Ajateltiin pelastaa rock

Coldplay on bändi, joka pitää suurta levy-yhtiötä elossa. Se saattaa olla myös viimeinen stadionyhtye. Kävimme Lontoossa kysymässä, miltä paineet tuntuvat. Ja joko herrat viimein tulisivat Suomeen?

Kesällä 2008 Britannian musiikkiteollisuudessa kuohui.

Musiikkijätti EMI oli siirtynyt edellisenä vuonna uusien omistajien käsiin Terra Firma -sijoitusyhtiölle, joka aloitti tiukat säästötoimet.

EMI oli kärsinyt pahasti levymyynnin romahduksesta. Sen markkinaosuus Britanniassa putosi kuudestatoista yhdeksään prosenttiin, ja tulos oli yli 300 miljoonaa euroa miinuksella.

Perinteisiä musiikkimarkkinoita hallitsevista neljästä jättiyhtiöstä EMI oli pienin, mutta amerikkalaisista kilpailijoistaan, Sonysta, Warnerista ja Universalista, poiketen se oli Lontoosta johdettu ja liittyi vahvasti Britannian loistokkaaseen pophistoriaan.

Nyt näytti kuitenkin siltä, että siihen historiaan itsensä laulaneet ja soittaneet artistit eivät enää sietäneet levy-yhtiötään: Paul McCartney oli lähtenyt omille teilleen, samoin The Rolling Stones. Pink Floyd vaati vanhoja saamisiaan oikeudessa. Radiohead, jonka EMI oli löytänyt 90-luvulla täysin tuntemattomana opiskelijabändinä ja nostanut maailmantähdeksi, ryhtyi itsenäiseksi yrittäjäksi. Hurjalla 82 miljoonan euron sopimuksella 2000-luvun alussa kiinnitetty Robbie Williams oli epäonnistunut täydellisesti Yhdysvaltojen markkinoilla.

Vain yksi yhtye voisi pelastaa yhtiön.

Kaikista EMI:n entisistä ja jäljellä olevista supertähdistä Coldplay oli ainoa, joka ei ollut pettänyt vielä kertaakaan. Kaiken lisäksi se oli Radioheadin tavoin noussut huipulle EMI:n suojissa.

Heinäkuussa 2008 Coldplay julkaisi neljännen albuminsa, Viva La Vida or Death and All His Friendsin. Siitä tuli maailmanlaajuisesti vuoden menestynein levy liki seitsemän miljoonan kappaleen myynnillä.

Seuraavan vuoden aikana EMI:n tulos kolminkertaistui.

Vauhti ei riittänyt kuitenkaan pitkään. Tämän vuoden alussa EMI siirtyi suurimman velkojansa, Citigroupin käsiin. Nyt yhden maailman suosituimmista ja tunnetuimmista levy-yhtiöistä omisti monikansallinen rahoitusyritys. 114 vuoden jälkeen brittien musiikkiteollisuuden kruununjalokivi ei ollut enää brittien hallussa.

Tänä syksynä Citigroup on pannut EMI:n myyntiin. Britit pelkäävät, että joku kilpailevista amerikkalaisjäteistä nielaisee sen. Ja kuinka ollakaan, EMI:n tämän syksyn tärkein julkaisu on Coldplayn viides albumi Mylo Xyloto.

On aika siirtyä Lontoon Belsize Parkiin, Coldplayn studioon ja päämajaan.

Yhtye ohjailee Britannian rock- ja popmusiikin tulevaisuutta paikasta, joka voisi olla minkä tahansa luovalla alalla toimivan neljän työntekijän pikkuyhtiön tukikohta.

Paikalla olevat yhtyeen edustajat sopivat saumattomasti vaatimattomaan ja peribrittiläisen ahtaaseen paikkaan.

Hillitysti puhuva basisti Guy Berryman, 33, istuu korrektisti tuolilla. Vähän enemmän ulkoilmassa viihtyvän näköinen rumpali Will Champion, 33, röhnöttää sohvalla. Yhtyeen tunnetuin jäsen, laulaja Chris Martin, 34, karttaa haastatteluja, eikä kitaristi Jon Buckland, 34, ole tänään työvuorossa.

Pöydällä on tuoreita promootiokuvia Coldplaysta. Niissä yhtye poseeraa graffitimaalausten seassa. Soittajilla on kädessään spraymaalipurkkeja.

"Maalasimme noita lailliseen paikkaan", Champion ihastelee. "On hienoa, että graffitia varten on osoitettu sellaisia."

Teitkö noita nuorena? Siis laittomiin paikkoihin?

"En", Champion nauraa. "Ensi kertaa vasta tänä vuonna."

Ei ole yllätys, että Coldplayn jäsenet eivät ole koskaan juosseet maalipurkkeineen karkuun teollisuusvartijoita.

Kaikista maailman tähtibändeistä se on maineeltaan puhtoisin, joidenkin mielestä myös tylsin.

Uuden levyn kansien graffitimaailmakaan ei oikeastaan viittaa 1970-luvun lopun New Yorkin villiin katutaiteeseen.

"Halusimme vain siihen jotain, jossa on energiaa ja värejä, joita löytyy ankeilta ja syrjäisiltä alueilta", Berryman kertoo.

"Ne ovat kuin inhimillisiä toivon merkkejä masentavassa ympäristössä, ja se liittyy siihen, mistä kappaleet kertovat: energiasta ja toivosta synkkyyden keskellä."

Synkkyyttä on tunnetusti yli tarpeen joka paikassa, mutta varsinkin musiikkiteollisuudessa. On hämmästyttävää, että Coldplay on luovinut vahingoittumattomana läpi modernin popteollisuuden pahimman kriisikauden.

"Siinä tietysti auttoi, että menestyimme hyvin heti alussa", Berryman myöntää. "Siksi pystyimme kokeilemaan levytystä eri tuottajien kanssa eri studioissa, saimme tehdä virheitä ja saimme tehdä sellaisia levyjä kuin halusimme. Ja sitä teemme yhä, riippumatta siitä, mitä musiikissa tapahtuu."

Hänen mielestään Coldplayn suurin etuoikeus on ollut mahdollisuus kehittyä rauhassa.

"Nykyisin levy-yhtiöt karttavat riskejä, eikä niillä ole varaa antaa artistien löytää omaa tyyliään. Olimme onnekkaita, koska tulimme alalle ennen kuin tämä muutos tapahtui."

Perinteisen äänilevyteollisuuden viimeisen linnakkeen lisäksi Coldplay näyttää puolustavan viimeisten joukossa myös perinteistä suuren rockbändin mallia.

Maailman stadioneja ja jättimäisiä urheiluhalleja kiertävien rockbändien joukossa Coldplay on juniori: 14 vuotta nuorempi kuin Bon Jovi, 20 vuotta nuorempi kuin U2 ja 23 vuotta nuorempi kuin AC/DC.

Se ei ole liioin yhden tai kahden keulakuvan ja taloudellis-taiteellisen johtajan varassa seisova ja sessiosoittajilla täydennetty ammattilaisprojekti, vaan ryhmä vanhoja koulukavereita.

Championia huvittaa, kun Coldplayta nimittää stadionbändiksi.

"Me teimme kyllä ensimmäiset stadionkeikkamme vasta viime levyn jälkeen. Tiedän, että monet luulevat, että olemme tehneet sitä alusta asti. On hienoa esiintyä suurille yleisöille, mutta ei meillä ole mitään erityistä oikeutta olla niissä isoissa paikoissa. Joka kiertueen alussa meitä huolestuttaa, että tuleeko kukaan katsomaan."

Pelko on ollut turha. Kolmen vuoden takaisella kiertueellaan Coldplay soitti 172 keikkaa, joilla kävi yhteensä yli kolme miljoonaa ihmistä.

Champion sanoo, että myös Coldplayn seuraava kiertue alkaa paljon stadioneita pienemmistä keikkapaikoista.

"Minusta on aina ollut hienompaa soittaa 500 ihmisen paikassa, joka on täynnä, kuin 10 000 ihmisen paikassa, joka on puolillaan."

Brittiläinen levytuottaja Simon Williams julkaisi Coldplayn ensimmäisen kaupallisesti julkaistun ep:n Fierce Panda -levymerkillään vuonna 1999. Williams on pitänyt Coldplayn menestyksen salaisuutena sitä, että se oli yksi viimeisiä yhtyeitä, joka suostui alussa rakentamaan suosiotaan väsymättömällä keikkailulla toinen toistaan toivottomammissa paikoissa.

Ovatko rockbändit muuttuneet kymmenessä vuodessa nirsoiksi lellivauvoiksi, jotka ovat itse pilanneet mahdollisuutensa menestykseen ja syyttävät nyt markkinoita, kun eivät pääse suoraan huipulle?

"Eivät uudet artistit ole ahneita", Champion kiistää. "Bändeissä on samanlaisia ihmisiä kuin ennenkin. Mutta heidän on todella vaikea päästä asemaan, jossa he voisivat tehdä sitä elääkseen."

Champion palaa taas siihen, joka aikoinaan mahdollisti Coldplayn menestyksen: riskien ottamiseen.

"Kaikessa halutaan pikaisia tuloksia. Maailmassa, jossa kaikki uusi musiikki on heti saatavilla, ei ole enää aikaa vaikutuksille, jälkiviisaudelle eikä punnituille mielipiteille. Jos et saa hittiä heti, olet mennyttä."

Coldplay on sanonut usein tekevänsä jokaista levyään kuin se olisi yhtyeen viimeinen. Championin ja Berrymanin mukaan se on ensisijaisesti tapa motivoida itseään parhaaseen suoritukseen.

"En osaa ajatella elämää ilman Coldplayta eikä minulla ole varasuunnitelmaa", Champion tiivistää.

Tapaaminen on ohi. Coldplayn levy-yhtiö alkaa jännittää uuden levyn vastaanottoa, ja yhtye itse alkaa valmistautua tulevaan kiertueeseen.

Mistä tulikin mieleen vielä yksi asia, joka Coldplayn pitäisi tehdä.

Yhtyeen fanien keskustelupastalla oli nimittäin tehty listaa maista, joissa yhtye ei ole vielä esiintynyt. Listalla oli Perun, Malesian ja Etelä-Afrikan kaltaisten maiden lisäksi muutama Itä-Euroopan valtio ja Suomi.

"Oho", Champion sanoo nolostuneen näköisenä.

"Menemme kyllä seuraavalla kiertueella ensi kertaa Etelä-Afrikkaan..."

Coldplayn Mylo Xyloto -levy julkaistaan 24.10.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi