ULKONAKO

Peilistä katsoo oma luuranko

Nuorena alkanut syömishäiriö on määrännyt Maijan elämän tahdin yli kolmekymmentä vuotta

Maija on ammatiltaan opettaja. Työvuosinaan hän reippaili aamuisin kouluun ja hoiti työnsä tehokkaasti. Kiittävää palautetta sateli oppilailta, vanhemmilta ja kollegoilta.

Kukaan ei tiennyt, että siviilissä tämä nauravainen nainen inhosi itseään ja rääkkäsi laihaa ruumistaan.

Teinivuosina alkanut syömishäiriö johti ajan myötä sairauslomien kierteeseen ja vakavaan masennukseen, kunnes sairaus pakotti opettajan eläkkeelle 44-vuotiaana.

Laihimmillaan 168-senttinen Maija painoi 38 kiloa.

Tänään elämä onneksi jo hymyilee. Syömishäiriö on vihdoin kurissa, on voimia harrastaa käsitöitä, ulkoilua ja lukemista. Vaikka pysyviä fyysisiä ja psyykkisiä vaurioita on jäänyt eikä työkyky palaudu, Maija iloitsee siitä, että hän on hengissä.

Sairaus on rajoittanut nyt viisikymppisen Maijan sosiaalista elämää. Perhettä ei ole – älykäs, empaattinen ja puhelias nainen ei ole koskaan edes seurustellut.

Kroonistunut syömishäiriö ei Maijan mielestä johtunut ainakaan vanhemmista.

"Minusta tuli kuitenkin ylikiltti. Aistin herkästi muiden odotukset, eikä omaa tahtoa ollut. Otin kaikesta syyn niskoilleni enkä uskaltanut ilmaista omia tarpeitani."

Normaalipainoinen tyttö keksi 16-vuotiaana ruveta laihduttamaan. Ei siihen ollut erikoista syytä, mutta pian hän huomasi, että syömisen ja painon tarkkailu oli hyvä keino käsitellä tunteita, niin ettei niillä tarvinnut vaivata muita.

Maija jätti ruokavaliostaan herkut ja rasvan ja söi vain vähäkalorisia ruokia. Liikkuminen oli ylenmääräistä ja rutiinit tiukasti säänneltyjä. Koko päivä meni sekaisin, jos ei päässyt lenkille tai ruokailun aloitus viivästyi viidellä minuutilla.

Ääritunnollinen tyttö oli aina menestynyt koulussa. Yliopistosta hän valmistui ennätysajassa. Vakituinen työpaikka löytyi heti valmistumisen jälkeen.

"Kaikki meni siinäkin överiksi. Vuorokauden tunnit eivät riittäneet, kun työ piti tehdä aina vain täydellisemmin."

Työterveyslääkärin tarkastuksessa Maijalta lipsahti, että kuukautiset olivat jääneet pois jo vuosia sitten. Hän sai lähetteen tutkimuksiin, koska oli myös huomattavan alipainoinen. Mutta nuori opettaja tunsi olevansa loistovireessä: oli oma asunto, huippu-urheilijan fysiikka ja mieluisa työpaikka. Hän jätti tutkimukset väliin.

Maijan suhteellisuudentaju oli hukassa. Sadan gramman painonnousu herätti valtavan ahdistuksen. Yhtä mitätön pudotus toi voittajafiiliksen. Sairas mieli ajatteli muutenkin kierosti. Jos rasvaton maito oli margariinirasian vieressä, sitä ei voinut enää juoda. Maija oli varma, että rasva oli jotenkin päässyt rasiasta maitoon.

Uimarannalla hän tunsi mielihyvää, kun ihmiset kiinnittivät huomiota hänen laihuuteensa.

Noin 25-vuotiaana Maija alkoi ahmia ruokaa. Mikään määrä ei kuitenkaan tyydyttänyt pohjatonta anorektista nälkää. Päässä syttyi lamppu: paino ei nouse, jos ruoan oksentaa pois. Ahmiminen ja oksentelu jatkuivat vuosia.

"Näyttelin töissä niin hyvin, ettei kukaan arvannut minun viettävän kaiket illat pää vessanpöntössä. Häpesin ja halveksin itseäni. Itsemurha-ajatuksia oli usein."

Fyysisesti ja psyykkisesti Maija ajoi itsensä loppuun, muttei kehdannut hakea apua.

Kun Maija oli 38-vuotias, hän näki lehti-ilmoituksen bulimian oireisiin auttavasta masennuslääkkeestä. Hän varasi ajan psykiatrilta ja puhui ongelmastaan ensimmäisen kerran.

"Oli iso juttu, että lääkäri suhtautui asiallisesti eikä pitänyt minua hulluna."

Maija sai lähetteen sairaalaan ja jäi syyslukukaudeksi sairauslomalle. Kolaus oli kova naiselle, jolle työ oli elämän sisältö.

Syömishäiriön lisäksi Maija kärsi vaikeasta masennuksesta ja invalidisoivasta pakko-oireisesta häiriöstä. Kamppailu voimien äärirajoilla johti lopulta itsemurhayritykseen. Terapeutin puhelinsoitto herätti Maijan lääketokkurasta, ja hän suostui menemään sairaalaan. Siellä hän joutui painonkohotusohjelmaan.

Neljän kuukauden kuluttua hän pääsi kotiin. Paino oli noussut, mutta pää oli yhä sairas.

Maija sinnitteli välillä töissä, välillä sairauslomalla, kunnes isän kuolema 2001 romahdutti työkyvyn, ja Maija joutui jäämään eläkkeelle. Yksinäinen kamppailu ruoan kanssa jatkui.

Toipuminen alkoi, kun Maija lopulta suostui ottamaan avun vastaan ja hyväksyi sen, ettei hän koskaan täysin parane. Hyvä elämä olisi silti mahdollista. Omaiset, ystävät, lääkärit, sairaanhoitajat, fysioterapeutit ja ravitsemusterapeutit saavat nyt nöyrän kiitoksen: ilman kärsivällisen hoitoarmeijan tukea tämä elämä olisi jo eletty.

Maija käy yhä terapiassa ja opettelee irti vanhoista ajattelumalleistaan. Hoito tähtää oireiden hallintaan ja sairauteen sopeutumiseen,niin ettei se määritä koko elämää.

"Toipuminen vaatii miljoona kertaa enemmän tahdonvoimaa kuin laihduttaminen. Takapakeista ei saa lannistua."

Vaikka Maija edelleen tarkkailee syömistään, oksentelu on historiaa eikä lenkillä tarvitse tuijottaa kelloa. Hän on hoikka, ei enää sairaalloisen laiha. Vaikeat kokemukset ovat herättäneet vahvan halun auttaa kohtalotovereita. Maija käy kahdessa vertaistukiryhmässä: toisessa tapaavat syömishäiriöön sairastuneet ja toisessa syömishäiriöisten läheiset. Erityinen huoli Maijalla on laihdutuskierteeseen käpertyvistä nuorista.

"Kun käy vaa'alla tai ihailee peilistä omaa luurankoaan, laihuuden autuus on sillä hetkellä maailman tärkein asia. Mutta se on vain hetkellinen ja valheellinen onnen tila."

Maija kehottaa omaisia tuomaan nuoren hoitoon ensi tilassa, ettei syömishäiriö kroonistuisi.

"Anorektikko kerjää surkeudellaan huomiota ja hoivaa ja pelkää, ettei kukaan huomaisi häntä normaalipainoisena. Perhe ylläpitää sairautta noudattamalla syömishäiriöisen oikkuja. Nyt näen, miten hirveää valtaa itsekin käytin läheisiini."

maijan nimi on muutettu.

Lisää aiheesta:

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi