Kulttuurityhjiön ytimessä

Pakkasta on parisenkymmentä astetta, ja tienpinta kiiltelee jäästä.

Aamuaurinko on puhjennut polttavaksi silmäksi itäiselle taivaalle.

Lumisesta tienpenkasta törröttää kyltti: Rauma – Ol niingon gotonas.

Niin.

Rauma. Ja Rauman murre, tuo ulkoavaruudellinen koodi, jossa normaalikielen konsonantit k, t ja p vaihtuvat pehmeiksi konsonanteiksi g, d ja b ja sanojensisäiset vokaalit katoilevat mystisesti – siitähän kaupunki parhaiten tunnetaan.

Ja pitsistä ja Unescon maailmanperintökortteleista.

Ja pitkästä aikaa myös jääkiekostaan: kultaportin avaimia kilisyttelevän Lukon edellinen Suomen mestaruus ajoittuu aina vuoteen 1963.

Selkämeren itärannalla lepäävä 40 000 asukkaan pikkukaupunki lukeutuu maamme vanhimpiin. Jos Viipuria ei lasketa, pönöttää 568-vuotias vanhus listalla kolmantena.

Historian hämärästä uhoava kuiskinta kantautuu puisista seinistä ja kosteista kellareista, mutta onko pitsikaupungilla edessään tulevaisuutta?

"No tottakai, meillähän on täällä vaikka mitä", puuskahtaa roteva liigasänkinen mies Valtakadun Mr. Jones -ravintolan pöydässä.

Riku Räsänen, 37, on paljasjalkainen raumalainen, itseoppinut liikemies ja kaupungin epävirallinen imagokonsultti. Hän on perustanut Raumanmeren Juhannus -festivaalin ja omistaa kaupungissa elokuvateatterin, retkeilyalueen ja liudan ravintoloita. Kuten juuri tämän, puolitoistakiloisella Mission Impossible -hampurilaisella itseään markkinoivan Mr. Jonesin.

Nyt Räsänen elättelee vielä kauaskantoisempia visioita: hän aikoo tehdä Raumasta tulevaisuuden matkailukeitaan kaupunkijunineen kaikkineen.

Tarjoilijatar kantaa pöytään Suomen suurimmaksi mainostetun hampurilaisen ja lautasellisen lapskoussia, Raumalaista perinneherkkua, joka muistuttaa jotakuinkin kasaan keitettyä lihakeittoa voisulan kanssa.

Saan väännettyä alas puolisen kiloa lihaa ja sämpylää, sitten silmissäni sumenee ja kämmenselkiini kihoaa pieniä hikihelmiä.

On aika siirtyä ulkoilmaan.

Parkkipaikalla Räsänen astuu uudehkoon Mercedekseensä.

"Vittuillakseni ostin", hän toteaa ja käynnistää auton.

"Raumalaiset on hienoa porukkaa, mutta ne valittaa liikaa", Räsänen analysoi rullatessamme pitkin Valtakadun pittoreskia raittia.

Räsäsellä itsellään ei ole aikaa valittamiseen. Liikemiehen elämä on kiireistä.

"Mä menin 18-vuotiaana raflaan ja tajusin haluavani viihdyttää ihmisiä. Jo inttiaikana mä järjestin sotkussa Tuttifrutti-tyttöjen tanssiesityksiä."

Uusia ideoita syntyy jatkuvasti, ja jos omat loppuvat, Räsänen käy Las Vegasissa hakemassa uusia.

"Kyllähän mä olen ihan perinteinen adhd-tapaus", Räsänen aprikoi.

Valtakatu muuttuu vähitellen Syväraumankaduksi, ja sitten Räsäsen Mersu kääntyy vasempaan. Lopulta seisomme Räsäsen viimeisimmän hankinnan, Poroholman leirintäalueen, pihassa.

Räsänen katselee ympärilleen isännän elkein, edellissyksynä ostettu leirintäalue on remontoitu mallikkaaseen kuntoon.

"Täällä se on, Suomen Ibiza", hän sanoo virnistäen ja viittilöi ympärilleen suurieleisesti.

Täällä Räsänen järjesti Raumanmeren Juhannusta 1999–2006. Parhaimmillaan festivaaleilla vieraili 99000 kävijää.

"Niihin aikoihin mä näin unia pillastuneesta hevoslaumasta, jota mä yritin ohjailla."

Vuonna 2007 unet lakkasivat, kun Seppo "Sedu" Koskinen osti festivaalin ja muutti sen Poriin.

Pikkukaupungille isku oli kova, jopa 80 prosenttia raumalaisista vastusti siirtoa.

Koskisen juhlista sukeutui kuitenkin taloudellinen katastrofi ja Räsänen palkattiin ohjaimiin.

Ensi kesänä festivaali palaa synnyinsijoilleen.

Porin ja Rauman välinen naapurinokittelu on jo legendaarista, mutta varsinaista syytä ei Räsänen sille osaa nimetä.

"Ihan huuhaatahan se on, mut on meillä vanhastaan ollut tapana sanoa, et Pori pitäis aidata ja täyttää suolalla", hän toteaa hekottaen. "Ja ohan sil murteellakin jotain vaikutusta. Turku ja rauma kuulostaa silleen höhlältä ja sympaattiselt, mut ku porilaine puhuu, ni heti tekis mieli vetää turpaan."

Koukkaamme sataman kautta takaisin keskustaan, Räsäsellä on kiire palaveriin.

Jalkaudun autosta ja tallustelen kanaalinvartta fransiskaaniveljien 1400-luvulla rakentamalle Pyhän ristin kirkolle.

Vaikuttavan kirkkorakennuksen nurkalta avautuu toinenkin historiallisesti merkittävä nähtävyys.

Tällä paikalla vuonna 1979 maamme pitkäaikaisin pakkolaitosvanki Jarmo "Kanaali" Koskinen (nyk. Roi Vataja) hukutti miehen tapettuaan ensin toisen tuhopoltossa.

Kyseisen tapauksen johdosta Koskinen saikin tarunhohtoisen liikanimensä.

Kaupunginhistoriaan epämääräisen lisänsä on lahjoittanut myös edesmennyt "Rauman raikulipojaksikin" tituleerattu nyrkkeilijä Kalevi Suojasto, jonka otsanahkaan oli hakattu teksti "Helvetin portit".

Ohi virallisen historiankirjoituksen hänen kontolleen on aseteltu pariakin surmatyötä – joista toinen oli miehen oma isä.

Hurjannäköinen murhamies oli 80-luvulla Lasol-pulloineen tyypillinen näky merikaupungin miljöössä, ja hänet tiesivät kaikki.

Sininen hetki on laskeutunut Vanhan Rauman, pohjoismaiden suurimman yhtenäisen puutaloalueen, ylle.

Matkaan on liittynyt raumankielinen toimittaja ja pakinoitsija Hannu Heino.

Harmaapartainen murre-ekspertti on koonnut rauman kielen sanakirjan San nys snääki ja toimittanut Uusi Rauma -lehden raumangiälist versiota Uus Raum 80-luvun puolivälistä alkaen.

Heino on kierroksen kunniaksi vetänyt yllensä 1700-luvun malliset herraskaiset päälisvaatte: silinterihatun ja liivin. Vyötäisillä helisevät kellonvitjat.

Kuljemme hämärtyvässä talvi-illassa pitkin kapeita raitteja: uusklassiset, jugend- ja empiretyyliset puurakennukset vuorottelevat katukuvassa silmää hivellen.

Kahdenkymmenenkahdeksan hehtaarin puutaloalue muistuttaa 1800-luvun lopun kulta-ajoista: tapulikaupunkioikeuksista ja maan suurimmasta laivastosta.

Heino silmäilee ympärilleen, hän luonnollisestikin viihtyy Raumalla.

"Nuorempana kävi lähtö mieles, mut kyl mää olen tykänny. Varsinkin kun murre elättää mun."

Heino esiintyy ystävänsä Tapio Niemen kanssa Nyyper ja Brander -nimellä. Raumalaiseen herrasväestöön kuuluneilta apteekkari Samuel Nybergiltä ja dosentti Nils Branderilta nimensä lainanneen kaksikon puujalkahuumoria ja murretta yhdistelevä show on yksi Rauman Pitsiviikkojen vetonauloista.

Niin. Pitsi. Ja se murre.

Merikarhujen 1600-luvulla kaupunkiin tuoma nypläystaito ja vanhassa vitsissä Suomen rumimmaksi koiraksi nimitetty Rauman murre.

Siinäpä kaupungin varsinaiset kulttuurivahvuudet viimeisen neljänsadan vuoden ajalta lienevätkin, ellei oteta lukuun dekadenttiin irstailuun ja morfinismiin taipuvaista 1920-luvun kirjailijaa Unto Koskelaa.

Tai 80-luvun loppupuolella vaikuttanutta, ääriaggressiivista hardcore-punkia soittanutta Mellakka-yhtyettä.

No, Dannylla sentään on kesämökki Raumalla.

Syytä kulttuurityhjiöön Heino ei osaa nimetä.

"Kamarimusiikkiviikko ja musiikkiopisto löytyy, mut jostain syyst tääl ei paljon mitään tehdä."

Yleisellä ilmapiirillä saattaa olla osuutensa asiaan:

"Jos jotain uutta pitäs saada täs kaupungis läpi, ni ensin virkamiehet kattoo, että miten ne vois kieltää sen", Heino huokaisee.

Elo Raumalla vaikuttaakin vanhakantaiselta ja mukavuuteensa tuudittautuneelta. Sellaiselta olemassaololta, jota velattomassa, pittoreskissa ja uneliaassa museokaupungissa tavataan viettää.

Kaupungissa, joka elokuun alussa taintuu talvihorrokseen, mutta juhannuksen saapuessa herää henkiin kuin Lasarus konsanaan.

Tai kuten Helsingfors Tidningarin toimittaja Zacharias Topelius asian 1840-luvulla muotoili:

"Kesäisin Rauma hengittää meri-ilmaa; ystävällisen vehreyden keskellä sen pienet punaiset talot muistuttavat meren raikkaiden tuulten elävöittämää hiljaista idylliä."

Tähdet ovat puhjenneet laivastonsiniselle taivaankannelle ja kotimatkalaiset metallikuorissaan luistelevat pitkin Vanhaa Turuntietä.

Raumalta lähdettäessä vasemmalle jää Urheilutalo Ooperi ja oikealle huoltoasema.

Mäennyppylällä huurteisessa yksinäisyydessään seisova kyltti toivottaa matkalaisille Luanikast reissu!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi