Mikä maa, mikä minä?

Haastattelin taannoin kirjailijaa, joka määritteli aikamme henkiseksi sisällöksi turvan ja huolenpidon poissaolon ja niiden kaipuun. Kirjailijan mukaan tämä näkyy esimerkeiksi lööpeissä, joissa vedotaan harva se päivä lasten kärsimyksiin.

Sen lisäksi, että lapset joutuvat ihan oikeasti sijaiskärsijöiksi, aikuiset kanavoivat omaa määrittelemätöntä hätäänsä lasten pahoinvoinnin päivittelemiseen. Ja se myy.

Suomalaiset rikostilastot siistiytyvät vuosi vuodelta, mutta silti rikosuutisilla mässäillään ja rikollisuutta pelätään entistä enemmän. Sekin myy.

Vieraan pelko on ydinreaktio, ja tässä ajassa tuntuu olevan paljon meille kaikille vierasta. Melkein kaikki on liikkeessä, harva asia pysyy paikallaan.

Murrosaikaa voisi kutsua kaleidoskoopiksi. Kuva on ruma, liike hallitsematon, kuvio erottuu vasta jälkikäteen.

Samainen kirjailija totesikin, että useimmilta ihmisiltä on kadoksissa sekä suunta että käsitys omasta paikasta omassa elämässään. Mikä maa, mikä liittouma, mikä ikä, mikä luokka? Mikä työ? Miten täällä pitäisi olla ja minne päin katsoa? Mihin ja keneen voi luottaa, kuinka lähellä on lähin vihollinen?

Jotkut reagoivat raivoamalla avoimesti suuntaan tai toiseen, toiset keräämällä todistusaineistoa elämän kaikinpuolisesta turvattomuudesta, kolmannet kieltämällä maailman ja käpertymällä itseensä.

Nuoret ovat tutkimusten mukaan yhä konservatiivisempia, mitä voi pitää paitsi luonnollisena aaltoliikkeenä, myös loogisena vastauksena yleiseen epävarmuuteen. Että olisi edes koti, jos uskonto ja isänmaa ovat menettäneet arvonsa valuuttakaupassa.

Kuitenkin ihmiset arvostavat samoja asioita kuin ennenkin: rakkautta, terveyttä, mielekästä tekemistä ja rauhaa. Omaa pientä elämäänsä. Turvaa ja huolenpitoa.

Kenen etua palvelee väittää, että ne olisivat muuttuneet mahdottomiksi?

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi