Sairas rikollinen saarnaajan kaavussa

Erityisen sairasta on, kun lapsia uhreikseen ottava rikollinen verhoutuu saarnaajan kaapuun ja väärinkäyttää uskoa hallitakseen uhrejaan.

Tällä kertaa puhutaan Rauhan Sana -lestadiolaisryhmän maallikkojohtajasta, joka vuosikymmenen ajan teki Pietarsaaressa seksuaalista väkivaltaa ainakin yhdelletoista pojalle. Hän pääsi teoistaan joka kerta pyytämällä syntiään anteeksi. Eivätkä lapsenlapset voineet muuta kuin antaa, kun vanhemmatkaan eivät lopettaneet kauheutta.

Ei sellaista pahaa ole helppo katsoa silmiin. Vielä vaikeampaa se on, kun yhteisön jäsenten perusajatus on luottaa uskon kautta yhteisön hyvyyteen.

Omat silmät on silti pakko avata. On pakko tajuta, ettei pahuus pysy pois mistään pelkän uskon voimalla.

Viimeistään silloin, kun on itse nähnyt, mitä läheinen tekee lapsille. Ja mielellään jo silloin, kun ensitiedot väkivallasta kiirivät omiin korviin.

Insestistä pitää puhua siksikin, että itse paranee. Niin sanoi tällä viikolla puhelimessa yksi pedofiilin uhri. Muuten joku uhri tekee mykkyyden takia itsemurhan – oli se käynyt soittajallakin mielessä monta kertaa.

Avoimuus on ase seksuaalista väkivaltaa ja sen salailua vastaan. Siksi siitä pitää kirjoittaa lehteen. Yksi uhri sanoi, että auttaa, jos edes julkisuudessa sanotaan, että ymmärretään hätä. Ettei uhrien tarvitse pitää kipua sisällään ja miettiä, oliko se sittenkin oma syy.

Siksi nyt tällä kertaa Pietarsaaressakin on hoidettava maallikkosaarnaajan aiheuttamat traumat avoimesti ja asiantuntijavoimin.

Koska Skutnäsin lestadiolaiset ovat osa kirkkoa ja osa yhteiskuntaa, senkin yhteisön vääryyksiä pitää pystyä käsittelemään samoin normein kuin muitakin.

Jumala tai rikoslaki eivät anna kenellekään erivapauksia, ja muutkin kuin uskonnolliset, vahvojen johtajien hallitsemat sulkeutuneet yhteisöt ovat alttiita samalle pahuudelle.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi