Luku 6: Karavaani suolla

Lahtinen oli oikeassa: rajan toisella puolella eteneminen käy tuskalliseksi. Taisteluista tulee sitkeitä. Sotilaat käyvät vaiteliaammiksi ja äreämmiksi. Kirotaan, riidellään ja kinastellaan kantovuoroista.

Suuria eettisiä keskusteluja ei enää käydä. Lehto ampuu haavoittuneen vangin, koska ei jaksa kuunnella tämän valitusta. Löydetään myös oma haavoittunut, jota vihollinen on rääkännyt pistimellä. Kostoksi Kariluodon konepistoolimies ampuu saman tien kolme antautunutta.

Lujat lujittuvat, heikot pehmenevät. Piirteet nousevat esiin samalla lailla kuin nälkiintyneiden miesten kasvoluut.

Tappiot ovat suuria koko ajan. Kertojan mukaan Koskela onnistuu pitämään ne kuitenkin omassa joukkueessaan pieninä, sillä hän ei lähetä konekivääreitään tarpeettomiin vaaroihin. Toisaalta kerrotaan, että koko hänen kolmas ryhmänsä kaatuu yhdessä hyökkäyksessä yhtä patruunankantajaa lukuunottamatta.

Emme saaneet tietää edes heidän nimiään.

Koko Kariluodon joukkueesta jää jäljelle vain pari ryhmää vaikean hyökkäyksen jälkeen. Mutta vänrikki Kariluoto itse on elämänsä vireessä. Kerta kerran jälkeen hän komentaa "neljäs eteenpäin" ja saa miehet mukaansa. Hänen rohkeuttaan arvostetaan, ja hänen alaisensakin alkavat kunnioittaa häntä.

Kariluoto joutuu seuraamaan vierestä nuoren lähettipojan kuolemaa ja se järkyttää häntä syvästi. Poika on vapaaehtoinen, vain 18 - 19-vuotias. Hän saa räjähtävän luodin vatsaansa, ja jälki on kamalaa. Pojan tuskat ovat ankarat. Kariluoto yrittää turhaan rauhoitella poikaa kiven takana. Poika pyytää vänrikkiä rukoilemaan hänen kanssaan, mutta loppu tulee nopeasti.

Nuoren pojan kuolema pysäyttää hetkeksi kunnianhimoisen vänrikin kiidon. Hän ymmärtää olevansa osavastuullinen, sillä hän oli halunnut yrittää vielä kerran, vaikka miesten uhraaminen oli käsketty jo lopettaa. Kirjeessään pojan vanhemmille, hän sanoo olevansa vastuussa, mutta viittaa vielä niihin korkeampiin tavoitteisiin, jotka ovat koko sodan takana.

Syksy on tullut, ja sade kastelee uupuneet miehet. Kesken uniensa herätetyn Hietasen värjöttely sateisessa leirissä vastannee muidenkin tunnelmia. Kun lyhyt lepojakso taas kerran päättyy lähetti Mielosen "valmistautukee" -huutoon, on purnaus ensimmäisen kerran johtaa kieltäytymiseen. Mutta Hietasen ja Rokan hyväntuulisuus saa tunnelman nousemaan: "Jonnekii päinhää täst on lähettävä. Kuka hitto jää tähän kuusikkoon lopuksi iäkseen."

Juuri siihen surkeaan ja sateiseen herätykseen saapuu vielä uusi, masentava hahmo: ylikersantti Sinkkonen. Hän tulee kaatuneen Korsumäen paikalle komppanian vääpeliksi, ja kuten Kaarnaa seurasi Lammio, seuraa sympaattista Korsumäkeä tökerö Sinkkonen, yli nelikymmenvuotias kapiainen. Ensivaikutelma on huono, sillä hän kieltää miehiä valittamasta kaurapuurosta, jonka joukkoon on pistelty sinistyneitä hevosenlihapaloja.

"Liha on ehtottomasti vaatimukset täyttävää."

Kirjailija vielä alleviivaa hänen hölmöyttään sillä, että hän ei osaa sanoa d:tä vaikka pyrkiikin puhumaan kirjakieltä.

Ja Sinkkosellakin on maastossa valkea kaulus. Hän tuntuu olevan eräänlainen Lammion aliupseeriversio, komppanian uusi äitipuoli. Komppanian asiat ovat nyt todella surkeasti, kun sen johdossa on parivaljakko Lammio-Sinkkonen. Kummallakaan ei ole otetta miehistöön.

Sinkkonen esiintyy kirjassa vain pariin otteeseen. Hän edustaa "kasarmisielua", joka turhaan yrittää soveltaa kasarmin ohjesääntömaailmaa sodan villiinnyttämään miesjoukkoon. Rokan kaltaisen sotilaan kohtaaminen on hänelle shokki.

Sinkkonen ei lopulta selviä edes tehtävistään huollon järjestämisessä, sillä se edellyttäisi epävirallisten kanavien käyttöä ja joustavuutta. Kasarmia ei voi siirtää sotaan, tuntuu olevan kirjailijan ajatuksena.

Koko rykmentti, yli 2000 miestä, lähtee yön selkään uhkarohkeaan koukkaukseen yli vaikean suomaaston. Kuvaus vastaa jotakuinkin täsmälleen JR 8:n tekemää operaatiota Säämäjärven eteläpuolella 30. elokuuta vuonna 1941.

Tarkoitus oli saartaa Säämäjärven rantaan pureutuneet vihollisjoukot yllättävällä koukkauksella. Maasto oli pehmeää suota, ja matkaa Säämäjärven-Kintaan tielle oli yli 20 kilometriä. Huoltoa ei pystytty niissä olosuhteissa järjestämään, mukaan otettiin kolmen päivän kuivamuona, patruunoita kaksinkertainen määrä ja Jsp:n teltat. Haavoittuneita ei saataisi pois eikä ammustäydennystä tulisi.

Henkilökohtaisten varusteiden lisäksi konekiväärimiesten, kranaatinheitin- ja panssarintorjuntajoukkueen oli raahattava mukanaan paitsi aseensa myös ammuksensa.

Panssarintorjunnassa käytettiin pst-kiväärejä, jotka painoivat 46-56 kiloa. Ne raahattiin suon yli. Perillä kohdattiin sitten raskaita Klim Voroshilov -vaunuja, joiden panssariin pst-kiväärin ammus ei pystynyt.

Konekiväärimiehillä on romaanissa aluksi kaksi laatikkoa ammuksia (14,4 kiloa), mutta myöhemmin vahvemmat kantavat neljää laatikkoa. Lehto kantaa koko ajan jalustaa ja Vanhala varsinaista. Toisella kiväärillä niitä kantavat Lahtinen ja Määttä.

Usean kilometrin mittainen, taakkojensa alla horjuva karavaani lähtee peräkanaa pimeälle suolle. Soisessa maastossa kulku-ura leviää ja jauhautuu velliksi, johon miehet uppoavat reisiään myöten. Eksymisvaara on suuri, sillä on pilkkopimeää ja sateista.

JR 8:n historian mukaan jääkärijoukkue oli mennyt jo päivällä edeltä ja pioneerit olivat viitoittaneet reitin. Viestimiehet olivat vetäneet puhelintapsin, mikä sekin oli ollut valtava urakka. Puhelinyhteys oli siis olemassa, joten operaation johto pysyi yhteydessä esikuntaan. Miehillä ei tietenkään ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä he olivat pimeältä suolta etsimässä. He rämpivät taakkoineen vain syvemmälle pimeään.

Historiikin mukaan oikeassa suokoukkauksessa rykmentin kranaatinheitinjoukkue vei mukanaan vain kaksi heitintä ja koko konekiväärikomppania vain kaksi konekivääriä – mikä kuulostaa omituiselta. Näin mukaan saatiin riittävästi ammuksia.

Vihollinen havaitsi koukkauksen ja seurasi sivustoilta kuormaston etenemistä. Sen hyökkäystä pelättiin koko ajan. Matkalla tavattiin myös miinoja.

Luku luvulta romaani on kuljettanut miehiään syvemmälle pimeään ja tuntemattomaan aarniometsään, jossa sitä vaanivat vihamieliset alkuasukkaat. He ovat seuduilla, joilla heidän ei tulisi olla, ja he tietävät sen itse.

Yli kahdenkymmenen kilometrin matka suolla raskaitten kantamusten kanssa on näännyttävä. Miehiä kaatuu mättääseen huohottamaan. Eikä perillä levätä. Edessä on tie, ja vihollinen. Tankit möyryävät.

Lehdon kivääri lähtee pimeään etsimään yhteyttä jalkaväkijoukkueeseen, johon on kadotettu yhteys. Matkaa ei ole kuin kaksi sataa metriä.

Lehdon ryhmässä on Rahikainen, Riitaoja ja Vanhala. Hän ehdottaa, että Riitaoja vaihdettaisiin. Mies on pelkkä taakka, lysähti kasaan suonylityksessä monta kertaa. Koskela ehdottaa Sihvosta, mutta Lammio vaatii, että myös Riitaojan on mentävä. Jokaisen on tehtävä osansa. Riitaoja on aivan väärässä paikassa, mutta Lammio pitää kiinni periaatteesta. Miehen on kannettava edes patruunansa.

Ryhmä ei löydä etsimäänsä toista joukkuetta. Miehiä pelottaa tutkia edempää, tieltä. Mutta Lehto ei voi antaa periksi vaan lähtee yksin katsomaan pimeään. Hän saapuu muutaman metrin päähän maantiestä, kun pimeästä ammutaan pikakiväärillä. Lehtoon osuu.

Riitaoja pudottaa patruunalaatikkonsa ja lähtee juoksemaan pakoon. Muut maastoutuvat. Rahikainenkin on jättänyt jalustansa. Vanhala rohkaisee mielensä ja käy hakemassa sen muutaman metrin päästä. Lehtoa kukaan ei uskalla lähteä etsimään.

Kaikki kolme lähtevät takaisin. Riitaoja on mennyt jo edeltä.

Luvun lopussa on kaksi kuolemaa: Lehdon ja Riitaojan. He vaikuttavat toistensa vastakohdilta, mutta molemmilla on sama kohtalo pimeässä, märässä metsässä. Lehto kuolee kiroillen kuten on elänytkin, ampuu vaikeasti haavoittuneena itseään suuhun, omasta päätöksestään, katumatta ja tilittämättä.

Riitaoja-rassukka tekee onnettoman urhean eleensä, yrittää hakea jättämänsä laatikot. Hän kulkee nyyhkyttäen pimeässä ja kuiskaillen toveriensa nimiä. Kun pikakiväärin tulitus alkaa uudelleen, hän säntää pakoon. Riitaojakin kuolee niin kuin on elänyt: luoti osuu pakoon juoksevaa miestä takaraivoon, onneksi hän ei ehdi tajuta sitä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi