Luku 5: Keksejä ja helyjä

Voittoisat suomalaiset etenevät, mutta omalaatuisella tyylillä. Jalkineet hiertävät, asut rähjääntyvät, kuka roikottaa mukanansa mitäkin, turha heitetään pois. Joku sipsuttelee paljasjaloin pitkien alushousujen puntit vilkkuen.

Koska marssilla ovat mukana myös kuormastot, sotilaiden ei ilmeisesti tarvitse kantaa muuta kuin kiväärinsä ja reppunsa.

JR 8:n marssi suuntautui ensin Jänisjärven itäpuolitse etelään Laatokan rantaan ja sen jälkeen kohti Petroskoita. Vaikka eteneminen on voittoisaa, siinä ei ole voiton hurmaa, vaan sotilaat ovat kyllästyneitä ja katkeria. Kertojan mukaan katkeruus suuntautuu kaikkeen: upseereihin, autoihin, huoltoon, lottiin.

Pöly mosurin silmille vaan, perkele.

Kaikki ovat väsyneitä ja kärsivät rakoista, paitsi tietysti vänrikki Koskela, joka kuvataan yliluonnollisen väsymättömäksi. Mikään rasitus ei tunnu pystyvän häneen. Myös Vanhala selviää rasituksista hyvin.

Sotaromaanissa on katkelma, joka kertoo Rahikaisen naisissa käynnistä. Se on poistettu lopullisesta versiosta ilmeisesti seksuaalisen naturalisminsa vuoksi.

Rahikainen on kuullut järven rannalle perustetusta rintamapesulasta, jossa on naisia työssä. Sieltä hän "saalistaa yhen kyttyrän". Tämä oli kiihkeä ja kuulemma niin ruma, että Rahikaisella ei ollut kilpailijoita.

Todisteeksi onnistumisestaan Rahikainen tuo mukanaan naisten vaaleanpunaiset alushousut, joita käy esittelemään.

Rahikainen ei ole rasittanut jalkojaan vaan järjestänyt aamuisin itsensä kolonnan mukaan, sääntöjen vastaisesti. Samassa kyydissä ovat matkustaneet myös Määttä ja Lehto. He hankkivat omalle joukkueelleen kuormastosta voita ja räiskäletarpeita.

Kertojan mukaan marssia kestää viisi päivää. Se vastaisi todellisuudessa JR 8:n siirtymistä Jänisjoelta Hyrsylänmutkaan. Hyrsylän kylä sijaitsi Neuvostoliittoon pistävässä ulokkeessa, ja sen evakuointi epäonnistui talvisodan alussa. Kylän kuuluisin asukas on tanssitaiteilija Aira Samulin.

Hyrsylässä ylitetään myös vanha raja. Siihen kiinnitetään huomiota, mutta suurta poliittista kysymystä asiasta ei tule. Vain alikersantti Lahtinen jaksaa muistuttaa, että tästä edespäin he olisivat rosvoretkellä.

Vanhan rajan ylitys ja Mannerheimin niin kutsuttu miekantuppipäiväkäsky 29.6.1941 aiheuttivat keskustelua myös rintamajoukoissa. Tutkija Harri Heinilän mukaan vanhalla rajalla noin 2 300 sotilasta kieltäytyi jatkamasta. Osa kieltäytymisistä ei ilmeisesti ollut luonteeltaan periaatteellista vaan pikemminkin karkuruutta. Eniten kieltäytyjiä oli Karjalankannaksella, jossa Heinilän mukaan joka toisessa rajan ylittäneessä jalkaväkirykmentissä kieltäydyttiin joukolla. Laatokan Karjalassa, jossa Tuntemattoman sotilaan miehet liikkuivat, joukkokieltäytymisiä oli vain yksi.

"Valtaosa kieltäytymisistä hoidettiin puhutteluilla, joilla kieltäytyneet saatiin ylittämään vanha raja. Kaikkiaan kenttäoikeuksissa jaettiin vain noin satakunta tuomiota kieltäytymisestä vanhalla rajalla. Tuomiot vaihtelivat kuudesta kuukaudesta kymmeneen vuotta vankeutta. Kuolemantuomioita ei langetettu" kirjoittaa Heinilä Jatkosodan pikkujättiläisessä.

Heinilä on myös tutkinut kieltäytyneitten taustaa. He tulivat tyypillisesti vähän koulutetusta työväestöstä tai pienviljelijä- tai maanviljelijäväestöstä. Yllättävästi kieltäytyjien joukossa oli suhteellisen vähän kommunisteja ja paljon sosialidemokraatteja ja maalaisliittolaisia. Oli myös oikeistolaisia, suojeluskuntaan kuuluneita kieltäytyjiä. Valtaosa oli reserviläisiä, varusmiehiä oli vähän.

Kieltäytymisen syistä Heinilä mainitsee haluttomuuden taistella Neuvostoliiton alueella. Kieltäytyjiä oli paljon sellaisissa joukko-osastoissa, jotka olivat kärsineet sodan alussa erityisen suuria tappioita, jopa 40 prosenttia rykmentin vahvuudesta. Näitä oli paljon Kannaksella.

Lisäksi monille oli yksinkertaisesti epäselvää, miksi vanhan rajan ylitse piti mennä. Ja kuinka pitkälle.

Komppania pääsee lepoon ja leiriytyy purovarteen. Luutnantti Lammio saa verekseltään kiinni Lehdon, Määtän ja Rahikaisen näiden käytyä muonavarkaissa, kun he törmäävät paikalle keksi- ja marmelaadilastissa.

Lammio määrää rangaistukseksi yhden vuorokauden kovennettua arestia, mutta se muunnetaan kahden tunnin asennossa seisomiseksi kiväärin ja täyspakkauksen kera.

Tuomio herättää raivoa, varsinkin Lehdossa, joka harkitsee kieltäytymistä. Ilmeisesti rangaistuksessa ärsyttää nimenomaan sen järjettömyys. Mitenkähän miehet olisivat suhtautuneet johonkin muuhun rangaistukseen?

Täytyyhän varkaissa käyneitä miehiä jotenkin rangaista. Lammiolla ei ole muuta mahdollisuutta. Koskela sen sijaan ei ole kiinnostunut alaistensa varastelusta. Koskela sallii Rahikaisen myöhemmin jatkaa hankintareissujaan ja jopa järjestää Rahikaisen lähetikseen, jotta tämän olisi helpompi liikkua ympäristössä. Hieman epäselvästi ilmaistussa kohdassa kertoja sanoo Koskelan tietävän, "ettei noilla muonavarastoilla suinkaan kieltäydytä syömästä yli tavallisten annosten, ja siksipä hän vain vain hiljaisessa mielessään toivotti Rahikaiselle menestystä".

Toisin sanoen koska töpinässä palvelevat syövät itsekin yli annosten, oli Koskelan mielestä oikein, että hänen miehensä varastelevat lisämuonaa. Itse hän ei kuitenkaan siihen koskenut.

Koskelan moraali vaikuttaa lisämuona-asiassa venyvältä. Professori Knut Pipping kirjoittaa tunnetussa tutkimuksessaan Komppania pienoisyhteiskuntana, että armeijan lukittuihin varastoihin tunkeutumista pidettiin varsin paheksuttavana. Sen sijaan erilaiset konstit muonittajan harhauttamiseksi olivat yleisiä ja hyväksyttäviä. Esimerkiksi saatettiin ilmoittaa muonavahvuus todellista suuremmaksi. Perusteluna Pipping esittää, että muonittajien tiedettiin itsensä käyttävän samoja vilpillisiä keinoja omaksi hyödykseen.

Samalla lailla katsottiin sallituksi anastaa valtiolle kuuluvia varusteita kuten työkaluja, koska niistä oli jatkuva puute. Monet pyrkivät myös viemään lomalla myytäväksi armeijan villapaitoja ja takkeja. Sitäkin pidettiin hyväksyttynä.

"Vahingon kierrättäminen" on armeijassa yleistä, mutta Pippingin mukaan sotaoloissa sitä ei hyväksytty, jos se kohdistui oman ryhmän jäseneen.

Linna tuntuu ajattelevan, että sodassa on aina Rahikaisia, koska se on läpeensä epämoraalista. Koskelan suhtautuminen tuo mieleen Pohjantähden Akseli Koskelan tilanteen, kun hän on kuolemaisillaan Hennalan vankileirissä, mutta nokkela Kankaanpään Elias pitää hänet hengissä varastelemalla vankityrmässä ruokaa, ilmeisesti heikommiltaan.

Miehillä tuntuukin olevan alinomaa nälkä. Lahtinen toteaa neljännessä luvussa ironisesti, että ei voi olla, kun kalorit on laskettu niin, etttä niiden pitäisi riittää.

"Ne on laskeneet kalorit, taikka mitä perkeleitä ne on, jota siinä syömisessä pitäis olla. Menes valittaan nälkääs, niin lyödään semmonen rätinki etees, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä."

Millaiset rätingit?

Anneli Pranttila on väitöskirjassaan tutkinut rintamamiesten muonitusta. Hänen mukaansa tilanne oli kaikkein huonoin joulun 1941 paikkeilla, jolloin koko maassa oli katastrofaalinen elintarviketilanne. Aivan jatkosodan alussa muonatilanne oli melkein yhtä hyvä kuin talvisodassa, mutta syksyllä 1941 varastot pienenivät nopeasti.

Sotilaiden päivittäinen muona-annos sisälsi 3421 kaloria. Nykynäkemyksen mukaan se ei riitä erittäin aktiivisesti liikkuvalle 18-30 -vuotiaalle miehelle, joka painaa 68 kiloa, kuten varusmiehet tuolloin painoivat. Hän tarvitsisi noin 3800 kaloria, jotta paino ei alkaisi laskea. Niukimmillaan annos laski 3000 kaloriin, ja varsinkin nuorimmilla rintamamiehillä esiintyi aliravitsemuksesta johtuvaa yleistä heikkoutta.

Pranttila on verrannut puolustusvoimien vuoden 1944 ja vuoden 1996 ravintoaineiden saantisuosituksia. Energiamäärä oli sota-aikaan kutakuinkin sama kuin nykyisessä varuskuntapalveluksessa, mutta raskaissa kenttäoloissa se ei riitä. Hiilihydraattien, rasvojen ja C-vitamiinin saanti jää puoleen nykyisestä.

Pranttilan mukaan rintamalla oli tarkoitus tarjota kaksi lämmintä ateriaa päivässä, sikäli kuin se oli mahdollista. Läheskään aina ei vaadittavia muona-annoksia saatu toimitetuksi perille. Erityisesti maitoa oli lähes mahdoton kuljettaa, vaikka se kuuluikin määräysten mukaiseen sotilaan päiväannokseen.

Kenttäkeittiöissä kyettiin sodan alkuvaiheessa valmistamaan ainoastaan keittoja ja puuroja. Keitoista yleisimpiä olivat herne- ja lihakeitto. Hernekeittoa saattoi olla jopa viitenä päivänä viikossa. Koska perunoista oli puutetta ja niiden säilytys oli varsinkin kylmänä aikana vaikeaa, lihakeiton peruna korvattiin usein makaronilla tai kokojyväviljalla, ohralla tai kauralla.

Puuroista suosituin oli kaurapuuro, grahampuuro eli "sellupuuro" valmistettiin kokonaisista vehnistä. Makaronivelliä nimitettiin "Hitler-velliksi".

Leipä oli tietysti keskeisin elintarvike. Rintamalla se oli tavallisimmin näkkileipää, jota saatiin hämmästyttävän suuria määriä: 375 – 450 grammaa. Pieni näkkileipäpaketti painaa 250 grammaa.

Kuivamuona jaettiin päivän tai kahden annoksina. Siihen sisältyi joskus makkaraa mutta yleisimmin sulatejuustoa, tavallisesti Koskenlaskijaa. Annos oli pienimmillään 30 grammaa ja suurimmillaan 75 grammaa. Nykyisessä sulatejuustopakkauksessa on 250 grammaa juustoa. Voita saatiin niukimpana aikana 20 ja runsaimpana aikana 60 grammaa. Voinappi painaa noin 10 grammaa. Talvisaikaan voita myös vitaminoitiin.

Sokeria jaettiin 40 – 60 grammaa. Nykyinen sokeripala painaa noin 3 grammaa.

Joskus kuivamuonaan kuului lisäksi suolakalaa kuten silliä, marmelaadia, keinohunajaa.

Anneli Pranttilan mukaan rintamamiehet kaipasivat varsinkin perunaa ja maitoa. Itäsuomalaiset sotilaat eivät myöskään olleet tutustuneet kuivattuun leipään, jota saatiin joskus näkkileivän ohella.

Mutta varsin monet suomalaiset sotilaat olivat olleet metsätöissä savotoilla. Ruokavalio oli heille tuttu.

"Metsätyömiehet olivat tottuneita siihen, ettei ollut maitoa eikä perunaa. Muille se oli vaikeampaa", Pranttila sanoo.

Rangaistustaan seisova kolmikko joutuu ilmapommituksen armoille. Eloonjääminen olisi ilmeisesti mahdotonta, jos he olisivat jääneet seisomaan keskelle maalina olevaa majoitusaluetta, mutta kertoja mainitsee ennen pommitusta, että Hietanen vie rangaistavat kauemmas, jotta he eivät olisi aivan Lammion silmien alla.

Määttä lienee mukana siis siksi, että näin kertoja pääsee esittämään kolmenlaista suhtautumista kuolemanvaaraan: Lehdon halveksunta, Määtän välinpitämättömyys ja Rahikaisen väistely. Joka tapauksessa Lammion kovennetun seisomisesta tulee laajalti mainetta saava uroteko.

Pommituksessa kuolee kolme: sotamies Salonen kolmannesta tai neljännestä ryhmästä ja sotamies Kaivonen neljännestä ryhmästä sekä pidetty vääpeli Korsumäki.

Myös ensimmäisessä luvussa esiintynyt, naurettavaksi kuvattu kirjuri joutuu keskelle pommitusta. Hänelle päätyvät aiemmin kaatuneen venäläisluutnantin kynsienhoitovälineet.

Vääpelin kuoleman jälkeen komppanian miehet ovat menettäneet molemmat turvallisuutta herättävät isälliset hahmot: Kaarnan ja Korsumäen. Nyt he ovat orpoina Laatokan Karjalan metsissä, ja heitä johtaa kaikkien inhoama luutnantti Lammio. Koskela tulee heille entistäkin tärkeämmäksi, hän on eräänlainen isoveli.

Kunniamerkit jaetaan. Koskela saa 4. luokan vapaudenristin ja Hietanen, Lahtinen, Lehto ja Määttä toisen luokan vapaudenmitalin. Erityisesti Määttä, Lahtinen ja Lehto suhtautuvat mitaleihin halveksuvasti. Lehdon mitali jää maahan, Määtän putoaa kohta repunhihnasta. Kertojan mukaan halveksunta oli yleistä varsinkin niiden keskuudessa, jotka eivät niitä saaneet. Perkeleen helyjä tässä.

Kertoja tarjoaa tässä välissä kiusallisesti mielipidettään:

Omituisinta asiassa oli kuitenkin se, ettei yhdenkään miehen päähän pälkähtänyt, että tässä palkittiin parhaita tappajia. Ei edes pataljoonan pastorin, joka piti jumalanpalveluksen tilaisuuden päätteeksi.

Lepovaihe jatkuu pitkälle elokuuhun. Eräänä iltana teltan oviaukosta ryömii sisälle alikersantti Rokka ja hänen perässään sotamies Susi. Molemmat ovat reserviläisiä, kolmenkymmenen ylittäneitä ja talvisodan veteraaneja.

Tulokkaat sijoitetaan Koskelan joukkueeseen. Vaikuttaa siltä, että ensimmäiseen ryhmään kuuluvat nyt Lehto, Rahikainen, Riitaoja, Vanhala. Toiseen konekivääriin taas: Lahtinen, Määttä, Rokka, Salo, Sihvonen, Susi. Toisessa on kaksi enemmän kuin ensimmäisessä, mutta Koskela ei halunnut erottaa Rokkaa ja Sutta toisistaan.

Rokan ilmestyminen on sijoitettu kohtaan, jossa alun vauhti on alkanut hidastua, ja kertomus alkaa kaivata uutta moottoria. Hän tuo mukanaan uuden rytmin kerrontaan, jonka taustalta on tästedes kuulevinaan Rokan kannakselaispajatuksen. Rokka on myös ryhmän kaipaama vanhempi mies, ja hän alkaakin heti jaella neuvojaan.

Rokan ja Lammion ristiriita välähtää esiin jo ensimmäisessä tapaamisessa, joka ennustelee tulevaa.

Hyvin hajanainen luku päättyy vielä rynnäkköön yli vesistön. Sitä ennen Rokka tarjoaa neuvojaan Lammiolle, joka ei tahdo myöntää ottavansa niitä vastaan. Toimii kuitenkin Rokan ohjeiden mukaan.

Kariluodon ja Rokan ensikohtaaminen sujuu paljon paremmin. Nämä kaksi miestä suorittavat yhdessä rohkean vyörytyksen vihollisen taisteluhaudassa, eikä kypsyneellä Kariluodolla ole vaikeuksia antaa sinuttelevalle alikersantille tunnustusta.

Rokka on lähtenyt viemään porukkaa.

"Mut ota kuule tuon kaatuneen telttakangas! Siit myö saadaan hyvä peite. Syyssateet alkaat koht."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi