Ihmisen puolikas

Minulle on kertynyt pituutta 153,5 senttiä.

Kyllä, se herättää hilpeyttä. Jo kouluaikoina olin naurunaihe. Jotain on kyllä sun kohallas jääny kesken.

Koska minua pidettiin valmiiksi pellenä, aloin käyttäytyä kuin pelle. Hölisin päättömyyksiä ja esitin typeriä tansseja. Kömmin matkalaukkujen sisälle. Mätkin luokan pisimpiä poikia nyrkillä mahaan.

Tulevaa ammattinvalintaani ajatellen ihan järkevä ratkaisu; kirjoittamisessa ja näyttelemisessä kun on kysymys ennen kaikkea itsensä häpäisemisestä.

Pienen naisen seurassa kuka tahansa voi muuttua voittamattomaksi. Pientä naista kanniskellaan, taputellaan ja kosketellaan herkemmin kuin muita. Siinä on tietysti puolensa niin kauan kuin koskettelu on ystävällismielistä.

Sitten löytyy myös miehiä, jotka eivät malta olla kouraisematta takapuolesta, koska tietävät hyvin, etten minä sille paljon mahda.

Elämäni on nykyisin helpompaa kuin kymmenisen vuotta sitten, kun vaatekoot lähtivät numerosta 36. Vaatteita saa muualtakin kuin erikoisliikkeistä, jopa kokoa 32. Minun virallinen kokoni on 30. Kengännumero on 33,5, joten kengät ostan yhä erikoisliikkeestä.

Kerran löysin Italiasta jumalaisen pienten kenkien liikkeen. Istuin samettisella penkillä hartaana kuin temppelissä. Normaalijalkainen ihminen ei voi käsittää, miten mielettömältä tuntuu, että ihan nenän edessä on rivikaupalla kenkiä, jotka eivät lonksu jalassa!

Toisaalta on ihan leuhkaa käyttää 10-vuotiaan poikansa farkkuja 44-vuotiaana.

Kun olin raskaana, pelkäsin, etten pysty synnyttämään kuin kääpiöitä. Ja niin siinä kävi, että poikani on luokkansa pienimpiä. Hän on saanut lempinimen Miniskidi. Onneksi pojan isä on tavallista pidempi, joten hänellä on vielä mahdollisuudet kasvaa normaalikokoiseksi.

Jostain syystä olen aina pitänyt pitkistä miehistä. Ja vuosien mittaan ne ovat pidentyneet tasaista tahtia. Ennätykseni on nykyinen aviomies, 193 senttiä.

"Terve, ihmisen puolikas!" mies saattaa huutaa puhelimeen. "Mitä kääpiöitten valtakuntaan kuuluu?"

Tämä on paras: "Kun sua tehtiin taivaassa niin Jumalalla oli vielä ihan pieni jämä taikinaa jäljellä. Ensin se meinas heittää sen roskiin, mut sit se ajatteli, että ehkä tosta vielä jotain saa!"

Kun kuljemme miehen kanssa käsi kädessä kadulla, meille virnistellään. Olen opetellut kävelemään jopa kymmenen sentin koroilla. Olen siitä huolimatta yhä pieni.

Jos naisen raivoa on helppo vähätellä, niin pienen naisen raivo on suoranainen vitsi. Mitä toi kirppu tos kimittää? Jaaha, taskupainos veti herneet nenään.

Exäni ajoi moottoripyörää ja hommasi minullekin punaisen kypärän. Kerran meille tuli liikennevaloissa sanaharkkaa. Nousin kyydistä ja marssin kypärä päässäni jalkakäytävälle. Mies ajoi sivuun ja alkoi hohottaa kaksinkerroin.

"Mitä nyt?" kysyin.

"Anteeksi, että nauran, mutta sä näytät ihan nuppineulalta!"

En kehtaa tanssia kenenkään kanssa, en ainakaan mitään dramaattisia tansseja.

Kokkareitten jälkeisenä aamuna pään lisäksi kipeänä on niska, koska on joutunut katsomaan muita puhujia tuntikaupalla ylöspäin. Marketissa joutuu pyytämään apua muilta asiakkailta, kun ketsuppipulloa ei yletä ottamaan hyllynperältä, vaikka olisi kaljakori jalkojen alla.

Keittiön kaapit ovat aina liian ylhäällä. Minulle on kerran remontoitu oma kääpiökeittiö Kamppiin. Se oli mahtavaa. Leivontatasotkin olivat niin matalalla, että taikinaa pystyi vaivaamaan ilman, että hartiat tulivat kipeiksi. Käy sääliksi asunnon seuraavaa omistajaa, joka näytti olevan normaalikokoinen.

Kun yritän kurottaa huivia hattuhyllyltä, ne kaikki huivit putoavat saatana päälle!

Ja raskauteni viimeiset viikot olivat yhtä perkelettä. Lapsi venytti keskiruumistani niin, että kärsin kivuista yötä päivää. Pieneen naiseen ei vaan mahdu asumaan toista henkilöä.

Pienenä naisena tosin säästyin alatiesynnytykseltä. Ei keisarileikkauskaan kuitenkaan kommelluksitta sujunut.

Kun minua alettiin leikata, tunsin kirvelevän viillon vatsassani. Maskin takaa oli turha huutaa, joten viittasin. "Täällä on joku hätänä", lapsen isä huikkasi verhon taakse. Lääkäri kysyi: "Niin?"

Veitsi tuntui ikävältä, sanoin.

"Oho. Ei sen pitäis tuntua miltään. Annettiin varmaan liian vähän puudutusainetta kun olet noin pieni. Hyvä kun tuli puheeksi."

Niin minustakin.

Itse en tunne itseäni lainkaan pieneksi. Tämän kokoinen ihmisen kuuluu olla! Minähän olen normaali ja muut liian isoja!

Ei ihme, että oloni on kotoisa Thaimaassa. Ne tuntuvat olevan siellä samaa lajiketta kuin minä.

Ja miten hirvittävästi sitä ilahtuu, kun tapaa joskus jonkun itseään vielä pienemmän aikuisen!

Kerran jonotin rautatieasemalla junalippua, ja edessäni seisoi minua ainakin viisi senttiä lyhyempi täti. Teki aivan jumalattomasti mieli koputtaa häntä olkapäähän ja kysyä: "Mitä pätkä?"

En vaihtaisi osia kenenkään kanssa, en enää. Erityiskohteluun nimittäin tottuu.

Kerran kävin jalkahoidossa, ja kosmetologi sanoi kassalla: "Nyt on niin, että en kehtaa ottaa noin pienistä jaloista täyttä hintaa."

Tämä sopi minulle hyvin.

Itsekin alkaa helposti ottaa itselleen kaiken maailman erikoisoikeuksia. "Anna mulle tää roolimekko omaksi", saatan sanoa tv-sarjan puvustajalle. "Ei se kuitenkaan kenellekään muulle mahdu. Anna samantien nää kengätkin."

"Sun muijas käyttää hyväkseen tota kokoaan", totesi mieheni kaveri kerran. "Se tietää, että alakerrasta voi huudella yläkertaan melkein mitä vaan ilman, että joutuu vastuuseen."

Myönnetään. Aion jatkaa samalla linjalla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi