Mono, sorkka, supi ja Suomi

Hirvenkö jälki, häivähti mielessä ennen kuin järki ehti hätiin. Ei oltu erämaassa, ei Nuuksiossa eikä edes ladulla vaan lumisen lähiön lumisella kadulla.

Ei ollut tätä katua sorkkaeläin tallannut, vaan kädellinen tai ehkä supi: supisuomalainen sukset olalla ja lovikantamonot jalassa.

Taisi olla hiihtämään menossa tämä nykyisen monokulttuurin edustaja, vaikka ei ehkä hirveä.

Supi- tai ainakin perussuomalaisiin kuuluu niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita. Arvelevat kirjoituksistaan päätellen, että menee hyvä monokulttuuri pilalle ja vaihtuu monikulttuuriksi, jos tänne lappaa muita muualta.

Huolenaiheet vaihtelevat sosiaaliturvan väärinkäyttämisestä – siivellä elämisestä – rikosten ja levottomuuksien lisääntymiseen sekä kulttuurin vähittäiseen (ääri)islamistumiseen. Tätä perustellaan sillä, että muhamettilaiset mokomat lisääntyvät nopeammin kuin me kristityt ja demokraattiset supit.

Kuin olisi kaneja päästetty irralleen hirvien maahan.

Huolta on, mutta onko luottamusta?

Historia todistaa, että Suomi on ennenkin selvinnyt maahanmuutosta. Viime jääkauden jälkeen tänne muutti hirvieläimiä nauttimaan maamme erinomaisesta sosiaaliturvasta, vetäytyvän jäätikön alta paljastuvista ruokamaista.

Hirviä seurasivat metsästäjät, joista sai alkunsa Suomenniemen pysyvä asutus. Metsästäjäyhteisöistä kehittyivät heimot. Niistä taas syntyi – kuten Metsästäjän opas kauniisti kuvailee – vuorovaikutuksessa toistensa kanssa – yhtenäinen kansa, suomalaiset.

Maahanmuuttajien perua tämä yhtenäinen kansa, tämä hiihtokansa, tämä monokulttuuri, tämä Suomi.

Väkevä ja elinvoimainen tämä Suomi, historian kerrokset elävinä läsnä: hirvet saapuivat jääkauden jälkeen. Vanhimmat sukset tunnetaan Kristusta ja Muhamedia edeltäneiltä pakanallisilta vuosisadoilta. Nykyinen monomalli taas on 1970-luvulta – ja kuten hirvetkin, aluksi tuontitavaraa, Adidaksia Saksasta.

Hirven sorkka, monon kanta ja kauan eläköön Suomi!

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi