Luku 7: "Eerola loppuu pian"

Suon yli koukannut rykmentti ei pääse nousemaan tielle. Panssarivaunuja liikkuu sillä edestakaisin.

Koska Lehto on kaatunut, konekiväärien miehistöt jaetaan uudelleen. Rokasta tulee ryhmänjohtaja. Samalla kiväärillä ovat nyt hänen lisäkseen Rahikainen, Susi ja Vanhala. Toista kivääriä johtaa Lahtinen ja sillä ovat Määttä, Salo ja Sihvonen.

Pioneerit panevat tielle miinoja. Yksi tankeista ajaa miinaan ja syttyy palamaan. Kaiken muun lisäksi suon yli on raahattu hyvinkin kymmenkiloisia miinoja ja kasapanoksia.

Tilanne näyttää pahalta, ja sotilaat odottavat pelokkaina aamun valkenemista. Sade on lakannut, mutta koko maisema on likomärkä, samoin kuin miesten vaatteet. He ovat rämpineet koko yön suossa, eikä nyt päästä eteenpäin. Panokset ovat vähissä.

Aamulla löytyvät Lehdon ja Riitaojan ruumiit. Hietanen hermostuu Rahikaiselle nähtyään maassa Lehdon raahautumisjäljet. Käy selväksi, että Lehto on jätetty haavoittuneena. Rahikaisen ja Hietasen välit kiristyvät.

Aamulla vihollinen hyökkää aaltoina, ja konekiväärimiehet ampuvat patruunansa perin vähiin. Kovin paljon ampumatarvikkeita ei voi ollakaan, yhtä miestä kohti kaksi 200 patruunan laatikkoa. Sellainen määrä ei kestä sarjatulella puolta minuuttiakaan.

Vihollisen panssarivaunuissa tiedetään, että korpien kautta rämpineillä suomalaisilla ei voi olla panssarintorjuntatykkejä mukanaan. Panssarintorjuntakiväärejä on. Niiden tuomisessa on ollut valtava urakka, sillä yhtä kantamaan tarvitaan kaksi miestä. Mutta nämä "norsupyssyt" eivät pysty uusiin, paksupanssarisiin Klim Vorošilov -tankkeihin. Niitä on vastassa kaksi.

Panssarintorjuntakiväärillä ehditään ampua vain kaksi laukausta, kunnes panssarivaunu ampuu takaisin ja kolme miestä on hengiltä.

Suomalaisten tilanne näyttää toivottomalta. Panssarivaunuja ei pysäyttäisi mikään, ja niiden takana väijyy jalkaväki valmiina hyökkäämään. Hietanen hermostuu nähdessään kuinka Rahikainen piileskelee kiven takana eikä osallistu puolustukseen.

Ainut mahdollisuus on saada tankki ajamaan miinaan. Hietanen ottaa miinan käteensä ja lähtee heittämään sitä suoraan liikkuvan tankin telaketjun alle. Uhkayritys onnistuu.

Hyökkäys pysähtyy siihen. Toinenkin vaunu perääntyy.

Lahtinen ja Määttä keräilevät kaatuneilta vihollisilta patruunoita. Niitä löytyy paljon, yhdestä paikasta melkein kuusi vyötä. Se on niin paljon, etteivät he saa kaikkea edes kulkemaan – lähes 20 kiloa.

Edetään vielä kilometri kyläaukean laitaan. Koko päivä on kulunut, eikä pimeän tuloon mennessä saada vieläkään tietä auki. Pataljoonan komentaja Sarastie päättää odottaa vielä uutta päivää.

Se tietää pitkää ja märkää yötä kylmässä, sateisessa metsässä. Miehet nukahtavat mihin hyvänsä, vesilätäköihinkin, mutta pahinta on joukkosidontapaikan teltassa. Siellä joudutaan odottamaan vielä koko tuskainen yö.

Joukkosidontapaikka on perustettu kuusikkoon. Lääkintäryhmällä on käytössään vain yksi puolijoukkueteltta, vaikka normaalioloissa pataljoonan joukkosidontapaikkaan kuuluu kaksi telttaa, joista toinen on varusteiden säilyttämistä varten. Toinen teltoista on luovutettu kolmannelle pataljoonalle, jossa on vielä enemmän haavoittuneita kuin täällä.

Joukkosidontapaikka oli pakattavissa viiteen raudoitettuun puulaatikkoon, jotka painoivat 40–59 kiloa. Niissä oli kansliatarvikkeita, lääkkeitä, instrumentteja, sidetarvikkeita, valaisuvälineitä, lastoja, työkaluja ja taloustarvikkeita. Lisäksi olivat teltat, kamiina, paareja tai ahkioita ja peräti 60 huopaa. Lääkintäryhmän kokoonpanoon kuuluikin normaalitilanteessa viisi ajomiestä hevosineen.

Koska koukkaus on tehty jalkapelissä, on kaikki pitänyt kantaa mukana. Varusteista on ollut pakko tinkiä.

Haavoittuneen ensiavusta huolehtivat lääkintämiehet, joita pataljoonassa oli kahdeksan. Vielä talvisodassa heitä kutsuttiin sairaankantajiksi, sillä heidän tehtävänsä oli siirtää haavoittunut suojapaikkaan tai suoraan joukkosidontapaikalle, joka sijaitsi yleensä kilometrin kahden päässä rintamasta. Lääkintämiehellä oli jatkosodan aikoihin pieni olkalaukku, jossa oli ainoastaan pieniä ensi- ja harsositeitä – huono varustus verrattuna vaikka autoissa nykyisin kuljetettavaan ensiapupakkaukseen. Lääkintäaliupseerilla oli pinsetit, sakset, aspiriinia, kodeiinia, salisyylisalvaa ym. mutta ei sen kummempaa varustusta. Kun haavoittuneella saattoi olla irtirevennyt raaja tai pääosuma, ei kentällä ollut paljon tehtävissä.

Joukkosidontapaikassa odotti lääkäri. Jatkosodassa lääkärit olivat nuoria miehiä, usein vasta lääketieteen opiskelijoita, ei vielä edes kandidaatteja. Paljon riippui kahdesta lääkintäaliupseerista, joista toinen oli yleensä kantahenkilökuntaan kuuluva vääpeli. He olivat usein kokeneita ensiavun antajia.

Toisaalta Jsp:ssa ei ollut paljon tehtävissä. Tavallisesti haavoittuneet saivat vain morfiinipistoksen sekä tetanusseerumia, heidät peiteltiin ja annettiin juotavaa. Kirurgisia toimia kuten hätäamputointeja voitiin tehdä vain hyvin harvoin, sillä olosuhteet olivat liian alkeelliset.

Hygienian ylläpito oli vaikeaa. Vettä saattoi olla niukasti, ja haavoittuneet olivat ryvettyneitä, haavoissa multaa ja likaa. Antiseptisiä pakkauksia ei juuri ollut, desinfiointiin käytettiin tymolispriitä ja vetyperoksidia. Lääkärit käyttivät kumihanskoja, joita tarpeen vaatiessa paikkailtiin. Letkut olivat kumia, vadit ja kaarimaljat emalia. Kenttäolosuhteissa lääkkeet olivat mieluiten tabletteina tai jauheina.

Lääkärin oli lajiteltava haavoittuneet sen mukaan, ketkä oli mahdollista evakuoida kenttäsairaalaan. Siirtovaihe oli monen kohdalla kaikkein vaarallisin, sillä verenmyrkytys ja shokki olivat yleisiä kuolinsyitä. Monet olivat menettäneet paljon verta, mutta verensiirtoa tai nesteytystä ei tuohon aikaan kenttäoloissa annettu. Antibiooteista oli saatavana vain sulfaa, joka ei tepsinyt verenmyrkytykseen.

Kun haavoittuneita on paljon, kuten 7. luvun tapauksessa, on tajuttomia, kuolevia potilaita pakko siirtää teltan ulkopuolelle. Koska tieyhteys on poikki, ei haavoittuneiden auta muu kuin odottaa, eivätkä potilaat pääse leikkauspöydälle. Potilaat ovat kuumeisia, infektiot pahenevat ja shokkitila syvenee.

Normaalioloissa joukkosidontapaikka toimi poliklinikkana, jossa hoidettiin tauteja, hiertymiä, paiseita ja paleltumia. Huonosta hygieniasta johtuen vatsatauteja kuten ripulia oli paljon, ja kesällä 1944 raivosi laaja punatautiepidemia Karjalankannaksella. Myös ihottumat, paiseet, sieni-infektiot ja syyhy olivat tavallisia vaivoja.

Sota-aikana käytettiin runsaasti nykyisin kovina huumeina tunnettuja lääkeaineita ja niitä oli jaossa jokaisella sidontapaikalla. Puhdasta morfiinia oli Suomessa varattu 150 kiloa vuotta kohden, mikä oli riittävästi. Morfiinia annettiin haavoittuneille, mutta heroiinitabletteja jaettiin yleisesti yskänlääkkeeksi etuvartioon lähteville. Vartiovuorolle sai mukaansa viiden tabletin pakkauksen.

Tavallinen särkylääke asetyylisalisyylin ohella oli antineuralgin, jota käytettiin muun muassa reumatismiin ja hammassärkyyn. Sekin sisälsi heroiinia.

Myös amfetamiinia käytettiin runsaasti varsinkin raskailla partioreissuilla ja sitä jaettiin myös kenttäsairaaloiden henkilökunnalle vaikeimpina aikoina. Pervitin-tabletteja oli armeijan varastoissa 750 000 kappaletta.

Jo toista yötä haavoittuneena makaava sotamies Eerola on haavoittunut alavatsaan ja hänellä on ankarat tuskat. Kuume on korkea, eikä potilaalla ole lääkärin mielestä enää toivoa.

"Eerola loppuu pian. Menisit sinäkin soittamaan edes jotakin", lääkäri sanoo pataljoonan pastorille.

Kuolemaa tekevät järkyttävät teltan ahtaudessa makaavia haavoittuneita. Siksi lääkäri yrittää saada heidät ajoissa pois teltasta.

Lukijoille esitellään sotamies Eerola ensimmäistä kertaa. Hän 20-vuotias, heiveröinen ja laiha, "ollut koko ikänsä aliravittu". Kuten monet muutkin romaanin sivuhenkilöistä, Eerolakin on mökkiläisperheestä: entisen muonamiehen poika ja suuren kartanon päivätyöläinen. "Kauan kituneen sitkeys" panee vielä kuolemaa vastaan.

Eerolalla on ollut kaksi haavetta: itselle teetetty puku ja polkupyörä. Ne jäävät toteutumatta. Hän kuolee kohta, märkään kuusikkoon pystytetyssä täpötäydessä puolijoukkueteltassa, rykmentin uhkarohkean koukkauksen seurauksena

Pastori kuiskuttelee kuolevan korvaan, että Jeesus on ottanut pois hänen syntinsä. Eerola korisee, että Jeesus...ottaa...Vie tääl...tä.

Juuri kun kohtaus on kääntymässä melkein kauniiksi, herää vieressä toinen haavoittunut morfiinihumalasta ja alkaa mölistä Jeesuksesta. Hänellä on "leveä ja raa'annäköinen suu", josta näkyvät tupakanmustuttamat hampaat. Hän puhkeaa "kamalaan, rääkyvään huutoon", joka sensuroitiin pois Tuntemattomasta sotilaasta:

Jeesus ompi kalliolla kyljellään

näyttää sormellaan...

sormellaan...

mistä... viina... saa...

Pastori yrittää peittää huutajan suun, mutta hän jatkaa sormien välistä. Vieressä nyyhkyttänyt haavoittunut purskahtaa hysteeriseen itkuun. Pastori pakenee kaaoksesta voimattomana, lääkintämies tiuskii, että antaisi edes kuolla rauhassa.

Kohtaus päättyy petromaxin suhinaan ja hiljaiseen valitukseen synkässä kuusikossa. Odotetaan aamua ja uutta läpimurtoyritystä.

Vihollinen vetäytyy yön aikana. Haavoittuneet viedään kenttäsairaalaan, useat heistä eivät selviytyisi. Pataljoona pääsee miehittämään kylän, joka muistuttaa Säämäjärveä, ja Rahikainen on ensimmäisenä etsimässä ryöstettävää. Hän löytää kukon.

Kukosta käydään tekemään keittoa, mutta keitto ei ehdi valmiiksi ennen kuin on taas lähdettävä eteenpäin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi