10.4.2010 3:00
Syksyllä kolme vuotta sitten oli käynnissä konsulttien lakko. Useimmat kansalaiset lähinnä tuulettelivat asialla: nyt saa olla takuuvarmasti rauhassa turhilta kehittämisideoilta. Harva edes huomasi kyseessä olevan insinöörien lakon.
Ahtaajien kaltaisten "avainryhmien" lakoista murehdittaessa unohtuu se, että monien ammattien on turha lakkoilla.
Äskettäinen näyttelijöiden päivän mittainen lakko tuskin hetkautti Suomen vientinäkymiä. Feissareiden lakonuhka herättäisi suurimmassa osassa kansaa todennäköisesti vain hyväntahtoista hymistelyä.
Maanviljelijöidenkin lakko olisi tuhoisa heille itselleen. Pellot jäisivät hoitamatta, mutta ruoka virtaisi Ruotsista entiseen malliin.
Naisvaltaisten alojen palkkakuoppa pannaan usein sovinististen asenteiden syyksi.
Mutta mitä se kertoo ammattiyhdistysliikkeen keskinäisestä solidaarisuudesta? Yhteiskunnan "avainryhmät" ovat haalineet edut, mutta jättäneet muut omilleen. Sairaanhoitajat eivät saaneet viimeisessä lakossaan lääkäreitä samaan rintamaan.
Naisalojen palkkakuoppa johtuu myös siitä, että ei ole osattu lakkoilla kunnolla. Lakko on partisaanien strategiaa. Voima pitää kohdistaa siihen kohtaan, joka sattuu vastustajaan eniten mutta ei vahingoita itseä.
Ahtaajien pomon Timo Rädyn pitäisi ryhtyä kiertäväksi lakkokenraaliksi.
Opettajat ja lastenhoitajat voisivat esimerkiksi käyttää lapsia hyväksi omissa palkkavaatimuksissaan. Jos nämä ryhmät olisivat lakossa vain joka perjantai, lastenhoidosta tulisi koko valtakunnassa nopeasti yleinen ja yhtäläinen riesa.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi