Mennyt meissä

Vuodenvaihde on tilinteon aikaa, katse aivan kuin itsestään kääntyy myös menneeseen.

Kansakunta on viime viikot katsellut seitsemän vuosikymmenen taakse talvisodan päiviin – joidenkin mielestä jopa turhankin innokkaasti. Vaan ehkä tuolla innolla on paikkailtu menneiden vuosikymmenten traumaa, kun näistä asioista puhuminen oli jotenkin epämuodikasta.

Tapahtui joskus 1960-luvun lopulla. Perheeseen oli vaurastumisen myötä hankittu ensimmäinen auto, näin kävi monelle niinä päivinä. Oltiin kiertueella Itä-Suomessa, kohteena myös Ilomantsi. Lähellä Oinassalmen siltaa isä astui ulos autosta ja pyysi mukaansa katsomaan poteroa, jossa hän puolusti tätä maata.

En lähtenyt, väsytti, päivä oli kuuma, ja yleinen ilmapiirikin oli sellainen, ettei noista ukkojen sotajutuista ollut niin väliksi.

Nyt kaduttaa! Yritin jokunen vuosi sitten sovittaa syntini ja etsiä poteron, mutta maisemat olivat muuttuneet niin, ettei sitä löytynyt. Mieheltä itseltään ei enää vuosiin ole voinut neuvoa kysellä, sillä hän on jo erottamaton osa sitä maata, jonka puolesta hän soti.

Oli aika, jolloin ukot kertoivat sotajuttujaan eikä kukaan tainnut oikein ymmärtää, mistä oli kyse. Nähtiin vain hurjat jutut, ei niiden merkitystä. Debriefing, traumojen purku, oli tuntematon termi niin ukoille itselleen kuin meille muillekin, mutta juuri siitähän näissä jutuissa oli selvästi kyse.

Pikkupöhnässä tai vähän isommassa kuten miesten tapa oli, ja eukkojen paheksuessa kuten maan tapa oli, ukot kertasivat sotaansa.

Yleinen ilmapiirikin ylenkatsoi miehiä ja heidän kokemuksiaan. Näin jälkiviisaana voi vain kysyä, kuinka moni mies sortui – kuka viinaan, kuka sairauksiin – kun asioista ei saanut kunnolla puhua, purkaa mennyttä meissä.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi