17.10.2009 3:00
Lapselta hävisi kenkä koulun iltapäiväkerhossa.
Lenkkaria etsittiin monen hengen voimin monesta paikasta, mutta sepä pysyi piilossa. Luokasta lainattiin jonkun sisäsandaalit (nimeämättömät), ettei pojan sentään tarvinnut kävellä sukkasillaan kotiin. Seuraavana aamuna kenkä löytyi koulun toisen kerroksen käytävältä – syystä, joka ei koskaan selvinnyt.
Ennen kengän löytymistä olin ehtinyt lähettää opettajalle sähköpostia, jossa mainitsin tapahtuneesta. Opettaja kiitti yhteydenotosta ihmetellen, että vanhemmat niin harvoin kyselevät kadonneiden kuteiden, jopa monen kymmenen euron kenkien tai yli sadan euron talvivaatteiden perään.
Samaa ihmetteli päiväkodin johtaja aikanaan.
Hyviä haalareita, toppahousuja, takkeja ja sadevaatteita jää hoitopaikkojen nurkkiin yhtä mittaa, jalkineita sentään harvemmin. Kyseinen päiväkoti järjestääkin säännöllisin väliajoin niin sanotun ripustuksen, josta perheet saavat bongata omansa. Usein ne ovat parittomia sukkia ja lapasia. Ne, jotka eivät löydä omistajaansa vielä tällöinkään, lähetetään lastenkotiin Karjalaan. Paketit eivät ole ihan pieniä.
Tavaraa on liikaa, sehän tiedetään. Silti moinen leväperäisyys ihmetyttää: ei kai kukaan ehdoin tahdoin halua hankkia jatkuvasti uusia vaatteita hävinneiden tilalle? Eikö siitä ole vielä enemmän vaivaa, tuhlaamisesta puhumattakaan?
Selityksiä on helppo hakea kiireestä (juuri nyt ei ole aikaa nimikoida vaatteita, juuri tänään ei ehditä etsiä niitä), ehkä tietämättömyydestäkin (onko tämä meidän?, minkäs näköinen takki sinulla onkaan?). Jos lapsella on kaksi kotia, toinen vanhempi ei aina voi olla varma, missä vaatteissa lapsi milloinkin liikkuu. Koska vaatteita on paljon, lapset eivät välttämättä tunnista niitä itse – eikä heidän tarvitsekaan.
Silti epäilyttää, olisiko joskus kyse myös silkasta välinpitämättömyydestä. Ai, kenkä hävisi? Ei se mitään, ostetaan uudet.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi