Viimeisin Hyvä Vihollinen

Kepeät vihjailut humalassa törttöilystä tai pettämisestä ovat loppujen lopuksi kevyttä sarjaa, kun julkisuuden henkilöitä jallitetaan sensaatiovetoisissa lehdissä.

Sen sijaan muodollisesti asiallinen uutisointi keskeneräisestä rikosjutusta, jossa epäillään lapsipornon hallussapidosta ja levittämisestä, saa aikaan yhtä hienovaraista jälkeä kuin moukari.

7 päivää -lehden juttu Sig-yhtyeen laulajasta Matti Inkisestä ilmestyi huhtikuussa, mutta keskustelupalstoilla jyrähtelee yhä. Ylikierroksista kertoo se, että monet ovat niputtaneet epäilyn lapsipornon hallussapidosta ja pedofilian toisiinsa.

Pedofilian tuomittavuudesta ei liene kahta mielipidettä. Tämän sortin seksuaalirikollisille ei heru sympatiaa niistäkään piireistä, jotka yleensä kantavat huolta yhteiskunnan syrjäytyneimmistä.

Yksikään feissari ei tule rautatieaseman kulmilla vetämään hihasta ja kysymään, että kiinnostavatko pedofiilien ihmisoikeudet.

Kuuntelin taannoin vierestä, kuinka humanistituttu puhui lämpimästi autonomisten sosiaalikeskusten ja kunnollisen pyörätieverkoston tarpeellisuudesta. Lähes samaan hengenvetoon hän lisäsi, että hänen puolestaan pedofiilit voisi armotta tappaa.

Aiheen vastenmielisyydestä huolimatta tulee välillä tunne, että pedofilia on yhteiskuntamme viimeisin Hyvä Vihollinen – kuten aikaisemmin muun muassa spitaaliset, natsit ja huumeet.

Hyvä Vihollinen edustaa äärimmäistä pahaa, jonka käsittelyssä ei liikoja tuhlata aikaa filosofointiin ja jonka varjolla voi tuoda julki hyväksytysti mustimmankin ihmisvihansa.

Pedofiilikortin heiluttaminen ei ole pikkujuttu.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi