16.5.2009 3:00
Tässä yhtenä yönä kävelin turkkilaislähtöisten maahanmuuttajien kebab-ravintolaan Helsingin Kampissa.
Kynnyksen ylitettyäni tiskin takana seisova herrasmies tervehtii kuuluvalla äänellä. Tiskillä ilmoitan tarvitsevani yhden pitakebabin. Henkilökunnan edustaja luettelee kaupan olevat juomat pyytämättä, ojentaa maksukorttipäätteen ja valitsee laitteesta pankkikorttimaksun asiakkaan puolesta. Kuuden euron maksutapahtuman jälkeen hän alkaa hoputtaa lihavartaan pakeilla huhkivia kollegoitaan: "Pitakebab, nopeasti!"
Kun asetun ravintolan pöytään, se on siivottu edellisen asiakkaan astioista. Lihaleipä tuodaan nenäni alle noin minuutin kuluttua. Se on kuuma ja kookas.
Kooste käynneistäni Suomen kantaväestön pitämissä kahviloissa viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta:
Henkilökuntaa ei näytä kiinnostavan saapuuko asiakas vai ei. Tiskin takana on niin vähän työntekijöitä, että itsepalvelulinjalla on taas ruuhkaa. Vilkaisu vitriineihin kertoo, että kuudella eurolla saa kuivan korvapuustin ja pussiteetä tai yhden sämpylän. Oikeastaan eniten tekee mieli kääntyä takaisin kadulle.
Kun kannan ostokset tarjottimella pöytään, joudun siivoamaan sen alta edellisen asiakkaan jättämät kahvikupit, lautasliinamytyt ja ruuantähteet. Jos olen saapunut jonkun seurassa, on taistelu tuotteista ja tilasta tappanut tunnelman.
Laman torjumiseksi kuluttajia yllytetään käyttämään suomalaisia palveluita. Jotta kehotusta voidaan noudattaa, täytyy suomalainen palvelu ensin keksiä.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi