19.3.2010 3:00
Maanantaina Lounais-Suomen aluehallintovirasto päätti, että Seinäjoen päiväkodeissa saa yhä lukea yhteisiä ruokarukouksia.
Päätös on hätkähdyttävä, jos sitä vertaa farssiin, joka syntyi kasvisruokapäivästä Helsingin kouluissa. Helsinkiläisvaltuutetut vertasivat jokapäiväistä liha-annosta ihmisoikeuteen.
Nakkikastike ei ole ihmisoikeus. Oikeus omaan uskontoon on.
Se tarkoittaa, ettei kenenkään tarvitse rukoilla esivallan määräämällä tavalla.
Rukous on rituaali, jolla uskova tunnustaa nöyryytensä Jumalan edessä. Pään painaminen ja rukouksen mumiseminen on vain nöyryyttävää, jos ei ole tunnustettavaa.
Yhteinen rukoilu ei ole osa kulttuuriperintöä, kuten vaikkapa Suvivirren laulaminen kevään kunniaksi. Se on uskonnollista vallankäyttöä, jossa voimakkaampi päättää muiden puolesta, mitä ja miten palvotaan.
Jokainen voi kuvitella, kuinka harmittomalta tuntuisi vaikkapa yhteinen vision- ja missionlausumishetki työpaikalla. Ennen ruokailua kaikkien pitäisi painaa päänsä, liittää kätensä yhteen ja lausua yrityksen vision ja mission ydinkohdat yhteen ääneen toimitusjohtajan perässä. Joka päivä.
Perusoikeuksia ei määritellä nuppilukua laskemalla. Kenenkään ei pitäisi joutua rukoilemaan naapurin Jumalaa.
Mutta tässä ei ole kyse marginaaliryhmistä. Vuonna 2009 yli 19 prosenttia suomalaisista ei kuulunut evankelisluterilaiseen kirkkoon. Se on yli miljoona ihmistä.
Jokaisessa tarharyhmässä on ainakin yksi lapsi, joka kenties joka päivä miettii, mikä hänessä on vikana, kun käsien ristiminen ei vain tunnu oikealta.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi