27.9.2009 3:00
Menetin uskoni Greenpeaceen kesällä 1995. Ympäristöjärjestö esitteli silloin Enson pääkonttorin edessä kantoa, jonka väitti olevan Ilomantsiin suunnitellun kansallispuiston paljaaksi hakatuilta mailta. Pian paljastui, että "aarnikanto" oli varastettu Metsähallituksen talousmetsästä. Siitä saakka olen epäillyt näiden jesuiittojen joka ikistä tiedotetta. Pyhittäähän tarkoitus keinot.
Tänä syksynä kesä 1995 on taas häivähtänyt mielessä. Ympäristön ja Itämeren asialla ollaan, ja tarkoitus siis mitä parhain. Porua vain on ollut siinä missä villojakin.
Maaseudun Tulevaisuus julkaisi syyskuun alussa projektipäällikkö Eija Hagelbergin laskelman siitä, paljonko hallintoon kuluu aikaa ja rahaa, jos viljelijä perustaa mailleen suojavyöhykkeen ravinteita nappaamaan. Esimerkkinä oli 30 aarin pläntti Perniönjoen rannalta.
Tulos oli pöyristyttävä! Suojavyöhyke viipyili hallinnon rattaissa kahdeksan kuukautta, työaikaa meni 19 tuntia ja rahaa paloi 780 euroa. Entä paljonko viljelijä sai ympäristötukea suojavyöhykkeestään koko viiden vuoden sopimuskaudelta? Yli satasen vähemmän.
Niin pöyristyttävä oli tulos, että ainakin kolme muuta lehteä toisti sen pääkirjoituksissaan vailla kritiikin häivää.
Ikävä kyllä luvuissa oli heittoa. Se selvisi parjattujen byrokraattien, Lounais-Suomen ympäristökeskuksen virkamiesten vastineesta: ei ympäristökeskus esimerkiksi kuhnustele hakemuksessa työpäivää, vaan vain tunnin. Suojavyöhykkeen keskikokokin on Lounais-Suomessa yli kymmenen kertaa isompi kuin Perniönjoen pläntin: varmasti hallintokulut jossain vaiheessa ylittävät tuet, jos maatilkun kokoa pienennetään loputtomiin.
Hagelberg ansaitsee tunnustuksen yrityksestä sekä kelpo ideoista yksinkertaistaa byrokratiaa. Toivoa sopii, ettei hyvä huku huttuun eikä Hagelbergin työnantajan, Ilkka Herlinin Elävä Itämeri -säätiön uskottavuus kärsi.
Vaikkei tämä nyt ihan Greenpeacen aarnikanto olekaan.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi