Luku 4: Outo inkeriläinen

Kähvelletty sokeri vettyy tahnaksi, jota kaavitaan kastuneen leipälaukun pohjalta. Öinen märkä metsä on kastellut miehet perusteellisesti. Nälkäkin on. Rämmitään jalat litisten, eikä kenelläkään ole aavistusta siitä missä ollaan ja mihin ollaan menossa. Tunnelma on kireä ja pahantuulinen.

Tuon ajan varustus ei pitänyt vettä, vain Rahikainen keksi panna sokerit kumisen kaasunaamarin sisään. Mitään muovista ei ole.

Kesällä 1941 sotilailla oli yleisimmin asunaan puuvillakankainen kesäpusero m/36, jonka oli tarkoitus olla käytössä toukokuun alusta syyskuun loppuun. Osalla miehistä oli sarkainen asetakki, jollaiset pyrittiin saamaan kaikille talven tullen. Tyypillinen jatkosodan asuyhdistelmä oli puuvillakankainen pusero ja sarkahousut.

Mukana kannettiin myös villakankaista manttelia, jota käytettiin myös peittona. Mantteli painoi neljä viisi kiloa, mutta kastuttuaan huomattavasti enemmän. Ylipäänsä sadetta vastaan ei ollut varusteita. Upseerien joskus käyttämä öljytakkikaan ei suojannut kunnolla sateelta. Kumisaappaita ei käytetty.

Periaatteena oli, että vaatteet kastuivat sateessa ja ne pyrittiin kuivaamaan kamiinan tai nuotion lämmöllä. Päivät oltiin märkinä, jos satoi. Ja jos yövyttiin ilman tulia, oltiin märkiä myös yöllä. Telttoja tuskin on mukana, ne ovat varmaan kuormastossa.

Niinpä on helppo kuvitella, miten kurjaa ja märkää on kuusen juurella, aamun heikosti sarastaessa. Sillloin Rahikainen laulaa kauniilla äänellä katkelman hengellisen laulun taivasikävästä. Se on tietenkin ironiaa, mutta kaunista silti. Niin kaunista, että kaikki jäävät kuuntelemaan.

Hetki on niin herkkä, että se alkaa ärsyttää Lehtoa.

Sotilaat päättävät syödä rautaisannokset, vaikka se onkin kiellettyä. Ruoka nostaakin mielialaa. Rautaisannoksia jaettiin vain jatkosodan alussa, sen jälkeen niistä luovuttiin. Annoksessa oli paitsi puoli kiloa lihasäilykettä, sata grammaa näkkileipää, 150 grammaa sokeria, sata grammaa hernesäilykettä ja viisi grammaa teetä.

Rahikainen on tietysti syönyt omansa jo aivan alkumatkasta.

Pahinta on, että mukana pitää raahata konekiväärejä. Ase eli varsinainen painoi 24 kiloa ja sen hankalasti kannettava kolmijalkainen jalusta yleensä 30 kiloa. Jalan liikkuvien ja hyökkäävien joukkojen aseeksi konekivääri oli aivan liian raskas.

Mutta kun konekivääri saatiin asemiin, oli sen tulivoima valtava: jopa tuhat laukausta minuutissa. Tosin pitkiä sarjoja oli paha ampua, jos patruunat oli kannettava mukana, sillä metallivyössä oli patruunoita 200. Ne riittivät 12 sekunnin sarjaan.

Mukana raahattiin patruunoita niin paljon kuin jaksettiin. Metalliseen patruunalaatikkoon mahtui 200 patruunan vyö. Painoa tuli silloin 7,2 kiloa. Patruunankantajilla oli laatikko molemmissa käsissään.

Kesällä tarvittiin myös vettä piipun jäähdyttämiseen. Sitä mahtui aseen vaippaan neljä litraa. Piipun vesi alkoi kiehua jo 500 laukauksen jälkeen ja vettä täytyi lisätä 2000 laukauksen jälkeen.

Konekivääriryhmän varusteisiin kuului paljon tavaraa, jota tuskin raahattiin öisellä metsäreissulla: varapiippu, saha, kirves, lapio, hakku, vesuri, ahkio, työkalulaatikko, valopistooli ja kiikari. Ylimääräinen kuorma on varmaan jätetty kuormastoon, ja otettu mukaan niin paljon patruunoita kuin saadaan kulkemaan.

Saadaan vanki. Lehto lähtee viemään vangittua vihollista komentopaikalle, mutta ampuukin tämän vähän syrjempänä. Törkeä teko saa muut kuohuksiin, erityisesti Hietasen. Koskela ei puutu asiaan kuin epäsuorasti moittien. Hän ei käytä esimiesasemaansa. Lahtinen halveksii muiden paheksumista, sillä koko sotiminenhan on hänen mielestään väärin.

Koskela on ärtynyt. Hän on kertojan mukaan vihainen siitä, että Lehdon rikos nostaa pintaan hänen omantunnonongelmansa, jotka hän on saanut välillä torjuttua.

Märässä metsässä käydään ankara eettinen kiista: kenet saa tappaa ja miten?

Hietanen ottaa tapauksen raskaasti, hän palaa siihen vielä myöhemminkin. Hän on nähnyt ihmisen eikä ruskeapukuista vihollista.

Kertoja ei malta pysyä taustalla, vaan alleviivaa rasittavasti:

Jälleen he olivat saaneet rokotuksen inhimillisyyttä vastaan.

Vangiksi jää myös suomea puhuvia inkeriläisiä. Suomalaiset ihmettelevät, että eikö inkeriläiset viety Siperiaan? Vanki ei tunnu kuulleenkaan asiasta.

-Minkä vuoksi? Emme ole mitään pahaa tehneet?

On mahdotonta, että vanki ei olisi kuullut inkeriläisten vainoista ja pakkosiirroista, semminkin kun hän oli suomenkielinen. Koulut venäläistettiin vuonna 1937, suomenkieliset kirjat poltettiin ja suomen puhumisesta rangaistiin. Stalinin vainot alkoivat jo vuonna 1929, ja maatalouden pakkokollektivisoinnin yhteydessä 60 000 inkerinsuomalaista, eli noin puolet, siirrettiin pois, erityisesti Siperiaan. Erityisen paljon inkeriläisiä pakkosiirrettiin juuri sodan puhjettua.

Erikoista, että Linna tuntuu pitävän inkeriläisten karkotuksia vain suomalaisten sotapropagandana. Sitä se onkin, mutta totta.

Luvussa esiintyy jälleen yksi tuntematon sotilas, taas iäkäs reserviläinen. Nyt hänelle on annettu peräti etunimikin: Jalmari Lahti.

Lahti murehtii perheen toimeentulohuolia ja muistaa jääkärinä polkevaa poikaansa. Poika on juuri kuollut, mutta reserviläinen Lahti ei vielä tiedä sitä.

Näissä lyhyissä oheistarinoissa kertoja toimii toisin päin kuin päähenkilöittensä kohdalla: emme saa lukea mitään luonnehdintoja Lahden luonteenpiirteistä tai puhetavasta, mutta kuulemme hyvinkin yksityiskohtaisen tarinan siitä, mistä sivuhenkilö tilanteeseensa tulee. Monen päähenkilön kohdalla kertoja on jättänyt heidän taustansa täysin avoimeksi. Emme tiedä esimerkiksi Määtän, Vanhalan tai Rahikaisen taustoista mitään.

Kolmen vuorokauden märkä korpiharhailu päättyy joukkojen saavuttua maantielle. Siellä on kuormasto ja kenttäkeittiökin. Pettymys on kuitenkin suuri, sillä ruokana on sellupuuroa eli kokonaisista vehnistä keitettyä grahampuuroa. Siitä ei pidetä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi