1.5.2010 3:00
Sijoitin äsken 50 euroa uuteen hiustenkuivaajaan. Entinen, 16 vuoden ikäinen föönini toimii yhä, mutta laskin, että uusi lisää onnellisuuttani.
Ja heti perään ilmestyi WWF:n ja Demos Helsingin Onnellisuuspoliittinen manifesti.
Manifestin mukaan kaikenkarvainen tavara ja raha eivät tuo enää onnea. Suomalaisten onnellisuus ei kuulemma ole lisääntynyt sitten 1980-luvun, vaikka varallisuus on kasvanut. Pitäisikin satsata vapaa-aikaan, pyrkiä pois rahanteon juoksumatolta, kehottavat ajatuksenhautojat.
Onnelle ja myös ilmastolle tekisi hyvää suunnata tarmoaan vaikka ihmissuhteisiin tai urheiluun. Nämähän eivät kysy niinkään rahaa tai rojua vaan aikaa.
Mutta saahan rahalla aikaakin.
Voi sitä onnea, kun vie kavennettavat housut ompelijalle, asettuu sohvalle ja sihauttaa oluen. Jos on varaa, ei tarvitse jonottaa julkiseen terveyskeskukseen, siivota tai korjata itse yhtään mitään. Tai vahata autoaan.
Saattaahan joku noista nauttiakin. Vaan varmasti jokainen keksii käytännön töitä, joista mieluusti ostaisi itsensä vapaalle tai vähemmälle. Työllistäisi jotakuta.
Ja mitä parempi palvelu, sitä enemmän hintaa, varsinkin Suomessa.
Omalta kohdaltani totean, että ainakin hiustenkuivauspoliittisesti tunnen olevani onnellinen.
Uusi föönini on selvästi tehokkaampi kuin entinen. Kuivausoperaation kestosta se leikkaa noin puolitoista minuuttia. Jos kuivatan tukkani joka aamu, vapautan vuodessa 548 minuuttia eli yli yhdeksän tuntia johonkin enemmän onnea tuottavaan toimintaan.
Mutta lymyääkö jossain vieläkin tehokkaampi fööni? Toisin sanoen missä kohdassa saavuttaa varallisuus- ja tavaratason, josta ylöspäin kiipiminen ei tuo onnea?
Sitä pistettä etsiskellessä saattaa elämä kulua.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi