Tärkeintä on olla aito

Flow-festivaali täyttää Helsingin hipstereillä. Ja sekös monia ärsyttää.

 Kun Helsingin Kaisaniemessä vietetään alkukesästä raskaan musiikin Tuska-festivaalia, uutisointi tuntuu noudattavan samaa kaavaa. Kaupungin raportoidaan täyttyvän mustiin pukeutuvasta, mutta rauhallisesta ja leppoisasta metalliväestä.

Tänä viikonloppuna Suvilahdessa on vietetty urbaania musiikki- ja kaupunkikulttuurifestivaalia Flow'ta. Nyt Kalasataman metroaseman tienoilla voi bongata hipstereitä.

Suurin osa ihmisistä ei ole hipstereistä koskaan kuullutkaan, mutta samaan aikaan toiset toivovat jo koko ilmiön kuolemaa.

Hipsterit eivät varsinaisesti ole mikään yhtenäinen ryhmä tai alakulttuuri. Sana juontaa alkunsa jo 1940-luvulta, jolloin nuoret valkoiset kaupunkilaiset kopioivat mustilta rennon jazz-elämäntyylin. Tällä vuosituhannella sanaa on käytetty tietynlaisesta urbaanista nuorisokulttuurista, alun perin New Yorkin trendikaupunginosassa Williamsburgissa notkuvista taidekoululaisista. Viimeistään ilmiön laittoi kansien väliin Robert Lanhamin vuonna 2003 ilmestynyt The Hipster Handbook.

Koska trendit vaihtuvat nopeasti, hipsterityylin tunnusmerkkien listaaminen on riskialtista: otsatukkia tai korkealle päälaelle kietaistuja nutturoita, "ironisia" viiksiä ja kokopartoja, 1980-luvun ylisuuria silmälaseja ja Ray-Banin aurinkolaseja, pillifarkkuja, vintagemekkoja, ruutupaitoja ja Conversen tennareita. Hipsterit ajavat Jopoilla tai jarruttomilla fiksipyörillä, lukevat ilmaisjakelulehti Vicea ja puhuvat indiebändeistä, joista et luultavasti ole koskaan kuullut, eikä ehkä vielä viime viikolla hipsteri itsekään.

Hipsteriyttä on vaikea määritellä myös siksi, että harva julistaa itse olevansa hipsteri. Termiä pidetään vähän kiusallisena.

Hipsterikulttuurin estetiikka on keskiluokan estetiikkaa. Kun punkkarit ja gootit taistelevat valtavirran kauneusihanteita vastaan, hipsterit enintään flirttailevat kapinallisuuden kanssa. Hipsterit ovat vähän erilaisia, mutta eivät niin kummallisia, ettei heitä voisi huoletta esitellä vanhemmilleen. He pesevät hiuksensa, ulkoiluttavat kissansa ja osaavat käyttäytyä.

Hipstereitä on sanottu myös indie-jupeiksi, suurten ikäluokkien entisten hippien hyvin koulutetuiksi lapsiksi. Flow-festivaalienkin sunnuntaipäivien tunnelma on kuin katu-uskottavilla Pori Jazzeilla: pukeutuminen on niin tyylikästä, että jotkut kutsuvat tapahtumaa Helsinki Fashion Weekiksi.

Eikä hipsterifestivaaleilla syödä makkaraperunoita kertakäyttöastioilta, vaan maistellaan charolais-sonnin luomupalapaistia, paahdettuja kesävihanneksia ja meiramipolentaa. Alkoholia voi siemailla samppanjabaarissa, ja vielä viime kesänä festivaalin kalusti Artek.

Tähän kaikkeen tarvitaan rahaa, ja ehkä juuri siksi hipsterit eivät ole teini-ikäisiä, vaan 18–34-vuotiaita nuoria tai nuorehkoja aikuisia.

Monien mielestä hipsterit ovat tietenkin sietämättömiä. New Yorkin Time Out -lehti omisti jo kaksi vuotta sitten kokonaisen numeron hipsterien tappamiselle.

Kulutuskriittisessä Adbusterissa puolestaan kirjoitettiin viime kesänä, että hipsteriys on kaikkien vastakulttuurien lopputuote. Hipsterien suurin fetissi on aitous, ja lehti pelkäsi loputtoman autenttisuuden tavoittelun lähinnä palvelevan kulutusta – ja tuhoavan lopulta koko nuorisokulttuurin.

Mutta ei hipsterikritiikissä ole mitään kovin uutta siinäkään. Kyllähän tämä litania on kuultu: ennen nuorisokulttuureissa oli sentään aatteellisuutta ja kapinaa. Nyt vastarinnan sijaan tärkeintä tuntuu olevan kehittynyt tyylitaju.

Voi hipsterikulttuuristakin löytää halutessaan kapinan siemeniä. Ei ketään kai haittaakaan se, jos joku haluaa panostaa pintamuodin sijaan kestävään tyyliin, syödä vähän eettisemmin, ajaa auton sijaan polkupyörällä ja kuunnella kaupallisten radiokanavien äänimaton sijaan vähän kunnianhimoisempaa musiikkia.

Ja työholistisessa yhteiskunnassa silkka huoleton bailauskin voi olla kapinaa.

Hipsterit eivät ehkä tee kaupungista kovin vaarallista ja särmikästä, mutta ainakin he tekevät siitä hauskan.

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi