Aika outo kaveri

Prince on loistava artisti, surkea liikeyrittäjä ja mystinen mies. Kyllä häntä on kannattanut odottaa.

Siellä se nyt seisoo, juuri ja juuri 160 sentin pituudessaan.

Prince.

Hänellä on yllään valkoiset housut ja valkoinen liivi ja liivin alla keltainen paita, jonka kaulukset on nostettu pystyyn. Valtavilta videoruuduilta näkee, että päässä ei tällä kertaa ole mustaa otsalta solmittua huivia, mutta hänen kampauksensa noudattelee huivin mallia.

Lähikuvista erottaa häivähdyksen ryppyjä silmien ympärillä, onhan hän jo 53-vuotias.

Ihon vanheneminen onkin arjen tasolla melkein ainoa asia, joka yhdistää Prince Rogers Nelsonia ja 40 000 muuta Pariisin Stade de Francella olevaa ihmistä. Niin toisenlaisesta maailmasta tämä lavalla esiintyvä kaveri tuntuu tulevan.

On Princen tämänkesäisen Euroopan-kiertueen avausilta, ja kaikilla on mukavaa. Yleisö on ilahtunut, että Prince tuli, kuten lupasi. Ja Prince on todennäköisesti mielissään, että yleisö tuli, vaikka moni hänen vanhoista faneistaan ei enää ole jaksanut vaivautua kaikkien nimenvaihdosten, sekavien sopimusriitojen ja peruutettujen keikkojen jälkeen.

Miksi Prince, hänen musiikkinsa ja oikkunsa jaksavat vielä kiinnostaa? Miksi tuhannet suomalaiset ovat usean peruutetun keikan jälkeen taas jaksaneet hakea lipun hänen Helsingin-konserttiinsa?

Mietitään sitä hetki.

Ensimmäisen kerran Princeä kuultiin laajemmalla joukolla Suomessa Yleisradion vasta aloittaneessa Rockradiossa, joko loppuvuodesta 1980 tai vuoden 1981 alkumetreillä.

Ne olivat hypnoottisia, hengästyneitä ja veitsenterävästi nakuttavia funkbiisejä, joissa laulettiin iskulauseenomaisin sanankääntein seksistä, sodan mielettömyydestä ja perään taas seksistä, entistä yksityiskohtaisemmin. Partyup, Head, Sister. Kappaleet olivat Princen kolmannelta levyltä, Dirty Mindilta.

Princen ensialbumi oli jäänyt huomioimatta, eikä Yhdysvalloissa menestynyt kakkoslevykään kantautunut täällä asti vielä monien korviin.

Dirty Mind löytyi pian levykaupastakin. Sen mustavalkoisessa kannessa poseeraa musta mies, jolla on kapeat viikset ja yllään pröystäilevä kaluunatakki, kaulahuivi ja bikinimalliset lyhyet kalsarit.

Tässä kaikessa oli samaan aikaan jotakin hyvin rivoa, hyvin vilpitöntä ja hyvin vakavaa.

Tuolta levyltä ihmisten mieliin piirtynyt kuva muodostaa yhä Princen suosion kantavan rakenteen.

Prince on mystinen käppänä, joka musiikissaan seikkailee funkin ja valkoisen stadionrockin rajavyöhykkeellä, jonka hän on rajannut yksityisalueekseen. Vaikka hän soittaisi kuluneinta bluesstandardia, hän kuulostaa aina – niin kuin sanotaan – funkylta, ja hänen bändinsä koostuu aina briljanteista ja usein naispuolisista soittajista.

Hän näyttää iättömältä, ja hänestä liikkuu outoja juttuja. Hän säveltää hittinsä unissaan, hänellä on loputtomasti rahaa, ja hän pyörittää imperiumia.

Erityisesti uskotaan, että hänellä on vilkkaampi sukupuolielämä kuin oikeastaan kenelläkään muulla.

Prince on vähän kuin edesmennyt kollegansa Michael Jackson. Paitsi että Princellä näyttäisi koko ajan olevan kaikki langat tiukasti kädessään, ja lisäksi hän on hengissä.

Silti Prince on kuin kaikki muutkin stadioneilla ja jättihalleissa esiintyvät vanhat supertähdet.

33 vuotta jatkuneen levytysuran aikana Prince on julkaissut yli 650 kappaletta, joista harva tunnistaa enempää kuin joka kymmenennen. Princen suurimmat hitit ovat 1980-luvulta, ja 1990-luvun puolivälin jälkeen niitä on tullut vain satunnaisesti.

Prince kiinnostaa suurta yleisöä niin kauan, kun hän polkaisee käyntiin Controversyn, 1999:n tai Kissin ja tarttuu dramaattisin liikkein Telecaster-kitaraansa ja soittaa Purple Rainin loppuun viidestä äänestä koostuvan tuskaisen kuvion.

Princen uran varrelta löytyy toki paljon todisteita outoudesta.

Uransa huipulla, vuonna 1987, hän rakennutti kotikaupunkinsa Minneapolisin lähistölle Paisley Parkin, päämajan, jossa oli äänitys- ja elokuvastudioita tuotantotiloineen, yökerho ja asuintiloja Princen lähipiirille.

25 miljoonaa dollaria maksanut rakennus toimi vuosikausia ainoastaan Princeä ja hänen liiketoimiaan varten. Sen henkilökunta päivysti vuorokauden ympäri siltä varalta, että Prince saisi inspiraation.

Manageriensa ja neuvonantajiensa pyynnöistä huolimatta Prince ei suostunut vuokraamaan kalliita tiloja ja henkilökuntaa ulkopuolisille. Samaan aikaan hän maksoi ympärivuorokautisesta päivystyksestä myös Kalifornian huippustudioille siltä varalta, että inspiraatio iskisi väärällä puolella maata.

Paisley Parkissa toimi myös samanniminen levy-yhtiö, jonka kautta Prince julkaisi uusien suojattiensa levyjä. Heistä monet olivat myös Princen tyttöystäviä. Levyt tulivat kalliiksi, ja niitä myytiin hyvin vähän.

Rakennuksen legendaarisin osa on holviksi nimitetty huone, jonne Prince on varastoinut kaiken äänittämänsä mutta julkaisematta jääneen musiikin. Arvioiden mukaan holvissa olisi tuhansia enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä levyprojekteja.

Jason Draperin tuoreessa Prince-kirjassa Chaos, Disorder and Revolution kerrotaan, että holviin on suljettu myös Paisley Parkissa kuvattuja ja täydellä tuotantokoneistolla tehtyjä musiikkivideoita, joihin jokaiseen on tehty puvut ja lavasteet, mutta joita kukaan ei ole nähnyt. Princelle töitä tehneen videotuottajan mukaan videoita olisi holvissa viisikymmentä.

80-luvun alussa Princen puolielämäkerrallisesta Purple Rain -elokuvasta ja sen musiikista tuli hitti. Prince halusi itsepintaisesti tehdä lisää elokuvia ja kinusi niihin rahaa levy-yhtiöltään Warnerilta, vaikka elokuvista tuli hirveitä, eikä kukaan halunnut katsoa niitä.

Elokuvaharhalla selittyy yksi Princen lukuisista Suomen-keikkojen peruutuksistakin. Keväällä 1990 hänen piti lähteä Euroopan kiertueelle, mutta juuri valmistunut Graffiti Bridge -elokuva oli saanut koeyleisöltä murskaavat arviot, ja Prince päätti keikkojen sijasta leikata elokuvasta uuden version.

Graffiti Bridgestä tuli tästä huolimatta totaalinen floppi.

Prince on poikkeuksellinen taiteilija, mutta surkea liikemies. Yhdistelmä oli liikaa Warnerille, joka vaati Princeä hillitsemään levytystahtiaan. 1990-luvun alussa Princellä tuntui olevan uusi albumi valmiina, vaikka edellinen oli vasta saatu levykauppojen hyllylle.

Tästä kiistasta lähti kummallinen nimenvaihtoprosessi, joka väsytti osan Princen vanhasta yleisöstä.

Prince nimesi itsensä graafiseksi symboliksi ja ilmoitti, että Prince on kuollut. Symbolina hän julkaisi uutta musiikkia, kun taas Princen nimellä hän antoi Warnerille julkaistavaksi vain holvista löytyneitä vanhoja nauhoja. Princeksi hän palasi artistina vasta 2001.

Ihan kaikki Princen liikeideat eivät olleet huonoja, tai ainakin jotkut olivat vain aikaansa edellä.

Vuonna 2003 hän julkaisi Xpectations-albumin, jota hän myi ainoastaan mp3-muodossa fanisivunsa kautta. Se ei ollut suuri menestys, mutta se oli kaikkien aikojen ensimmäinen pelkässä latausmuodossa myyty äänite.

Hämmennystä herätti myös neljän vuoden takainen Planet Earth -levy, jonka Prince päätti jakaa Britanniassa Daily Mail -lehden sunnuntainumeron välissä. Tästä ideasta Prince sai paljon rahaa – ja Daily Mail jäi tappiolle.

Mutta vaikka Princen 2000-luvun lopun levyt ovat kuulostaneet taas aika hyvältä funk-Princeltä, niistä ei ole löytynyt suuria hittejä. Prince ei ole itsekään lastannut kesän keikkojensa ohjelmistoon liikaa tuoreita kappaleita.

Viime aikoina antamissaan haastatteluissa hän on julistanut lopettavansa levyjen julkaisemisen. Se sopii Princen imagoon, ja se on päätöksenä paljon järkevämpi kuin monet hänen 80-luvulla tekemänsä.

Se voi myös viedä hetkeksi huomion hänen yksityiselämästään. Siitä, kuinka hän kääntyi yli kymmenen vuotta sitten Jehovan todistajaksi, ja siitä, kuinka hän vuonna 1996 menetti traagisesti toistaiseksi ainoan lapsensa silloisen vaimonsa Mayte Garcian kanssa.

Kehitysvammaisena syntynyt poikavauva ehti elää vain viikon, mutta Prince kulki pitkään paniikissa parrasvaloissa valehdellen, että esikoinen voi hyvin, kunnes totuus selvisi.

On vaikea arvata, miltä Princestä oikeasti tuntuu.

Mutta kun hän tarttuu kitaraansa ja avaa suunsa tänä kesänä Euroopan suurilla estradeilla, tavalliselle kuulijalle tulee olo, että hänellä ja Princellä voi olla vanhenevan ihon alla muutakin yhteistä kuin silmärypyt. n

Prince Hartwall Areenalla to 21. 7. klo 20. Liput 135 e.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi