Leivo ja kansanvalta

En enää ikinä aio äänestää, totesi haastateltu uutisten kiertokyselyssä, jossa kansalta udeltiin politiikan viimeaikaisten sotkujen vaikutuksista.

On sekä suuri synti että häpeä, että itse olen jo vuosia kuulunut tuohon joukkoon, joka ei käy uurnilla. Kyse ei ole laiskuudesta, sillä olen jopa kiepannut vaalihuoneiston ovella ympäri kuin ateisti kirkon portilla.

Syykin on sama: uskon puute. Ei niinkään usko politiikkaan eli yhteisten asioiden hoidon välttämättömyyteen ole kärsinyt, vaan usko siihen tapaan, jolla yhteisiä asioitamme on hoidettu.

Aikoinaan minutkin koulittiin siihen, että äänestäminen on kansanvallan pyhin toimitus, sen ylin velvollisuus ja tapa kantaa yhteistä vastuuta – äänestämättömyys taas on vastuun pakoilua ja demokratian pilkkaa. Ihan yhtä herkkäuskoisesti nielaisin myös sen, ettei leivo laula missään muualla kauniimmin kuin Suomessa.

Elämä ja kokemus ovat saattaneet koetella niin uskoa leivon lauluun kuin äänestämisen mahtiinkin. Tilalle on hiipinyt kerettiläinen ajatus, että äänestämättömyys voisi juuri nyt olla jopa palvelus demokratialle.

Passiivista vastarintaa, jolla on muutettu maailmaa.

Entäpä, jos kaikki tai edes enemmistö jättäisi äänestämättä. Syntyisi suuri kriisi, ja demokratia tuntuu tarvitsevan kriisejä uudistuakseen. Todellisiin muutoksiin tämä nykyinen vaalirahasotku tuskin riittää: korkeintaan se muuttaa poliittisen eliitin – niin paikallisen kuin kansallisenkin – rahoituskanavia.

Myönnettäköön, että tällaisen ajattelun voi nähdä kevytkenkäisenä populismina, ja populismi on pinnallisuutensa vuoksi demokratian pahimpia vihollisia. Vaan entäpä, jos asiassa sittenkin olisi kyse jostakin syvemmästä, aidosta paradoksista: mahdottomuudesta, josta voi ottaa opiksi?

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi