Luku 8: Oliko Veerukka vakoilija?

Seitsemän kilometriä ennen Petroskoita kaatuu luutnantti Autio, kolmannen komppanian päällikkö, pidetty ja arvostettu upseeri. Vaikka isku on kova, se tekee vänrikki Kariluodosta komppanianpäällikön, vasta kaksikymmenvuotiaana.

Ja hän olisi valtaamassa Petroskoita! Ajatus huimaa Kariluotoa, joka on kasvanut heimoaatteen keskellä.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1941 Kariluodon johtama kolmas komppania näkee Petroskoin ensimmäisen kerran. Komppania toimii edelleen Koskelan konekiväärijoukkueen tukemana. Miehet nousevat Petroskoin lentokentän viereiselle kalliolle ja näkevät sieltä kaupunkiin ja Ääniselle.

Pettymys on suuri. Kaupunki vaikuttaa miehistä rähjäiseltä. He olivat odottaneet jotain vaikuttavampaa. Kohtaus on hyvin aleksiskivimäinen: noustaan korkealle paikalle ja luodaan silmäys menneeseen ja tulevaan. Ja tuon mokoman röttelön takia on rähjätty.

Kariluodolle hetki on silti hyvin juhlallinen, hän haluaisi seistä siinä vaalea tukka hulmuten, mutta taas kerran hänen tunnelmansa menee pilalle. Ensimmäisenä odotetun kaupungin saa silmiinsä mölyävä, vastenmielinen sotamies Viirilä.

Kariluodolle, Viirilälle, Rahikaiselle, Rokalle, Sudelle, Hietaselle, Määtälle, Koskelalle on kullekin kirjoitettu oma asenteensa ja asentonsa, jonka he ottavat näkymän edessä. Kaikki patetia nitistetään heti. Hietanen intoutuu jälleen pitämään puhetta, mutta hänkin eksyy jälkipolville jäävästä historiasta omaan kainaloonsa ja täihin.

Vielä masentavampaa on tulossa. Pataljoona komennetaan kaupunkiin vartiointitehtäviin, sillä ensin kaupunkia vartioinut pataljoona on löytänyt viinasammion ja on ympärikännissä komentajaansa myöten. Palamaan pannut talot kytevät vielä, joukot etsivät kaupungista ryöstettävää, umpihumalaiset sotilaat nahistelevat keskenään.

Pekka Liljan mukaan anarkia ja sekasorto oli vielä hurjempaa kuin mitä Linna kuvaa. Kaupunkiin marssivat I/JR 8 kohtasi ratsastavan umpijuopuneen everstin, joka oli hukannut joukkonsa, sotilaat kantoivat viinaa maitotonkilla ja ampuivat pikakiväärillä toisiaan. Räiskittiin jopa kranaatinheittimellä.

Romaanin kertoma tarina mielisairaalasta vapautetuista hoidokeista piti Linnan sanojen mukaan paikkansa. Myöhemmin hän oli harmitellut, ettei ollut kirjoittanut Petroskoi-kohtaukseen kuvausta potilaiden takaa-ajosta pitkin kaupunkia.

Naiset juoksevat pakoon ahdistelevia sotamiehiä. Ei ole tietoja siitä, tapahtuiko varsinaisia raiskauksia, mutta omaisuusrikoksia oli varsinkin miehityksen alkukuukausina paljon, kertoo Jukka Kulomaan tutkimus Äänislinna, Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944.

Vierailut paikallisten kodeissa olivat kiellettyjä, mutta kiellosta ei piitattu. Kanssakäymistä oli paljon, paikalliset järjestivät sotilaille jopa nurkkatansseja, mutta kaikki vierailut eivät varmaan olleet toivottuja, siteeraa Kulomaan kirja Äänislinnan aluepäällikön kertomusta. Hänen mukaansa niiden yhteydessä saattoi tapahtua väkivallantekoja ja anastuksia, joista väestö ei aina uskaltanut ilmoittaa poliisille. Kaikilla ei ollut yhtä hyvin käyttäytyviä vieraita kuin Hietanen, Rokka ja Vanhala.

Romaanissa kerrotaan, kuinka Rahikainen hankkii välittömästi naisia ja ryhtyy sutenööriksi. Paikallinen väestö oli jäänyt puille paljaille, ja naiset myyvät itseään leivästä.

Tyhjiä asuntoja piti vartioida, mutta käytännössä niistä etsittiin ryöstettävää. Jossain tapauksissa jopa esimiehet lähettivät autoja saaliin kuljettamsieen. Vuodevaatteet olivat haluttuja, sillä syksy oli edennyt pitkälle. Grammareita näkyi monellakin sotilaalla.

Sotilaat ovat pettyneitä nähdessään ensi kertaa Petroskoin. He odottivat suurempaa. Mutta Petroskoi oli oikeasti suuri kaupunki, vuoden 1941 alussa sen väkiluku ylitti 80 000, eli se oli isompi kuin Turku tai Viipuri, Tampereen kokoinen.

Tosin Petroskoi oli lähes tyhjillään. Kaupunki oli pakkoevakuoitu, sinne oli jäänyt vain 3775 henkeä. Neuvostoliitto evakuoi Karjalasta kaikkiaan 450 000 ihmistä, enemmän kuin Suomi, mutta näiden evakoiden kohtalo oli paljon karumpi kuin suomalaisten.

Perääntyessään neuvostojoukot tuhosivat rakennuksia, tehtaita ja voimaloita. Kaupunki sytytettiin palamaan. Myös suomalaiset tulittivat Petroskoita tykistöllään, mutta suomalaisten intressissä oli saada kaupunki haltuunsa mahdollisimman ehjänä. Kivisistä keskustan kerrostaloista oli tuhoutunut 30-40 prosenttia. Niiden ympärillä levisi laaja, varsin ränsistynyt puutaloalue.

Petroskoin väkiluku alkoi nopeasti nousta metsiin paenneiden hakeutuessa takaisin kaupunkiin. Myös romaanissa kerrotaan venäläisistä sotilaista, joita ilmestyy metsistä siviiliasussa.

Petroskoissa oli ollut selvä venäläisenemmistö, mutta nyt karjalaisväestön osuus alkoi olla noin puolet asukkaista. Suomalaiset ryhtyivät etniseen puhdistukseen ja perustivat kaupunkiin kuusi keskitysleiriä, joihin oltiin valmiit sijoittamaan "epäkansallisia" ja poliittisesti epäluotettavia aineksia. Kaikki 17-50 -vuotiaat venäläiset miehet pantiin leiriin. Jo jouluun mennessä Petroskoin leireillä oli peräti 16 686 henkeä.

Lähes kaikki olivat "epäkansallisia" eli lähinnä venäläisiä. Joukossa oli pari prosenttia "kansallisia", jotka sittemmin osoittautuivat suomensukuisiksi.

"Enin osa tarkistuksissa kieleltään venäläistyneiksi todettuja karjalaisia, jotka myöhemmin vapautettiin", kirjoittaa Kulomaa.

Suomalaiset kaatavat jättiläismäisen Leninin patsaan ja tuovat paikalle museosta kenttätykin. Kaupungin nimi muutetaan Äänislinnaksi ja sitä käydään vapaaehtoisvoimin siivoamaan. "Kauan ei ryssä Suomessa haise".

Kohta muutetaankin jo kadunnimiä:. Karl Marxin kadusta tulee ymmärrettävästi Valtakatu ja Toukokuun 1. päivän kadusta Vienantie. Nuorisoliittolaistenkadusta tehdään Sammonkatu ja Puna-armeijan kadusta Riihikatu. Maksim Gorkin kadusta tulee Heimosoturinkatu. Neuvostokadusta tulee Lotankatu.

Vaihdettavia kadunnimiä on paljon. Varmuuden vuoksi vaihdetaan Traktoripoikkikatukin Kimmonkaduksi.

Leirit eivät aivan vastaa kuvaa keskitysleiristä.

"Leirit eristettiin ympäristöstä noin vajaan kahden – kahden metrin korkuisilla, pääasiassa yksinkertaisilla piikkilanka-aidoilla ja niiltä poistuminen kiellettiin alueille asetetuissa tauluissa ampumisen uhalla. Jotta eristetyt voitaisiin erottaa muusta siviiliväestöstä, määrättiin jokainen 15 vuotta täyttänyt pitämään hihassaan tunnuksena punaista kangaspalaa."

Leiriltä poistuminen ja vieraitten vastaanottaminen edellytti päällikön lupaa, mutta yksinkertainen aita ei paljon pidätellyt: kaupungin järjestyksenpidon kannalta leiriltä livahtelevat vangit aiheuttivat paljon vaivaa. Vapaan väestön kanssa ei olisi saanut olla missään tekemisissä.

Vanki- ja työleireihinhän oli Karjalassa totuttu. Ennen talvisotaa Karjalassa oli läheisillä Stalinin kanavan pakkotyöleireillä yhteensä 80 000 vankia, yhtä paljon kuin Petroskoissa oli asukkaita.

Suomalaiset pystyttivät Petroskoihin apartheid-järjestelmän, jonka jokaisessa vaiheessa suosittiin "kansallisia" "epäkansallisten" kustannuksella. Ajatuksena oli saavuttaa näin suomensukuisen väestön kannatus. Järjestelmä muodostui erityisen kohtalokkaaksi heti ensimmäisenä talvena, jolloin elintarviketilanne oli koko maassa katastrofaalisen huono. Korttiannokset olivat pieniä, ja epäkansallisten annokset vielä pienempiä kuin kansallisten. Keskitysleireillä elintarvikeannokset jäivät selvästi alle 2000 kalorin.

Kuolleisuus nousi jyrkästi, vuonna 1942 kuoli leireillä 3 536 henkeä, noin kolmannes. Erityisen vaikea oli vastasyntyneitten ja pikkulasten asema. Siinä mielessä on erityisen hyvä, että Hietanen tuo Tanjalle ja Alekseille leipää. Hehän ovat "epäkansallisia" venäläisiä. Asialla ei ole Hietaselle mitään merkitystä.

"Kyl kintu vilkkuva."

Onko Hietasen, Rokan ja Vanhalan kanssa ystävystynyt Vera sitten venäläinen vai karjalainen? Romaanissa mainitaan, että kolmesta naisesta yksi on venäläinen ja kaksi karjalaista. Vera on kommunisti ja vielä täysin avoimesti, hän kantaa nuorisoliittolaisen rintamerkkiäkin, kunnes Hietanen pyytää saada sen häneltä muistoksi.

Vera on sivistynyt ja ylväspiirteinen, arvostaan tietoinen kaunotar. Muista kahdesta kerrotaan vain, että he ovat tulleet asumaan Veran seuraksi tämän jäätyä suomalaisten tullessa kaupunkiin. Toinen heistä on Nina, ja ainakin hän on karjalainen.

Vera puhuu hyvin suomea, koska hän on opettaja, mutta hänen puheensa on karjalaisvoittoista. Kertoja mainitsee hänen olevan "itäkarjalainen", mikä vielä sekoittaa asiaa.

Veran käyttämä ilmaus "ylen sangia priha" viittaisi Neuvosto-Karjalan historiasta väitöskirjan tehneen Markku Kangaspuron mielestä siihen, että Verakin on karjalainen. Hän ei siis joudu kantamaan punaista merkkiä. Kolmannesta naisesta ei mainita mitään, ehkä hän on se venäläinen.

"Lisäksi Vanhala kysyy, miksi Hietanen ei jäänyt Veran luo. Olis Suomen heimot yhtyneet."

Ainakin Vanhala piti siis Veraa suomensukuisena.

Veran hahmo kiihottaa mielikuvitusta. Kangaspuro arvelee, että Vera olisi saattanut olla valmistunut esimerkiksi Petroskoin pedagogisesta instituutista.

Suomi oli ennen miehitysjoukkojen tuloa taas yleisesti käytetty kieli ja suomalaista kulttuuria pyrittiin edistämään talvisodasta lähtien, sillä Stalin oli yllättäen perustanut Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan, jonka johdossa oli Otto Ville Kuusinen.

Suhdanteet olivat vaihdelleet nopeasti, sillä sitä ennen vuosina 1937-1939 oli ankarasti vainottu suomalaisia kommunisteja ja sivistyneistöä ja Karjalaa oli venäläistetty tarmokkaasti. Siinä vaiheessa oli kehitetty karjalan kieltä, johon istutettiin venäläisiä lainasanoja ja jota kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin. Nyt oli suuntaus toisin päin.

"Vera voisi hyvin olla Vienan Karjalasta ja toiminut sitten opettajana Petroskoissa", arvailee Kangaspuro. Vienassa puhuttava karjalan kieli oli lähempänä suomea. Esimerkiksi Aunuksen karjalaa eivät suomalaiset ymmärtäneet.

Se, että Vera tanssii venäläistä sävelmää ei hämmästytä Kangaspuroa, sillä venäläinen kulttuuri ja sen symbolit olivat yhteistä yleisliittolaista kulttuuria. Lyhyttä "isonvihan" vaihetta lukuunottamatta Neuvosto-Karjalan politiikkaana oli kaksikielisyys, kielten eläminen rinnakkain.

Miksi Vera on jäänyt Petroskoihin? Kysymys kiehtoo Kangaspuroa.

"Ehkä hän oli komsomolilainen NKVD:n Petroskoihin jättämä tiedottaja, partisaanitoimintaa ja sabotaashia organisoimaan

komennettu."

"Tai myöhästynyt viimeisestä evakuointijunasta. Tai oli asunut ystäviensä kanssa opiskelijakommunalkassa ja jäänyt nuoruuden ajattelemattomuuttaan kaupunkiin."

Vera ei salaile millään lailla asemaansa nuorisoliitossa. Hän pitää vielä rintamerkkiäkin, mikä viittaa siihen, ettei hän ollut ainakaan maanalaiseen työhön lähetetty.

Kangaspuro pohtii, että aivan miehityksen alkuvaiheessa väestö ei ehkä ole aivan perillä suomalaisten aikeista. Tai sitten Vera on vain uhmakas ja naiivi. Onneksi Hietanen ottaa häneltä sen vaarallisen rintamerkin, nyt se on turvassa Hietasen lompakossa.

Koko kohtaus on kaunis idylli sodan keskellä.

"Nuorten ihmisten kohtaaminen, viholliskuvien ylittyminen."

"Jos Vera on vain tavallinen nuori nainen, saattaa hänen käydä hyvinkin", Kangaspuro arvioi. "Mutta jos hänet on lähetettty poliittiseen työhön, niin seuraavat hänen luonaan vierailevat sotilaat eivät välttämättä ole yhtä turvallista seuraa kuin nämä."

Kangaspuro kertoo, että yli 200 vastarintamiestä ja -naista jätettiin linjojen taa järjestelemään sabotaasheja ja vakoilemaan. Toimintaa johti tuttu mies, Juri Andropov, joka oli nuorisoliiton ensimmäinen sihteeri.

Jos Vera selviää suomalaisten käsissä, on seuraava vaihe vielä vaarallisempi.

"Kaikki, jotka olivat olleet miehityshallinnon alla, joutuivat epäilyksenalaisiksi."

"Sitä pidettiin Neuvostoliitossa häpeällisenä. Oltiinko oltu yhteistoiminnassa vihollisen kanssa? Oltiinko oltu isänmaallisia? Palaavat suhtautuivat karsaasti niiihin, jotka olivat jääneet."

"Jos oli esimerkiksi nähty suomalaisten sotilaitten seurassa..."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi