Ihan tavallinen julkkis

Lontoon Piccadillyn kulman takana sijaitsevaan Cafe De Paris -yökerhoon mutkittelee jono. Sisällä on ahdasta kuin ruuhkametrossa.

Täällä ovat tanssineet niin kuninkaalliset kuin mykkäelokuvan tähdetkin, mutta nyt barokkisen salin täyttävät levy-yhtiön vieraat. Ainoa valovoimainen tähti on illan esiintyjä, walesilainen soullaulaja Duffy, 26, jota säestää parvelta kokonainen jousiorkesteri.

Duffy, syntyjään Aimée Ann Duffy, esittää lyhyen setin kappaleita uudelta Endlessly-levyltään ja lopuksi vielä Rockferry-debyyttinsä hitin Mercy. Ihmiset tungeksivat nähdäkseen paremmin. Eturivissä joku yrittää tanssia.

Duffy on maanläheisen poptähden perikuva. Hän jutustelee kappaleiden välissä leppoisasti, mutta esitykset menevät täysin käsikirjoituksen mukaan. Hän ei ole erityisen karismaattinen esiintyjä, mutta se ei ole vaikuttanut levymyyntiin. Rockferryä on myyty maailmalla kahdessa vuodessa käsittämättömät 6,5 miljoonaa kappaletta. Vertailun vuoksi: paljon näkyvämmin lehtien sivuilla esiintyvän Lily Allenin Alright, Still -debyyttiä on myyty 1,5 miljoonaa.

Menestys tarkoittaa, että Duffysta on tullut kansainvälinen julkkis ja hänen yksityiselämästään juorulehtien ja paparazzojen kauppatavaraa.

"Kun en saanut valokuvaajilta rauhaa, muutin yhtenä yönä yhdestä Lontoon kaupunginosasta toiseen. Kukaan ei tiedä uutta osoitettani, paitsi ehkä jotkut vanhat ihmiset, jotka asuvat naapurissa. Asun hyvin yksityisesti, mikä sopii minulle", Duffy kertoo seuraavana päivänä hotellisviitissä Kensingtonissa.

Iloisesti ja avoimesti puhuva laulajatar on erikoinen yhdistelmä tavallista, yksityisyyttään suojelevaa ihmistä ja julkkisten keskellä liikkuvaa tähteä.

Hänen sulautumisensa rockmaailmaan ei ole sujunut ongelmitta. Kaksi vuotta sitten Sex Pistolsin ja P.I.L:n John Lydon kävi häneen käsiksi Mojo-lehden palkintobileissä, ilmeisesti johtuen Lydonin yleisestä sekavuudesta ja vainoharhaisuudesta sekä siitä, ettei Lydon tunnistanut häntä tervehtinyttä Duffya.

"Nyt minusta tuntuu siltä, että kuulun joukkoon vähän enemmän. Albert [Hammond, Endlesslyn tuottanut musiikkialan veteraani] on hyvä kumppanini ja tätä nykyä ystäväni. Ja tietysti hänen poikansa Strokesista [Albert Hammond Jr, Strokesin kitaristi]", Duffy listaa.

Ja pohtii lisää:

"Sitä ajattelee, että pitäisi kerätä voitonmerkkejä tyyliin 'minä ja Claudia Schiffer olemme parhaita kavereita, kuten myös minä ja Bono, ja Roger Daltreyn kanssa tapaamme joka keskiviikko'."

"Mutta eihän se ole niin. Minä olen edelleen sama tyttö. En hengaile julkkisjengissä. Monet odottavat jotain erilaista, ja varmasti se olisi mahdollista, jos sitä haluaisi. Varmasti voisin mennä viettämään aikaa huvijahdeille", hän pyörittelee.

Juuri tätä  on Duffyn imago. Hän ei ole viihdeperheen jälkeläinen kuten Lily Allen, eikä todellakaan mikään yökerhoja nenä valkoisena nuohoava Amy Winehouse. Hän on tasapainoinen maalaistyttö, joka voisi asua naapurissa kenenkään huomaamatta.

Tai niin hän ainakin meille uskottelee, omalla itseironisella tavallaan. Hänen vastauksistaan on vaikea tulkita, haluaisiko hän ehkä sittenkin elää kimaltelevaa julkkiselämää.

"Minä en saa kutsuja. Odotan niitä edelleen. Ei, elän oikeasti hyvin yksinkertaista elämää. [– –] Olin viime viikolla New Yorkissa tyttöjen – toisten julkkisten – kanssa ja mietin koko ajan, kuinka jännittynyttä ja intensiivistä se oli. Minä olen aika rento. En pidä jatkuvasta tiiviistä seurustelusta. Pidän aika matalaa profiilia", hän analysoi.

Keskeistä tässä kultivoidussa ulkopuolisuudessa on myös Duffyn walesilaisuus. Toisin kuin jotkut Walesista Lontooseen muuttaneet artistit, hän ei ole hionut puheestaan anonyymia metropolienglantia. Se on edelleen sointuvaa ja melodista.

Mutta pitääkö hän yhteyttä Lontoossa asuviin maanmiehiinsä? Kuuluuko hän taffiaan, Lontoon walesilaiseen mafiaan, kuten heitä eteläenglantilaisissa lehdissä toisinaan nimitetään?

"Keitähän siihen kuuluu? Jos Anthony Hopkins kuuluu siihen, niin liityn varmasti", hän sanoo naureskellen.

Kenties Tom Jones kuuluu siihen? "Kyllä! Tosin Tom on kyllä turvallisesti Cardiffin-mafiaa. Hän on koko Walesin kummisetä. Voidaan sanoa, että hänellä on sielläpäin ihan oma piirinsä", Duffy vakuuttaa.

Walesilaiset ovat myös tarjonneet brittikomediaan lukemattomia riemastuttavia hahmoja, joista tunnetuin on tietysti Pikku Britannian Daffyd Thomas, kylän ainoa homo. Mistä se mahtaa johtua?

"Olemme aika huolettomia ihmisiä. Emme ota asioita niin vakavasti. Lisäksi kun puhumme walesiksi, ilmaisemme yksinkertaisesti. Se on vanha kieli – jos olen janoinen, sanon, että olen janoinen enkä että tavataan huomenna kolmelta. Jos englanniksi sanoo olevansa janoinen, sen voi tulkita parilla kolmella tavalla."

Vaikka Duffy suojelee it-seään julkisuudelta, saa hänestä silti lukea mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Englantilainen tabloidilehti Daily Mail on nimennyt Duffyn ja hänen poikaystävänsä, rugbynpelaaja Mike Phillipsin, Walesin Poshiksi ja Becksiksi. Telegraph puolestaan osaa kertoa, että hänen paras ystävänsä on – 66-vuotiaan tuottaja Albert Hammondin lisäksi – hänen 59-vuotias kampaajansa.

Duffy innostuu puhumaan suhteestaan ikäihmisiin. Hän ihailee erityisesti kykyä olla vanhempanakin innostunut ja toiveikas.

"Lisäksi keskustelu heidän kanssaan on pikkuisen parempaa. Pullo viiniä menee nopeammin 66-vuotiaan kuin 26-vuotiaan kanssa", hän nauraa.

Jos Duffyn 1960-lukulainen kampaus on tämän kuusikymppisen kampaajaystävän käsialaa, niin kuka sitten suunnittelee lopun Duffyn lookista? Onko se hänen oma luomuksensa? Vai saadaanko siitä kiittää stylistejä?

"Suurin piirtein puolet ja puolet. En aio valehdella ja väittää, että kipaisen itse ostoksille High Street Kensingtonin putiikkeihin. Se ei enää ole mahdollista. Minulla on töissä ihmisiä, joista osa toimii musiikin parissa, osa ei. Joku on varmaan nytkin silittämässä minulle farkkuja huomiseksi. Mutta se on ihan ok, koska se tuntuu aina minulta. Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät minua."

Vauhtiin päästyään laulaja tarjoilee toimittajille pienen paljastuksen.

"Olen joutunut joskus myös ahtautumaan pvc-kissa-asuun, mikä sai minut melkein itkemään. En halua enää palata siihen", Duffy sanoo.

Ja hymyilee valloittavasti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi