Miksi lama ei satu?

On kuin olisi pää kainalossa, mutta huulilla tyytyväinen hymy. Laman pitäisi olla pahimmillaan. Miksi sitten vieläkään ei satu?

Kun ihmisiltä kysytään, heillä menee hyvin, ja kohta menee vielä paremmin. Asuntonäytöt ovat kuin herätyskokouksia. Silmä ei räpsähdä, kun persoonallinen koirankoppi hyvien yhteyksien tuntumassa vaihtaa omistajaa summalla, jonka tienaamiseen ei yksi elämä riitä.

Suomen sohvilla makaa 60 000 tuoretta työtöntä. Missä on huuto? Missä on valitus? Siellä ne köllöttävät, sulassa sovussa niiden parinsadantuhannen kanssa, jotka sohvilla makoilivat jo valmiiksi.

Eduskunta kinastelee Sauli Niinistön säästökampanjoista. Ja mikäs on kinastellessa, kun eduskuntatalon ulkopuolelta kantautuu kansalaisten tyytyväinen hyrinä. Nenään ei leiju marssitraktorien dieselin katku, korvassa ei kirsku megafoni eikä tuuli leyhytä ministerinukkea hirressä, niin kuin silloin joskus, silloin viimeksi.

Ennen lamat olivat sellaisia, että kurkkua kuristi. Oli hätätilahallituksia, halpakauppaketjuja ja viihdeohjelmia, joissa verrattiin valtiovarainministeriä vampyyriin. Lama oli joka sivulla ja joka kanavalla. Sattui. Nyt ei edes nipistä.

Jäikö lama 1990-luvulla päälle? Tuliko lamasta uusi normaali?

Kyllästyikö kansa koko sanaan? Tuliko työttömyydestä niin tavallista, että turha vouhkata?

Viime viikolla Nordean maajohtaja Carl-Johan Granvik sanoi, että oikeastaan me tarvitsisimme syvemmän laman, koska nykyinen ei herätä ihmisissä tarpeeksi taistelutahtoa (HS 25.1.). Onko hän oikeassa? Onko tässä sittenkin hyvä? Onko täällä hiljaista, koska tähän meillä on varaa? Onko siellä sohvalla oikeastaan ihan hyvä?

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi