Hyvää itsenäisyyttä!

Kauan sitten olin lentänyt illaksi Tokioon. Vaeltelin yhtä katua ylös ja toista alas, kunnes osuin syrjäkujien risteykseen. Postimerkin kokoisesta läävälästä kuului äänekästä sorinaa ja kilinää. Sinne!

Kapakka oli tupaten täynnä japanilaismiehiä, jotka olivat tulleet töiden jälkeen oluelle. Tajusin heti, että olen ainoa nainen ja ainoa turisti. Minulle raivattiin kuitenkin kohteliaasti tilaa penkin päähän. Tajusin vasta silloin, etten ymmärrä sen enempää kirjoitettua kuin puhuttuakaan kieltä. Kun osoittelin sormella lähintä annosta ja pulloa, sain ruokaa ja juomaa.

Ainoa englannintaitoinen japanilainen tulkkasi muille, mistä olen kotoisin. Kaikki tahtoivat skoolata kanssani. Yksi tunnusti intohimoisen rakkautensa Sibeliukseen. Olin hänen elämänsä ensimmäinen suomalainen ja maailman kauneimman musiikin kotimaasta. Hän vaati välttämättä, että laulan Sibeliusta.

Pyristely ei auttanut. Lauloin Finlandian ja mies kyynelehti vuolaasti. En ihmetellyt.

Siitä huolimatta hän vaati lisää. Hyräilin Valse tristeä. Mies kyynelehti vielä enemmän.

Jouduin esittämään encorena Finlandian. Mies vollotti onnesta ja minä surin sävellyksen puolesta.

Alun perin Sibelius ei tehnyt Finlandiaa laulettavaksi. Se oli musiikkia mielenosoituskuvaelmaan aikana, jolloin Suomea venäläistettiin ja sananvapautta kavennettiin.

Aluksi sävellyksen nimikään ei ollut Finlandia. Kotimaassa sortovaltaa vastustettiin nimellä Suomi herää, ulkomailla teos oli joko Vaterland tai La Patrie (Isänmaa).

Viime viikolla Kaartin 190-vuotias soittokunta piti Finlandia-talossa komean konsertin, jonka teemana oli "Kohti itsenäisyyttä", eikä sitä kohti voinut mennä ilman puhallinorkesterin kajauttamaa Finlandiaa.

Suomalainen tunnistaa teoksen missä ja koska tahansa, kun vasket alkavat pauhata. Tunnustan heti, että alan aina kyynelehtiä. Sibelius itse vähätteli Finlandiaa ja Valse tristeä: Syvällinen musiikin ystävä ei tällaisista populaareista hiteistä haltioidu.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi