Virka ja viisaus

Evankelisluterilaisessa kirkossa on meneillään kaksi piispanvaalia, joista toinen on jo ratkaisuvaiheessa: Porvoon uuden piispan nimi on viikon kuluttua selvillä. Ratkaisuvaihetta eletään tavallaan myös Turun arkkipiispanvaalissa, kun nyt kulissien takana supistaan ja etsitään sopivia ja päteviä ehdokkaita.

Oikeastaan on näin yhteiskunnan ja median näkökulmasta helppo yhtyä siihen eräiden kirkolliskokousedustajien aloitteeseen, että arkkipiispasta olisi ihan virallisestikin tehtävä koko kirkon puhemies. Tosin ei ehkä niinkään oikean, puhtaan raamatullisen opin äänitorveksi ja vartijaksi, kuten aloite esitti, vaan antamaan kirkolle ja sen kannanotoille kasvot.

Nythän arkkipiispa on periaatteessa vain piispa kuten muutkin, vaikka onkin "paras vertaistensa joukossa".

Jollakin on oltava sen verran lipereitä, että hän voi kertoa kirkon kannan etenkin ajankohtaisissa eettisissä, siis oikeaa ja väärää koskevissa, kysymyksissä.

Ja tehdä se ilman, että asioita on vuosia vatvottu komiteoissa ja että kirkon korkein päätöselin, kirkolliskokous, on lyönyt niihin sinettinsä. Vaikka näin syntynyt kanta olisi kuinka fiksu, sen viipyminen on synti ja häpeä.

Tuollainen asema vaatisi paljon arkkipiispalta ja etenkin hänen esikunnaltaan. Kirkossa ei ehkä oikein ole panostettu nousevan polven johtajien kasvatukseen, vaan ajattelu pohjaa yhä vanhaan totuuteen: Kun Herra antaa viran, hän antaa viisaudenkin.

Ja lopuksi tältä paikalta, kuten saarnoissa usein sanotaan viimeisen ajatuksenpoikasen edellä. Kirkossakin näyttää olevan helppo rakastua valtaan, joten olisiko syytä harkita määräaikaista piispanvirkaa. Vanhuus ja viisaus ovat hyvä yhdistelmä, mutta aikaa saattaa ajaa ohi myös suuresta viisaudesta.

Presidenttikin saa istua korkeintaan 12 vuotta.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi