Tunteita ja tarinoita

Pimeänä alkutalven iltana seitsenvuotias tyttö ja hänen mumminsa komennettiin muiden kyläläisten mukana junaan. Oli kiire, ja mukaan sai ottaa, mitä itse jaksoi kantaa.

Paikka löytyi härkävaunusta, jonka seinällä paloi kynttilä. Aamulla tyttö oli purskahtaa itkuun, kun hän huomasi uuden talvitakin päälle tippuneen steariinia.

Tytölle ja mummille lähtö oli toinen. Kotikylä, Venäjän rajalla sijaitseva Suojärvi piti jättää jo aiemmin syksyllä, kun tyttö oli ehtinyt käydä ensimmäistä luokkaa vasta muutamia viikkoja. Nyt oli joulukuu 1939, ja talvisota oli alkanut. Tällä kertaa matkaa piti jatkaa Länsi-Suomeen asti, Perniöön.

Tyttö on äitini, joka tänä syksynä täytti 77 vuotta. Evakkoreissuista ja Karjalasta hän on innostunut puhumaan vasta viime vuosina. Ja nyt koko perhe on käynyt katsomassa äidin vanhoja kotiseutuja Kannaksella.

Matkojen ja tarinoiden ansiosta ymmärrän äitiä ja muitakin evakkoja paremmin. Enää ei tunnu yhtään oudolta, että lapsuudessani kotona puhuttiin neuvostoliittolaisten sijaan ryssistä. Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistais, äidillä oli tapana ilmoittaa. Sodassa haavoittunut pappa kertoi venäläisistä paljon muutakin, kunhan äiti vaan ei ollut kuulemassa.

Suomessa talvisodasta on kirjoitettu paljon, mutta yleensä keskipisteessä ovat olleet poliitikot, sotilasjohtajat ja rintamalinjat.

Sota jätti kuitenkin jälkensä jokaiseen suomalaisperheeseen: yhdeltä kuoli veli, toiselta isä ja kolmannen ukki ryyppäsi rauhan tultua itsensä hengiltä. Kolhut siirtyivät isiltä pojille ja tyttärille.

HS:n tänään alkavassa talvisodasta kertovassa sarjassa pääosiin nousevat näiden tavallisten suomalaisten tunteet ja tarinat. Osa päättyy surullisesti, toiset selviävät helvetistä ja aloittavat elämän uudelleen.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi