mutta suojalaseja käyttäneillä ei yhtään.

Suomen armeijassa suojalaseja on toistaiseksi vain erikoisjoukoilla, kuten Utin erikoisjääkäreillä ja kaupunkisotaan koulutetuilla Kaartin Jääkärirykmentin kaupunkitaistelijoilla sekä kansainvälisillä joukoilla.

Suojalasit suojaavat sekundäärisiltä kimmokkeilta ja siruilta, mutta Hietasta suojalasit eivät olisi auttaneet.

Tuntemattomassa sotilaassa on vain yksi rillipää: vänrikki, jota Koskela vetää komentokorsulla turpaan. Silmälasit ovat poikkeus, ja niihin liittyy vielä jotain erottavaa ja herraskaista, ehkä tässä tapauksessa ärsyttävääkin.

Nyt vastaavassa varusmiesjoukossa olisi lähes joka neljännellä silmälasit. On vaikea kuvitella laseja vaikka Lahtisen, Mäkilän ja Suden nenälle.

Likitaitteisia on nuorissa aikuisissa noin 25-27 prosenttia, mutta suuri osa heistä tulee toimeen ilman silmälaseja. Varusmiespalveluksessa silmälasit on noin 20-30 prosentilla.

Silmälasit tuntuvat hankalilta rintamaolosuhteissa, mutta niistä aiheutuva haitta ei välttämättä ole kovin suuri. Päinvastoin: silmälasit suojaavat varsin tehokkaasti roskilta ja siruilta. Nykyaikaiset suojalasit on suunniteltu niin, että niiden alla voidaan käyttää myös silmälaseja.

Pataljoonan komentajaa majuri Sarastietä on vaikea ajatella näkemättä mielessään Tauno Paloa. Hän onnistui tekemään Sarastiestä sympaattisen miehekkään hahmon, jollainen ei ehkä pelkästä romaanista muodostuisi. Mutta nyt Sarastietä kohtaan on helppo tuntea empatiaa, sillä ympäriltä on riisuttu niin paljon: hänellä on enää puhelin, korvikenuotio, pari lähettiä ja viestimiehet. Vatsakin on sekaisin.

Sarastie yrittää ratkaista miehistön tahdon ongelmaa. Yhtenäinen sitkeä tahto puuttuu. "Oli vain ailahduksia, jotka saattoivat sammua pienimpienkin tekijöiden vaikutuksesta."

Sarastie vastustaa Karjulan jyrkkyyttä, joka oikeuttaisi ampumaan kieltäytyjiä. Hänestä se on järjetöntä, jopa epämoraalista. Pataljoonan komentaja ei selvästi ole kovin etäällä miehistään.

Sarastie ei luottanut sivustaansa, suohon. Olihan hän itse koukannut omiensa kanssa monet kerrat suon kautta.

Nyt suo pettää hänet. Sieltä ilmestyy vihollinen, ja mukana on jopa konekiväärejä, joten kysymys ei ole mistään vähäisestä partiosta. Lähetit ja viestimiehet pötkivät pakoon. Sarastiellä on onneton pistooli. Hän kuolee heti. Myöhemmin hänet löydetään alusvaatteisilleen riisuttuna.

Samaan aikaan hyökkää vihollinen haavoittuneita kuljettavan sairasauton kimppuun. Se on tullut voihkivine lasteineen surkeata tieuraa pitkin. Sisällä on silmänsä menettänyt Hietanen kauheissa tuskissaan.

Edvin Laineen elokuvaversiossa annetaan ymmärtää, että auton tuhoavat Stormovikit ja Hietanen kuolee lentokoneen tulitukseen auttaessaan ulos toista haavoittunutta. Näin elokuva lieventää ilmeistä sotarikosta. Mutta 1950-luvun Suomessa Puna-armeija ei tarkoituksellisesti voinut tuhota ambulanssia.

Viimeisen auton sisään jäävän jalattoman sotilaan tuskanhuutoja pehmennettiin Tuntemattoman sotilaan lopulliseen versioon. Hän palaa elävältä, viltti palaa jo, ja hän odottaa Hietasen lupaamaa apua, mutta Hietanen on jo kuollut. Kuoleva haluaa tappaa kaikki, Jumalankin. Lopuksi hän vikisee rukoillen, että kaikki loppuisi. Ei enää, älkää enää.

Se olisi vaikuttava kohtauksen loppu, mutta kertoja haluaa vielä nostaa kameran ja pyöräyttää sitä "kesäisen iltapäivän kirkkaassa sinessä", jossa "soivat pommilaivueiden urut". Hän nousee niin korkealle rätisten palavan sairasauton yläpuolelle, että kuulee etelästä, Laatokalta päin rumputulen jytinän.

Ambulanssin tulituksessa kuolee se lievästi haavoittunut alokas, joka aiheutti pakokauhullaan Hietasen haavoittumisen. Hän saapui täydennysporukan kanssa vain vähän aikaisemmin eikä ehdi olla rintamalla yhtään Hauhiaa kauemmin. Kirjailija ei jostain syystä ole antanut hänelle nimeä, vaikka viittaa häneen muutamaan kertaan.

Puolijoukkueessa on siis nyt vain kymmenen miestä, kahdella kiväärillä. Rokka, Rahikainen, Susi, Vanhala ainakin toisella kiväärillä ja Määttä, Sihvonen ja ehkä Asumaniemi ja Honkajoki toisella. Kahden alokkaan nimeä ei kerrota.

Vihollisen koukkaus on katkaissut tien suomalaisten selän takana samaan aikaan kun he yrittävät pureutua purolinjalleen. He ovat jääneet mottiin. Everstiluutnantti Karjula, taisteluosaston komentaja, vaatii heitä tuhoamaan koukkaajat, mutta järkevintä olisi yrittää pakoon tiettömän korpisivustan kautta. Karjula ei anna siihen lupaa, hän vaatii tarmokasta vastahyökkäystä, joka avaisi jälleen tien omien luo.

Kapteeni Kariluoto on nyt pataljoonan vanhin komppanianpäällikkö, ja operaatio on hänen vastuullaan. Koskela kehottaa olemaan piittaamatta käskystä, sillä venäläiset olisivat jo kaivautuneet kurkkua myöten maahan. He ovat siinä tavattoman nopeita. Heitä ei saisi millään ajettua pois. Vastahyökkäys olisi itsemurha.

Kariluoto tekee ensimmäisen itsenäisen päätöksensä, ajautuu mielenhäiriön kaltaiseen tilaan, joka kuvataan Sotaromaanissa paljon perusteellisemmin. Sen piiskaamana hän lähtee toivottomaan vastahyökkäykseen, jossa kaatuu suuri joukko miehiä.

Koskelan johtama jalkaväkikomppania onnistuu vastahyökkäyksessään nipin napin, kiitos Rokan ja Viirilän virtuoosimaisen suorituksen, mutta sen tappiot ovat seitsemäntoista miestä.

Kariluodon komppanialla on vaikeampaa omassa hyökkäyksessään. Se ei onnistu, ja kaatuneita on 22. Linna on antanut heille kaikille nimet. Jaakko Syrjän mukaan Linna muotoili nimilistaa kauan, ja lopputulos kuulostaakin varsin uskottavalta. Ei ole helppo keksiä sellaista. Joukossa on paljon aika erikoisia sukunimiä, tavallisia taas on vain muutama. Onpa joukossa yksi ruotsinkielinenkin nimi, Hellström, ainoa koko romaanissa. Se ei vastaa ruotsinkielisten sukunimien yleisyyttä Suomessa. Linnalla ei hämmästyttävää kyllä ole myöskään yhtään suomenruotsalaista upseeria.

Joka tapauksessa uhrit ovat tässä tapauksessa ilmeisen turhia. Ja heidän joukossaan on Jorma Kariluoto.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi