2.7.2010 3:00
Kirjailijat ovat työelämän satuolentoja. Jokainen haluaisi diivailla töissä kuin he, mutta todellisuudessa se on mahdotonta. Kun kirjailija päätyy lööppiin, hän yleensä kiukuttelee kustantajalle, vie kirjansa muualle tai vertaa pomoa apinaan.
Ääritempaukset sopivat työpaikalla puitaviksi, koska kirjailijat ovat pääasiassa yhtä köyhiä kuin duunaritkin. NHL-kiekkoilijalla on rahaa näyttää pääpomolle keskisormea. Satuolento näyttää, vaikkei olisikaan.
Viimeksi kahvipöytiin saatiin puitavaa, kun WSOY-kustantamo vähensi rivistä kirjailija Sofi Oksasen ja joukon duunareita. Yhtiön ylin pomo linjasi, että kirjailijan pitäisi olla läsnä mediassa, verkossa ja kenties kännykässäkin. Peliin pitäisi panna kirjan lisäksi oma persoona. Linjaus on tyrmistyttänyt osan kirjailijoista, joiden mielestä itse kirjailun pitäisi riittää.
Tietotyöläisille kiista on tuttu: Verkko on tehnyt työstä yhä henkilökeskeisempää. Professori, virkamies tai konsultti kasasivat ennen kammiossaan vaaditun tuotoksen. Nyt heitä usutetaan Twitteriin, Facebookiin ja blogeihin markkinoimaan osaamistaan ja työnantajan asiaa. Peliin pitäisi tuotoksen lisäksi panna persoona. Se ei miellytä kaikkia – varsinkin, kun itse tuotoskin pitäisi yhä saada aikaan.
Nyt
kehitykseen törmänneet kirjailijat ovat käyneet taistoon trendiä vastaan. Nostalgia saa monen tietoduunarin kannustamaan. Verkko on kymmenessä vuodessa myllännyt monen työn niin perusteellisesti uusiksi, että välillä kaipaa väkisinkin menneeseen.
Satuhahmot maalaavat työelämän utopioita, ja ovat siksi kahvipöydissä äärimmäisen tärkeitä. Uhmakas rynnäkkö internetin tuulimyllyjä vastaan antaa raatajalle toivoa: Ehkä vielä joskus minäkin olen noin vapaa.
Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi