Kaksi muotokuvaajaa

Nelli Palomäki on yksi Suomen lupaavimmista nuorista valokuvaajista. Laura Pannack on yksi Englannin kohutuimmista nuorista valokuvaajista. He eivät ole koskaan aikaisemmin tavanneet toisiaan.

Sunnuntai Lontoon Hyde Parkissa on kylmä.

Nelli Palomäki, 30, seisoo kesämekossa valtavan puistoalueen keskellä ja palelee. Sade piiskaa kasvoja ja sotkee meikin. Nenästä valuu räkää, hiukset heiluvat pohjoistuulessa. Vihaiset silmät ovat kyyneliä ja raivoa täynnä.

"Ota nyt jo se saatanan kuva. Mä jäädyn tänne, etkö sä tajua", Palomäki tiuskaisee englanniksi.

Sanat on osoitettu Laura Pannackille, 25. Minihameeseen ja karvalakkiin pukeutuneelle brittivalokuvaajalle, joka tähtäilee Palomäkeä Bronica RF645 -filmikamerallaan.

Pannack ei kiirehdi.

"Hyvä Nelli, tosi hyvä. Vielä muutama. Pidä tuo ilme. Käännä päätä vähän vasemmalle. Nosta oikeaa olkapäätäsi. Ja nyt, avaa silmät niin suuriksi kuin mahdollista. Noin, pidä ne auki. Haluan, että kyyneleesi näkyvät."

Palomäki tottelee, vastentahtoisesti, ja miettii, kauanko nöyryytystä jatkuu.

Nelli Palomäki on nuori lahjakas valokuvaaja, joka on vastikään muuttanut Lontooseen Isnäsistä, Loviisan lähistöllä sijaitsevasta pikkukylästä. Hän opiskelee siellä vuoden ruotsalaisen Hasselblad-yhtiön myöntämän apurahan turvin. Laura Pannack taas on nuori lontoolaisvalokuvaaja, joka viime vuonna voitti arvostetun The World Press Photo -kilpailun muotokuvasarjan.

Kaksikko ei ole aikaisemmin tavannut toisiaan, ja nyt heidän pitäisi viettää kiva kevätpäivä yhdessä. Tutustua, ottaa muotokuvia, ehkä jopa ystävystyä.

Alku ei lupaa hyvää.

Palomäki on Pannackin käskyttämänä maannut märällä nurmella ja leikkinyt koiraa, ottanut jopa likaisen puunoksan suuhunsa. Nyt hän tuijottaa kohti ikuisuutta ja yrittää pitää siniharmaat silmänsä avoimina. Niiskutus kasvaa, kyyneleet valuvat.

Vihdoin Pannack armahtaa Palomäen, painaa nappia, hymyilee ja sanoo:

"Kiitos Nelli. Se oli siinä. Sinä taidat pitää minua ihan hulluna."

Palomäki ei vastaa.

On jännää, kuinka erilaisia periaatteessa samankaltaiset ihmiset voivat joskus olla.

Palomäki ja Pannack ovat opiskelleet London College of Communicationissa ja saavuttaneet nuorella iällä menestystä muotokuvaajina. Molemmat ovat kasvaneet nelihenkisessä perheessä, molemmilla on sisko (Nellillä Essi, Lauralla Tessa). Molemmilla on tumma tukka ja sopivasti hipsterimäinen olemus. Kumpikaan ei kanna kameraa mukanaan vapaa-ajallaan.

Mutta on naisissa toki eroavaisuuksiakin.

Nellillä on runsaasti tatuointeja, Lauralla vain lävistykset korvassa. Nelli ottaa kuvansa mustavalkoisena filmille. Laura taas kuvaa väreissä, useimmiten digitaalisesti. Laura tekee muotokuvien lisäksi journalistisia lehtijuttuja, Nelli ei. Nelli on ajoissa sovituissa tapaamisissa, Laura ei. Nelli on hieman varautunut, Laura flirttailee joka toisen vastaantulijan kanssa. Nelli on kohtelias ja harkittu, Lauran impulsiivisuus taas jättää väkisinkin tylyn ensivaikutelman.

"Lauran röyhkeys on ärsyttävää", sanoo Palomäki jossain vaiheessa, suomeksi.

"Minulla ja Nellillä ei ole muuta yhteistä kuin se, että otamme kumpikin valokuvia", kuiskaa puolestaan Pannack.

Muotokuvauksesta molemmat tietävät joka tapauksessa paljon. Puhutaan siitä.

"Tärkeintä on tunne", Pannack aloittaa. "Toki valon ja sommittelun on oltava kohdallaan, mutta olennaisinta on, että kuvaaja pystyy luomaan yhteyden kuvattavaansa. Kuvan täytyy tuntua katsojasta joltain, miltä tahansa."

Palomäki on samaa mieltä.

"Ilman intohimoa mikä tahansa kuva jää vajaaksi. Hyvän muotokuvankaan ei tarvitse olla teknisesti täydellinen. Vaan sellainen, jota voi katsoa pitkään ja löytää jotain uutta."

Laura Pannack tunnetaan kotimaassaan brittiläisen yhteiskunnan, erityisesti nuoruuden, kuvaajana. Töissään hän käsittelee taitavan vähäeleisesti teini-ikäisten herkkää maailmaa, jossa lapsuus ja aikuisuus sekavasti kohtaavat.

Otos, jolla Pannack voitti World Press Photon muotokuvasarjan, on yksinkertainen. Keskeltä kuvaa katsoo hieman kameran ohi Graham-niminen nuori mies, yläkroppa paljaana. Taustalla näkyy sinistä seinää ja vaaleaa sänkyä. Ei muuta.

Grahamin kohtalossa on silti jotain, mikä koskettaa. Hän sairastaa anoreksiaa, ja vielä nykypäivän Englannissakin sellaisia poikia pidetään toisen luokan kummajaisina.

Palomäen tyyliä  taas on eräskin kriitikko kuvaillut "fantasiafeminismiksi".

Se on hyvin sanottu, sillä Pannackiin verrattuna Palomäen kuvat ovat maalauksellisempia ja dramaattisempia. Kuin taiteteoksia, joissa ihmiset, usein lapset, näyttävät siltä kuin heidät olisi taiottu tulevaisuuteen jostain menneisyydestä.

Mitä Pannack ja Palomäki töillään lopulta haluavat sanoa? No, ainakin sen, että jokainen nuori on yksilö.

"Ja, että liian moni nuori voi henkisesti huonosti. Ei helpota, että vanhemmilla ihmisillä on tapana tuomita nuoria heidän taustansa tai sosiaalisen statuksensa takia", Pannack sanoo.

Myös Palomäki uskoo, että valokuvilla voidaan muuttaa ihmisten asenteita ja mielikuvia.

"Valitettavasti muotokuva on 2000-luvulla menettänyt paino-arvoaan. Tämä ei johdu vain digiajasta, vaan siitä, että muotokuvaa on alettu ylikäsitteellistää. Puhutaan teemoista, vaikka kuvissa on oikeita ihmisiä", Palomäki sanoo.

Nelli Palomäki varttui omakotitalossa Forssassa. Isä työskenteli väliportaan pomona teollisuusalalla. Satujen kirjoittamista ja lelujen ompelua harrastanut äiti toimi piirtäjänä Forssan puhelinlaitoksella. Lapsuus oli onnellinen.

"Lääkäriksi opiskelleen Essi-siskoni mielestä me ollaan kasvettu pumpuliperheessä", Nelli sanoo.

Ei Forssa silti mikään satumaa ollut. 90-luvun lama kolhi kaupunkia pahasti, ja se näkyi paitsi päihdetilastoissa myös duunarikaupungin kaduilla.

"Nuorilla ei ollut muuta tekemistä kuin hengata torilla. Siellä tapeltiin joka ilta", Palomäki muistelee.

Hän itse oli peilikuva ympäristöstään. Räväkkä, mutta salaa herkkä teinityttö, joka kävi jatkuvaa asemasotaa maailman kanssa.

"Tein kaikki ne asiat, jotka isä kielsi tekemästä. Liikuin väärissä porukoissa. Jätin noudattamatta kotiintuloaikoja. Tapailin juuri sitä poikaa, ketä ei olisi pitänyt. Itsesuojeluvaistoni oli täysi nolla."

Ylioppilaaksi Palomäki kirjoitti 2000. Sitä seurasivat opinnot Joensuun oppimiskeskuksessa, Voionmaan kansanopistossa, Turun taideakatemiassa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Parhaillaan Palomäki opiskelee London College of Communicationin valokuvataiteen maisterilinjalla. (Pannack opiskeli samassa koulussa 2004–2005.)

"Kiinnostukseni valokuvaa kohtaan saattoi sekin olla keino kapinoida. Isälläni oli tapana sanoa, ettei taiteella voisi elää. Että möisinkö valmistuttuani kuviani Forssan torilla, vai mitä?"

Paniikkihäiriöstä Palomäki on kärsinyt koko aikuisikänsä. Ihmisjoukot pelottavat.

"Nykyisin voin paremmin, mutta joskus tulee tilanteita, jolloin en yksinkertaisesti kykene astumaan metroon."

On paniikkihäiriöstä ollut hyötyäkin.

"Uskon, että olen sen ansiosta parempi, herkempi valokuvaaja, joka ottaa kuvattavan tunteet ja mielialan huomioon. En koe, että minulla olisi kuvattavaani valtaa, vaan että olemme siinä tilanteessa yhdessä."

Myös Laura Pannack  kapinoi teini-iässä, milloin mitäkin vastaan.

Lontoolaisperheen isä oli muotivalokuvaaja, äiti johti perustamaansa hyväntekeväisyysjärjestöä. Lapsena Laura harrasti kaikenlaista piirtämisestä maalaukseen ja ratsastuksesta luisteluun. Valokuvauksesta hän kiinnostui varhain, isänsä esimerkin innoittamana, vaikka muuten äidin tyttö olikin.

"Vietin pienenä lukemattomia tunteja isäni pimiön nurkissa. Mutta äitiini ja graafista suunnittelua opiskelevaan Tessa-sisareeni minulla on aina ollut läheisemmät välit", Pannack sanoo.

Valokuva-alaa hän on lukenut kolmessa eri oppilaitoksessa: Brightonin yliopistossa, London College of Communicationissa ja Central Saint Martinsissa, maailman kenties maineikkaimmassa taidekoulussa.

Pannackille valokuvaaminen on vähän kuin öljyväritöiden tekoa. "Nuorena maalasin paljon. Jossain vaiheessa huomasin, että voisin saavuttaa samantyyppisen lopputuloksen myös kameralla ja valolla, mutta huomattavasti nopeammin."

Niinpä Laurasta tuli valokuvaaja.

Kevätpäivä Lontoossa jatkuu. On Palomäen vuoro ottaa muotokuva Pannackista.

Kaksikko matkustaa metrolla Charing Crossin asemalle. Sopiva kuvauspaikka löytyy Trafalgar Squaren nurkilta, St. Martinsin kirkon takapihalta.

"Joo. Tämä on ok. Laura, voisitko riisua lakkisi, kiitos, ja nojata tuota kirkon seinää vasten", Palomäki sanoo.

Pannack tekee, mitä pyydetään. Palomäki ottaa esiin kameransa, vanhan Mamiya C330:n, jonka hän on saanut lahjaksi Hannu Sinisalolta, Voionmaan kansanopiston aikaiselta opettajaltaan.

Palomäki päästää Pannackin helpolla. Ei vaadi itkemään tai edes leikkimään koiraa. Kuluu puoli minuuttia, sitten minuutti. Sade on lakannut. On lähes hiljaista, vaikka ympärillä avautuu 10 miljoonan asukkaan metropoli.

Hetki muotokuvan ottamiselle on täydellinen.

Sitten Palomäen takaa kuuluu möreä miesääni.

"Milläs asioilla te täällä liikutte? Ei täällä saa kuvata. Tämä on yksityisaluetta. Menkääpäs pois", vartija sanoo.

Palomäki ja Pannack taivaltavat lyhyen matkan Thamesjoen rantaan. Palomäki pyytää Pannackin seisomaan rakennustyömaakoppia vasten ja painaa laukaisinta.

"Kiitos", Nelli sanoo. Muotokuva numero kaksi on otettu.

Naiset istuutuvat National Portrait Galleryn kahvilaan. Laura tilaa vihreää teetä, Nelli pienen oluen ja kevätkääryleen.

"Nelli, kun kuvasin sinua aamulla Hyde Parkissa, niin tunsitko lainkaan yhteyttä minuun", Pannack kysyy.

"Viimeisissä otoksissa kyllä. Mutta siinä vaiheessa, kun halusit minun leikkivän koiraa, meinasin heittää sen kepin naamallesi ja häipyä saman tien", Palomäki sanoo. "Miltä sinusta tuntui äsken tuolla rannassa?"

"Levolliselta ja luottavaiselta. Nautin siitä hetkestä. Oli opettavaista olla kerrankin itse kuvattavana", Pannack vastaa.

Kello on jo paljon. Ulkona aurinko on jo laskenut. Museo sulkee ovensa. On hyvästien aika.

Nelli Palomäki ja Laura Pannack seisovat Trafalgar Squarella. Lyövät onnistuneen päivän kunniaksi ylävitoset ja sopivat näkevänsä pian uudestaan. Hymyilevät, nauravat ja halaavat.

"Tiedätkö Nelli, sinulla on todella kuvaukselliset silmät", Pannack sanoo.

"Oikeastiko?"

"Oikeasti."

Viikkoa myöhemmin sähköpostiin saapuu mustavalkoinen valokuva Nelli Palomäeltä.

Kuvan keskeltä katsoo suoraan kohti kameraa Laura Pannack. Hänen pitkät hiuksensa heiluvat tuulessa, ruskeat silmät ovat suuret, katse herkkä ja rauhallinen. Kuva on ajaton, taianomainen. Ylisuuressa peurapaidassaan Pannack näyttää teini-ikäistäkin nuoremmalta, melkein lapselta.

Tunnin päästä Lontoosta tulee taas postia, tällä kertaa Pannackilta. "Huh huh, Antti, herranjumala sentään, näitkö Nellin kuvan minusta? Se on ihan USKOMATTOMAN HYVÄ", Pannack kirjoittaa.

Tunnin päästä Palomäen ottama muotokuva löytyy jo Pannackin Facebook-profiilista. Lauran muotokuvaa Nellistä sen sijaan saadaan odottaa vielä pitkään.

Pannack on taas vaihteeksi vähän myöhässä.

Nelli Palomäen töitä esillä Liisa Ihmemaassa -näyttelyssä Turun Logomossa 18. 12. asti ja Kööpenhaminan National Museum of Photographyssa osana Helsinki Schoolin näyttelyä 13. 5.–27. 8. Palomäen yksityisnäyttely Tukholman Kulturhusetissa aukeaa syyskuussa 2011.

Tietoa Laura Pannackin töistä ja tulevista näyttelyistä: www.laurapannack.com

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi