Napanuorasta tippaletkuun

Syntymästä jää loppuelämäksi merkki, napa.

Navasta on kohdussa lähtenyt napanuora. Se yhdistää lapsen äitiin ja kaikkeen siihen, mikä äidistä on tehnyt äidin: isään, omiin vanhempiin, menneisiin sukupolviin, sattumaan, valintoihin ja johdatukseen.

Napanuora yhdistää lapsen, eläväisen ja kuolevaisen lapsen, maailmaan – elävien ja kuolleiden maailmaan.

Äidin ja lapsen välillä virtaa veri. Syntymässä virtaus lakkaa. Kätilö leikkaa nuoran poikki ja solmii tynkään solmun. Tynkä kuivuu ja irtoaa, nuora irtoaa.

Jää loppuelämäksi merkki, ja jää yhteys.

Elämän toisessa päässä äitiä ja lasta – onhan äiti aina lapsi, oman äitinsä lapsi – odottaa toisinaan toinen nuora.

Semmoisesta on kuva taiteilija Heljä Liukko-Sundströmin kirjassa Korkealla päällä pilvien puutarha sininen. Sen toiseksi viimeisessä kuvassa läheiset ovat kokoontuneet äidin vuoteen äärelle.

Sängyn vieressä on teline ja telineessä pullo. Pullosta lähtee letku äidin käteen. Letku on vähän löysällä, virtaus lakkaamaisillaan tai jo lakannut.

Jostakin kuvan ulkopuolelta saapuu hoitaja. Hän irrottaa neulan ja letkun. Siitä, siitäkin, jää äitiin merkki.

Kirjan viimeisessä kuvassa liikkeen suunta on ylöspäin, kohti sinistä puutarhaa.

Siellä odottavat vastaanottajat: "Hei, katsokaa, Sisko tulee!"

Se on äidin nimi, Sisko.

Minne johtaa tippaletku, missä on sininen puutarha? Kiertyisikö se spiraalina napanuoran päähän?

Siihen päähän, missä ovat elävät ja kuolleet, kaikki se, mikä tekee äidistä äidin.

Toisessa päässä on lapsi, uusi lapsi ja uusi lapsen napa.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi