TUNTEMATTOMAT SOTILAAT

Luku 16: Sotaa on vaikea päättää

Olisiko romaani voinut päättyä jo edellisen luvun loppuun, jossa vihollinen "lyö päätään verille" U-aseman puolustuslinjaan. Itä-Karjalasta on tultu pikapikaa takaisin, mutta nyt vihollisen eteneminen pitemmälle torjutaan. Koskela, Hietanen ja Kariluoto ovat kuolleet. Viimeisiksi kuviksi jäisivät Koskelan johtama suovaellus turvaan – jossa järkevyys ja kohtuullisuus ohittaa tolkuttoman käskyn – ja lopun sekasorto – jossa everstiluutnantti Karjula ampuu sotamies Viirilän.

Miksi romaani vielä jatkuu?

On tietysti kuvattava aselevon tulo, mutta miksi se ei ollut jo edellisen luvun perässä? Mitä viimeisessä luvussa vielä on sellaista, että sitä ei ole voinut jättää pois?

Viimeisessä luvussa saatellaan Rokka sairaalaan, käydään kaksi taistelua joen rannassa, esitellään uusi joukkueenjohtaja vänrikki Jalovaara ja kuvataan nuoren sotamies Asumaniemen loistokas mutta lyhyt tarina. Hänen mukanaan kertomukseen tulee vielä viimeinen kiihdytys.

Linnalla tuntuu olleen vaikeuksia päättää kertomuksensa. Hän tekee sen monta kertaa.

Vaikuttaa siltä, että Linna on halunnut päättää tarinansa Asumaniemeen, nuorukaiseen, joka ei kuolemaa tunne. Sen lisäksi kirjailija on halunnut kuvata suomalaisten terästäytyneen vastarinnan. Sen hän mainitsee muutamaan kertaan.

Elokuva- ja teatteriversioissa vastarintaa ei näe. Sanotaan sitä sitten vaikka torjuntavoitoksi, vaikka se onkin aika kaunisteleva ilmaus. Kiinnostavaa, että kumpikin elokuvaversio jättää sen kertomatta. Molemmat päättyvät siihen, että suomalaiset kyyhöttävät avuttomina juoksuhaudassa, kunnes venäläiset lopettavat tulituksen. Kumpikaan ei viittaa siihen, että romaaninkin mukaan tulitauko on jo voimassa, mutta Puna-armeija jatkaa vielä vuorokauden.

Mollbergin elokuvassa vihollinen on ylivoimainen ja tulossa päälle. Se tulisi läpi jos haluaisi, mikään ei enää estä. Mutta romaanissa vihollinen on heitetty takaisin jokeen, ja sen jälkeen suojaudutaan kostohyökkäykseltä. Juoksuhauta, jossa sotilaat kyyhöttävät rauhan tullen, on viholliselta vallattu.

Draamasovituksiin Linna joutui kirjoittamaan monenlaisia loppuja. Panu Rajalan mukaan hän joutui kerran Pyynikillä jopa säästämään Koskelan rauhan tuloon saakka. Pidetty luutnantti astui rauhan tultua miinaan ja hänet kannettiin pois Finlandian säestyksellä.

Edvin Lainetta on arvosteltu Finlandian valitsemisesta elokuvan loppukohtauksen musiikiksi. Musiikkia on pidetty sopimattoman mahtipontisena. Mutta professori Yrjö Varpio kertoo kirjassaan, että Finlandia oli Linnan oma idea.

Jouko Turkan Helsingin Kaupunginteatterin ohjauksessa vuonna 1979 Finlandiaa kuullaan niinikään pari tahtia: sen jälkeen kun everstiluutnantti Karjula on ampunut sotamies Viirilän.

Viimeinen luku tapahtuu kuvitteellisessa paikassa, "joen" rannoilla. JR 8 kävi hyvin samankaltaisen taistelun Tulemajoella. Sielläkin räjäytettiin silta, ja osa miehistä jäi väärälle puolelle ja jotkut sillalle.

Mutta Tulemajoelta vetäydyttiin U-linjalle Loimolaan – toisin kuin romaanissa, jossa jäädään pariksi viikoksi asemiin joenrantaan, kunnes vihdoin kuullaan aselevosta.

Kertomus siis kulkee omituisesti takaisinpäin kertoakseen vielä taistelun joella, vaikka edellisessä luvussa oli päästy jo U-linjaan. Romaanin ei tietenkään tarvitse noudattaa sotahistoriaa, mutta myös romaanin henkinen vire palaa oudosti aiempiin avuttomuuden tunnelmiin.

Ilmeisesti kirjailija halusi kertoa vielä nämä taistelut osoittaakseen jotakin.

Viimeisen luvun alussa joukkueenjohtajaksi saadaan kotirintamalta vänrikki Jalovaara. Hänet on komennettu vasta nyt reservistä rintamalle, sillä hänellä on tärkeä siviilitoimi, johon hän hyökkäysvaiheen palasi. Jalovaara tietää jo, että sota hävitään, mutta hän ei antaisi silti periksi. Näin hän on päättänyt. Jalovaara joutuu kohta nielemään ylpeytensä ja myöntää reilusti Rokalle tämän olleen oikeassa. Sukunimi kuvaa vänrikkiä hyvin.

Parissa viikossa Jalovaarasta tulee hyvä joukkueenjohtaja – jälleen yksi Linnan kuvaama oiva upseeri.

Uusia täydennysmiehiäkin tulee: alokkaita ja huoltokomppanian miehiä. Konekiväärikomppaniasta on tehty tavallinen jalkaväkikomppania, vain Määtän konekivääri on jäljellä.

Tappiomieliala vallitsee, vaikka kertoja on juuri edellisen luvun lopussa sanonut päinvastaista. Siksikin tämä jokikohtaus tuntuu olevan väärässä paikassa.

Sihvonen jaksaa uskoa:

- Älä! Jo on Kannaksella pantu kova kovvaa vastaa. Ei ennää etene.

Sihvonen on puolijoukkueen tyhmin mies, nyt kun Salokin on pois pelistä. Hän on niellyt sotapropagandan alusta lähtien. Mutta tällä kertaa Sihvonen taitaa olla oikeassa, vaikka kukaan ei häntä usko.

Sihvosesta ei kovin paljon kerrota, vaikka hän on mukana alusta lähtien. Häntä pidetään puolijoukkueen kehnoimpana sotilaana, hän on arka ja tohottaja. Jokainen repliikki ilmaisee joko hätäilyä, hyväuskoisuutta tai tyhmyyttä. Sihvonen tulee samasta pitäjästä kuin Rahikainen, joten hänkin on pohjoiskarjalainen.

Joen yli joudutaan lähtemään pakoon, aivan kuten Rokka oli arvellutkin. Ylitystilanteessa nähdään, miten miehet jaetaan kolmeen tasoryhmään: ensin menevät uudet alokkaat yli, sitten Määttää konekivääreineen auttavat Rahikainen, Sihvonen ja Honkajoki. Viimeiseen ja parhaaseen ryhmään jäävät Jalovaara, Rokka, Vanhala ja Susi, sekä nuori Asumaniemi, joka ei halunnut lähteä ensimmäisten joukossa. Määttä kuuluisi tietysti siihen myös, mutta hänellä on konekiväärinsä.

Eikä taaskaan puhuta mitään toisesta puolijoukkueesta, miten se selviää saman joen ylityksestä. Toinen puolijoukkue kuitenkin on olemassa, sillä myöhemmin se taas mainitaan.

Rokka haavoittuu lievästi. Hän antaa testamenttinsa Jalovaaralle, luettelee hyvät miehet: Määttä, Vanhala ja Asumaniemi.

Rokka katoaa näyttämöltä. Meteli etääntyy. Samalla lailla hän oli tullutkin, Vanhala muistaa.

Nyt sotilaat saavat selvitä ilman Rokkaa. Tunnelma on vaisu. Ympärillä on enää outoja miehiä. Vanhalasta tulee uusi ryhmänjohtaja.

Taas joudutaan vetäytymään.

Viimeinen varsinainen taistelukuvaus on vaikeaselkoinen vastahyökkäys menetettyihin joenranta-asemiin joen Suomen-puoleisella rannalla. Koska asemat on suunnattu itään, vihollinen on niissä ikään kuin väärinpäin ja asemiin vievään yhteyshautaan on esteetön pääsy. Siitä Vanhalan, Honkajoen ja Asumaniemen iskuryhmä hyökkää heittämään vihollisen pois.

Vastaisku onnistuu Asumaniemen virtuoosimaisen suorituksen ansiosta. Vihollinen heitetään takaisin joen yli.

Tuntemattoman sotilaan konekiväärijoukkueen tappiot ovat olleet suuret. Alkuperäisestä Paloaukealta lähteneestä puolijoukkueesta, joka käsitti kaksi aliupseeria (Lehto, Lahtinen) ja seitsemän miehistön jäsentä (Kaukonen, Määttä, Rahikainen, Riitaoja, Salo, Sihvonen, Vanhala), on jäljellä neljä. Molemmat aliupseerit ovat kaatuneet. Lisäksi heidän esimiehensä puolijoukkueen johtaja Hietanen, joukkueenjohtaja Koskela, komppanianpäällikkö Kaarna ja pataljoonankomentaja Sarastie ovat kaikki kuolleet.

Alkuperäisestä porukasta ovat jäljellä vain Määttä, Rahikainen, Sihvonen ja Vanhala. Heistä Vanhala haavoittui asemasota-aikana kylkeen. Muut kolme selviävät sodasta haavoittumatta.

Onko tämä todellisuutta vastaava kuva tappioista?

JR 8:sta kaatui hyökkäysvaiheessa 376 miestä, 5 katosi ja 977 haavoittui. Kokonaistappiot olivat 37,5 prosenttia määrävahvuudesta, kerrotaan JR 8:n historiikissa. Se on paljon.

Pitkän asemasotavaiheen aikana kaatui 149 miestä ja 7 katosi.

Kesäkuussa 1944 kaatuneita oli 13, heinäkuussa 84, elokuussa 15.

Tilastosta näkee, kuinka hyökkäysvaihe itään vaati JR 8:ssa selvästi eniten uhreja.

Tuntemattoman sotilaan puolijoukkue oli siis vielä oikeaa JR 8:aakin epäonnisempi.

Tappiot jakautuivat tietenkin hyvin epätasaisesti joukko-osastojen välillä. Kaikkein huonoimmin kävi Kannaksella taistelleelle 2. divisioonalle, jonka tappiot olivat 17 000 miestä, siis kaatuneita ja haavoittuneita, mikä on selvästi yli divisioonan kirjavahvuuden. Kirjavahvuutensa verran miehiä menetti myös Ratsuväkiprikaati, 7 000 miestä.

Tuntemattoman sotilaan puolijoukkueen tappiot olivat samaa luokkaa, sekin menetti kirjavahvuutensa verran miehiä, sillä myöhemmin saapuneista täydennysmiehistä kuoli tai haavoittui ainakin Asumaniemi, Hauhia, Rokka, Susi ja se nimettömäksi jäänyt alokas, joka kuoli ambulanssin ovella yhdessä Hietasen kanssa.

Tuntemattoman alkuperäiset miehet ovat kesällä 1944 jo vanhoja sotilaita, 23-24 -vuotiaita. Kesä oli vielä kohtalokkaampi heitä nuoremmille ikäluokille, selviää Pekka Kurenmaan ja Riitta Lentilän laskelmista. Esimerkiksi kesäkuussa 1944 Kannaksen taistelujen aikaan kaatui eniten vuonna 1923 syntyneitä, jotka olivat noin 21-vuotiaita (1172 kaatunutta).

Myös 1924 ja 1922 syntyneitä kaatui paljon, kumpiakin lähes tuhat miestä.

18-vuotiaita eli vuonna 1926 syntyneitä ei määrätty rintamalle. Heitä oli kuitenkin paljon vapaaehtoisina, ja kesäkuussa 1944 kaatui näistä 18-vuotiaista peräti 716.

Kurenmaan ja Lentilän laskelmien mukaan tappiot kohdistuivat raskaimpina sellaisiin pitäjiin, joista oli perustettu jalkaväkiyksiköitä. Suhteellisesti pahiten sodissa kärsinyt pitäjä oli Längelmäki, noin 9,8 prosenttia miespuolisesta väestöstä. Seuraavaksi eniten kaatuneita oli Taipalsaarella (9,3), Kylmäkoskella (8,7), Kesälahdella (8,6), Virtasalmella (8,6) ja Humppilassa (8,5).

Romaanin lopussa entistä konekiväärijoukkuetta johtaa siis vänrikki Jalovaara. Ensimmäistä ryhmää alikersantiksi noussut Vanhala, ja siihen kuuluvat Honkajoki ja Rahikainen. Toista ryhmää johtaa alikersantti Määttä, ja siihen kuuluu ainakin sotamies Sihvonen. Loput ovat neljä nimetöntä alokasta ja kaksi entistä töpinän miestä.

On epäselvää, kuka johtaa komppaniaa. Lammiosta on tullut jo majuri, ja hän komentanee edelleen pataljoonaa.

Vääpeli Sinkkonen lienee niinikään elossa, varmaan myös keikaroiva kirjuri, josta tuli jo aiemmin korpraali. Savolainen lähetti Mielonenkin jää eloon. Everstiluutnantti Karjula saattoi selvitä hengissä, mutta ilman toista jalkaa.

Eloonjääneiden listaa silmäillessä on helppo yhtyä vänrikki Jalovaaran sanoihin:

- Ja aina parhaasta päästä.

Ketkä olisivat parhaat miehet jääkiekkovalmentaja-teatteriohjaaja Alpo Suhosen mielestä, jos hänen pitäisi muodostaa Tuntemattoman miehistä All Stars -miehistö?

Suhonen sanoo, että kentällisen kokoaminen alkaa aina maalivahdista, ja sehän on ilman muuta Määttä.

Seuraavaksi valitaan sentteri eli keskushyökkääjä. Kävisikö nopea Asumaniemi?

"Ei. Liian nuori. On oltava kokemusta."

Suhonen päätyy kaikkein varmimpaan vaihtoehtoon eli Koskelaan.

Seuraavaksi valitaan pakit. Hän ottaa heti Lehdon.

"Erittäin tough. Fyysinen."

Lehto pitäisi maalinedustan tyhjänä ja hoitaisi kulmat, olisi aggressiivinen ja alivoimaspesialisti.

Mutta toisen puolustajan tehtävä on erilainen. Hän osallistuu hyökkäyksiin, erityisesti ylivoimatilanteissa.

"Sen on oltava tekninen, rohkea taiteilijasielu... Kariluoto! Kunnianhimoinen, haluaa esiintyä."

Vielä ovat laitahyökkääjät valitsematta. Suhonen ottaa oitis Hietasen, mutta toiseksi laidaksi hän valitsee yllättäen hihittelijä Vanhalan. Joukkueessa pitää olla ilonpitäjä, joka pitää tunnelmaa yllä eikä ole liian narsistinen.

Suhoselta jää valitsematta hienoja yksilöitä, joista saisi kootuksi melkoisen kakksokentällisen: Asumaniemi, Ukkola ja Viirilä muodostaisivat todellisen hurlumhei-ketjun, Lahtinen ja Rokka luotettavan pakkiparin.

Näillä olisi hyvä lähteä Punakonetta vastaan.

Silmät suljettuina, sydän hakaten ja ruumis vavisten he koettivat imeytyä maan sisään. Tänään oli pelko kenties sentään vielä suurempi kuin ennen. He tiesivät, että tuli loppuisi pian.

- Älä enää vie.

Sodan pitäisi jo loppua, mutta Puna-armeija jatkaa tulitusta. Siihen ei enää vastata. Neuvostoliitto lopetti vihollisuudet vuorokauden myöhässä monilla rintamanosilla.

Itse asiassa ensimmäinen aselepopäivä oli tavanomaista ankarampaa sodankäyntiä: Puna-armeija ampui 18 000 kranaattia. Suomalaisia oli ankarasti kielletty vastaamasta tuleen. Joka laukauksesta tulisi kuulustelupöytäkirja. Mutta asemiin ei saisi silti päästää. Niinpä hyökkäyksiä torjuttiin muun muassa huutamalla.

Siitä sukeutui omalaatuinen päivä. Suomalaiset pystyttivät kaiuttimia, huutelivat aselepoa, mutta siitä vastapuoli vain yltyi. Vaikutti siltä, että venäläisten tiedonkulku ei ollut hääppöinen: jotkut osastot tiesivät aselevosta, jotkut eivät, ja jotkut eivät piitanneet.

Venäläiset yrittivät siepata vankeja sadakseen teitää, miksi suomalaiset olivat niin hiljaa. Yritettiin neuvotella: suomalaisia upseereita lähti valkoisten lippujen kanssa. Useimmat pääsivät takaisin, mutta eivät kaikki. Neuvottelut olivat päättömiä: vitsailtiin, uhiteltiin, leuhkittiin. Jotkut neuvostokomentajat eivät olleet kuulleet koko aselevosta, jotkut pyysivät anteeksi erehdystä, jotkut tarjosivat votkaa ja ehdottelivat naisiin lähtemistä. Jotkut lupailivat, etteivät enää ammu.

Veljeily oli kiellettyä, mutta tietysti jotkut suomalaiset kokeilivat. Venäläiset vangitsivat kokonaisia osastoja. Suomalaisten saappaat olviat kysyttyjä. Erään vartiomiehen kävi vielä huonommin: hänet löydettiin ryöstettynä, tapettuna ja poljettuna suohon.

Jotkut suomalaiset sentään uskoivat heti aselepoon: JR 4:ssä heiteltiin lakkeja ilmaan. Venäläiset luulivat suomalaisten hyökkäävän ja ampuivat keskityksen. Kolme kaatui ja viisi haavoittui. Kaikkiaan ensimmäisenä aselepopäivänä kuoli 20 suomalaista, 71 haavoittui ja kymmeniä jäi vangiksi.

"Ja koko tänä aikana tämän kaiken tapahtuessa piti Suomi orjallisesti kiinni tekemästään sopimuksesta", tuskaili alikersantti Mauno Koivisto Ilomantsissa.

Sota päättyi hiljakseen, nitkuttaen, ei riemunhuutoihin ja Finlandiaan. Sitä paitsi kohta sodittiin jälleen, Lapissa.

Aivan sodan vihoviimeisillä hetkillä käydään hurja painiottelu hermonsa menettäneen nostomiehen ja Määtän välillä. Väkevä kohtaus olisi komea loppu kirjalle.

Määtän ja mielipuolen painiessa vaimenee viimein tykkituli ja kaikki jäävät kuuntelemaan hiljaisuutta, jonka rikkoo vain Määtän ähkiminen ja mielipuolen huuto:

"Kaikki saavat maata ja rahaa... Ja valtaa minä annan kaikille..."

Mielipuoli mökeltää järjettömiä sanoja ja karjuu villisti.

Miehiä kohosi sirpalekuopista. Hiljaisina, väsynein katsein he seurasivat, kun mielipuolta lähdettiin viemään pois.

Suomen Sota oli loppunut.

Tuntematon sotilas päättyy omituisesti, monenkertaisiin loppuihin ja loppulauseisiin. Viimeisessä alaluvussa kirjailija on joutunut käyttämään kaksi kertaa väliviivaa erottaakseen loput toisistaan.

On tolstoilainen historianpohdinta "Voi voitetuita!" ja Voi voittajia!", sen jälkeen seuraa tuo Määtän ja mielipuolen painiepisodi ja sen päättävät sanat Suomen Sodan loppumisesta.

Vielä yhden kerran kirjailija muovaa joukkokohtauksen: on jo aselepo, keitellään korviketta ja ministeri puhuu radiossa.

Vanhala puhaltelee hiillokseen ja sanoo kuuluisat sanansa toisena maaliin pääseestä pienestä, sisukkaasta Suomesta, hihittää ja saa tuhkat silmilleen.

Ei lopu vieläkään.

Miehet nukahtelevat varvikkoon, on aurinkoinen syyskuun alun päivä. Ohi lonkuttaa hevonen rattaita. Ne vievät ruumiita.

Hieno lopun paikka tämäkin.

Kertoja seuraa vielä uutta tuttavuuttamme vänrikki Jalovaaraa metsään. Siellä, kenenkään huomaamatta, häneltä pääsee katkera itku.

Kertoja nostaa katseen ylös taivaalle, aurinkoon, joka katselee hyväntahtoisesti alhaalla hiljentynyttä sotatannerta ja maassa makailevia miehiä. Kuuluu vain ruumisrattaiden lonkutus, joka katoaa männikkökankaan hiljaisuuteen.

Hymyilevän auringon näkökulma lopetuksena muistuttaa Seitsemästä veljeksestä. Siinäkin on monta perättäistä loppukohtausta.

Aurinko katselee miehiä myötätuntoisena. Nukkuvien miesten ylle vedetään armon peitto.

Mutta vielä kertoja näkee tarpeelliseksi lisätä velikultia-peräkaneettinsa.

Entä sitten? Miten eloonjääneille käy siviilissä? Miten he selviävät perheissä, työssä ja lastensa kanssa? Vieläkö kertoja on samoilla, hieman ylimielisillä linjoilla kuin romaanin alussa kertoessaan talvisodan miesten paluusta. Heilläkö ei ollut "sopeutumisvaikeuksia", eiväthän he edes tienneet mitä ne olivat. Koko sana oli uutta psykologian termistöä.

Perinpohjainen suomalainen humala ensin ja sitten töihin. – –

Mitä ihmeellisiä sielullisia vaikeuksia siviiliinpääsyssä sitten olisi ollut?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi