Lähtemätön

Kylläpä historia syöttää meille kierteisiä palloja.

Siinä se on, U2-juliste noin vuodelta 1986, jostain The Unforgettable Firen ja Joshua Treen välistä. Se roikkuu aution ukrainalaisen atomikaupungin radiotehtaan seinällä. Helsinkiläinen valokuvaaja Toni Sihvonen ikuisti sen tämän vuoden heinäkuussa.

Ehkä radio- ja tiedustelulaitteita valmistavan Jupiter-tehtaan etuoikeutettu työntekijä oli saanut käsiinsä U2:n levyjä. Ehkä hän oli nähnyt tallenteen heidän esiintymisestään Live Aidissa.

Oli miten oli, hän ei saanut iloita julisteesta kauan, sillä Jupiter-tehdas, kuten koko Prypjatin kaupunki, evakuoitiin 28. huhtikuuta 1986. Kaksi päivää sen jälkeen, kun Tšernobylin neljäs reaktori oli räjähtänyt.

U2 ei koskaan esiintynyt Neuvostoliitossa.

Se ei ole esiintynyt Venäjälläkään. Yhtyeen ensiesiintyminen on Moskovassa – jos savusumu ei estä sitä – keskiviikkona, heti Helsingin Olympiastadionin konserttien jälkeen.

Juliste ukrainalaisen tehtaan seinällä on pysynyt ehjänä 24 vuotta.

Sinä aikana menestys on vienyt yhtyeen paikkoihin, joita neuvostoliittolainen tehdastyöläinen ei olisi osannut kuvitellakaan.

Miksi tämä Dublinissa 1976 perustettu yhtye on ollut kanssamme niin kauan ja tehnyt ihmisiin niin syvän vaikutuksen? Vielä vuonna 2009 he ovat parhaiten ansaitseva yhtye maailmassa.

Ehkä heillä oli onnea.

Sitä U2:lla kieltämättä oli matkassa alusta lähtien. Levy-yhtiö Island luotti yhtyeeseen niin paljon, että antoi sen tehdä 1980-luvun alkuvuosina tappiollisia Amerikan-kiertueita toinen toisensa perään.

Lopulta investointi kannatti. Maaliskuussa 1985 Rolling Stone -lehti laittoi U2:n kanteen ja julisti sen olevan vuosikymmenen bändi. Siitäkin huolimatta, että sen edellinen levy The Unforgettable Fire oli saanut lehden kriitikolta "vain" 3/5 tähteä.

Rockjournalismissa hybris tai epäloogisuus ei ole mitenkään poikkeuksellista, ja olihan U2:n keulakuva, vakavamielinen mutta syvästi karismaattinen Paul "Bono" Hewson, osoittanut taitonsa yleisön edessä. Brian Enon ja Daniel Lanoisin tuottaman The Unforgettable Firen singlet Pride (In the Name of Love) ja The Unforgettable Fire sekä livesuosikit, kuten Bad, olivat muuttaneet U2:n stadionrockin suunnan tuulen tuivertamasta karjunnasta kohti ambientsävyjä ja kaikuisan rytmikästä dub-kitarointia, tinkimättä tippaakaan paatoksesta.

Vielä isoja musiikkilehtiä suurempi vaikutus sekä U2:n uralle että stadionrockin kehitykselle 1980-luvulla oli 13. heinäkuuta 1985 Lontoon Wembleyllä ja Philadelphian JFK Stadiumilla järjestetty Live Aid. Bob Geldofin organisoima hyväntekeväisyyskonsertti keräsi rahaa Etiopian nälänhädän uhreille ja oli mittakaavassaan ensimmäinen laatuaan. Wembleyllä esiintyjiä seurasi 72 000 ihmistä, JFK Stadiumilla 99 000. Maailmanlaajuisesti satelliittien välityksellä televi-sioitua tapahtumaa seurasi toista miljardia ihmistä.

Live Aid sattui Unforgettable Fire -kiertueen päätteeksi. U2 oli jo esiintynyt jättiläisyleisöille: kesäinen keikka Milton Keynesissa REMin ja Ramonesin kanssa oli kerännyt 50 000 katsojaa, ja kotiinpaluukeikka Croke Parkissa Dublinissa oli vetänyt 57 000 innokasta U2-fania.

Silti Wembley oli jotain muuta. Artistien takahuonealue oli pullollaan David Bowien, Pete Townshendin ja Paul McCartneyn kaltaisia tähtiä, jotka tulivat keskustelemaan Bonon kanssa, kuin he olisivat vanhoja tuttuja. Ennen kuin U2 astui lavalle, bändin jäsenet ohittivat Muhammad Alin, jota kuvasi valokuvaajasuuruus David Bailey. Näyttelijä Jack Nicholson esitteli yhtyeen täysille katsomoille.

Rummuissa Larry Mullen Jr, bassossa Adam Clayton, kitarassa The Edge ja mikrofonin varressa Bono.

Nyt tarkasteltuna tämä suuruuksien läsnäolo oli jotenkin enteellistä.

U2 oli valinnut kolme kappaletta: abstraktisti heroiinin käytöstä Dublinissa kertovan Badin, tunteisiin vetoavan ja avoimen poliittisen Sunday Bloody Sundayn ja juuri silloin yhtyeen suurimman hitin Pride (In the Name of Love):n. Se ehti soittaa vain kaksi ensimmäistä, kun versio Badistä venyi yli 12-minuuttiseksi, Bonon kadottua seikkailemaan lavalta yleisön tuntumaan.

Yhtyeen muut jäsenet olivat järkyttyneitä Bonon katoamisesta, mutta soittivat uskollisesti komppia tämän poimiessa tyttöjä eturivistä halattavaksi. He eivät ymmärtäneet, että televisiosta tapahtumia seuraava yleisö näki Bonon poikkeukselliset edesottamukset, vaikka Wembleyllä sen näkivät vain eturivi ja turvamiehet. Televisioyleisölle hänen pyrkimyksensä ottaa kosketusta faneihin oli vertaansa vailla. Se oli hämmentävää, rohkeaa ja täysin suurtapahtuman etäisestä hengestä poikkeavaa.

Tämä ei selvinnyt yhtyeelle kuin vasta päivien murjottamisen jälkeen, kun kriitikkojen ja yleisön palaute lopulta saavutti heidät.

U2 oli yleisen mielipiteen mukaan koko tapahtuman suurin voittaja.

Paljon heitä isommat tähdet Mic-hael Jacksonista Bruce Springsteeniin ja Bob Dylaniin olivat tuottaneet katsojille pettymyksen, mutta Bonon vilpittömyydessä ja paneutumisessa oli jotain raikasta ja koskettavaa. Kaikki tämä näkyi pian rakettimaiseen nousuun kääntyneissä levymyynneissä.

Stadionkonserteista oli 1980-luvulla tullut rockaristokratian pantomiimia, joista muistoksi yleisölle jäi T-paita ja joulumarkkinoille tehty tuplalivelevy, mutta Live Aid onnistui muuttamaan kaiken, ainakin seuraavaksi puoleksi vuosikymmeneksi. Se antoi jättiläisyleisöille syyn yhteisöllisyyteen, kuin Woodstock olisi yhtäkkiä herännyt henkiin ahneen juppiajan keskellä. Live Aidia seurasivat Amnestyn ja Greenpeacen kiertueet, anti-apartheid-konsertit ja rasismin vastaiset kiertueet. U2:lle uusi yhteiskunnallinen aktiivisuus antoi mahdollisuuden lyödä läpi massiivisessa mittakaavassa kadottamatta yhteyttä kristillis-humanistiseen idealismiinsa.

"Live Aidin jälkeen tuntui siltä kuin stadionrock olisi kehittänyt omantunnon, kuin massaprotesti epäoikeudenmukaisuutta vastaan olisi hyväksyttävää rockissa", muisteli basisti Adam Clayton Joshua Treen juhlapainoksen mukana tulleessa kirjasessa 2007.

Jos U2:n konsertit olivat massiivisia herätyskokouksia, joiden tarkoitus oli herättää kuulijoiden moraalinen kompassi, tekivät ne Bonosta saarnamiehen. Oli tär-keää, että U2:n konsertit inspiroivat kuulijoita tekemään jotain itse, Bono sanoi, kun Q-lehti haastatteli häntä huhtikuun lopussa 1987.

"Sen jälkeen kun olimme mukana Conspiracy of Hope -kiertueella Amnesty Internationalin hyväksi viime vuonna Yhdysvalloissa, on sen jäsenmäärä kaksinkertaistunut", hän totesi ylpeästi.

Mutta mitä hän lisäsi sen jälkeen, tuntuu nyt, 23 vuotta myöhemmin, lähes huvittavalta:

"Live Aid ja Artists Against Apartheid olivat huikean jännittäviä. Silti minun tulevaisuuteni on pienen mittakaavan toiminnassa, omistautumisessa yhteisölle."

Ehkä hän yritti olla vaatimaton uskomattoman nosteen keskellä.

Sen on täytynyt olla vaikeaa.

Kaksi päivää aikaisemmin Time-lehti oli laittanut U2:n kanteensa. Vain kaksi rockbändiä oli päässyt samaan asemaan aikaisemmin, The Beatles vuonna 1967 ja The Who 1970.

Amerikka oli selvästi valmis ottamaan U2:n omakseen.

Irlantilaisilla on ollut aina lämmin suhde Amerikkaan. Lähes kaksi miljoonaa irlantilaista jätti kotimaansa 1840-luvun nälänhädän seurauksena. Nykyään Yhdysvaltojen kansalaisista 12 prosentilla eli runsaalla 36 miljoonalla arvioidaan olevan irlantilaisia sukujuuria. Nämä irlantilaiset juuret, jotka menevät syvälle amerikkalaiseen folkloreen, kuuluvat amerikkalaisessa perinnemusiikissa ikivanhoista kansanlauluista countryyn. Mustan musiikkiperinnön sekoittuminen näihin juureviin populaarin ilmaisun muotoihin synnytti lopulta rock'n'rollin.

Bonolle rock'n'rollin juurien ymmärtäminen merkitsi paitsi yhteyttä myyttiseen amerikkalaisuuteen myös yhteyttä hänen sankareihinsa. Niitä olivat muun muassa irlantilaisen soulin pioneeri Van Morrison ja Bob Dylan, joka puolestaan oli luonut lyyrisen rockilmaisun aikana, jolloin rocklyriikka oli lähinnä onomatopoeettista rytmittelyä.

1984 Bono pääsi tapaamaan molemmat sankarinsa, kun hän haastatteli Bob Dylania irlantilaiseen Hot Press -musiikkilehteen tämän keikalla Slane Castlen aatelislinnassa Irlannin County Meathissa.

"Meillä ei ole mitään tiettyä traditiota tai perintöä, josta ammentaisimme", Bono myönsi jutussaan Dylanille ja seuraan liittyneelle Van Morrisonille.

"Irlannissa on traditio, mutta en ole koskaan tarttunut siihen. On kuin olisimme juuttuneet avaruuteen", hän jatkoi.

Hän ymmärsi, että noustakseen Van Morrisonin tai Bob Dylanin lailla rockin huipulle, hänen olisi osattava iskeä kiinni johonkin yhtä sukupolvea suurempaan jatkumoon.

Jälkipunkille uskollinen tradition puute kuuluu yhtyeen kolmella ensimmäisellä levyllä sel-keästi. Boy (1980) on sensitiivinen postpunk-levy, October (1981) on raakileeksi jäänyt, avoimen hengellinen stadionrocklevy ja War (1983) palavasieluinen kutsu taisteluun hyvän puolesta 1980-luvun kyynisyyttä ja tappiomielialaa vastaan.

Huolimatta siitä, että kaikissa on kuultavissa selkeä suunta kohti U2:lle tyypillistä mahtipontista vilpittömyyttä, pitää Adam Clayton vuoden 2007 kirjoituksessaan niitä vielä "nuoruuden kouristuksina" verrattuna The Unforgettable Fireen (1984) ja Joshua Treehen (1987), joiden aikana U2 hänen mielestään löysi oman äänensä.

"Minusta meidän levymme menevät sykleissä, ja kun tarkastelen The Unforgettable Firea, Joshua Treetä ja Achtung Babya, näen yhden bändin luovan pyrähdyksen, sarjan albumeita, jotka edustavat U2:n perusarvoja", hän arvioi.

Joshua Tree oli levy, joka lopullisesti loi U2:n yhtyeenä ja ilmiönä. Levy meni ykköseksi ympäri maailman, oli aikansa nopeimmin myynyt listaykkönen Britanniassa ja lopulta ensimmäinen platinaa myynyt cd-levy Yhdysvalloissa. Se tuli juuri oikeaan aikaan: kukaan niistä punkin ja uuden aallon tähdistä, jotka olivat aloittaneet hiukan ennen U2:ta, ei ollut enää kilpailemassa 1980-luvun rockherruudesta. Lähimmäksi olivat päässeet Clash ja Police, mutta nyt nekin olivat hajonneet. U2 valloitti valtavirran rockyleisön sydämet lähes ilman kilpailijoita.

Joshua Tree oli Bonon ja kumppanien tutkimusmatka myyttiseen Amerikkaan, sen kuvastoon ja Yhdysvaltojen kaksijakoisuuteen. Levyn piti olla aluksi nimeltään The Two Americas – toisaalta ihanteellinen vapauden tyyssija unelmineen, toisaalta maa, joka pommittaa vieraita maita ja rahoittaa vallankaap-pauksia.

Vierailu Nicaraguaan, jossa CIA:n tukemat Contrat kävivät sotaa demokraattisesti valittua vasemmistohallitusta vastaan, avasi Bonon silmät amerikkalaisen politiikan kääntöpuolelle.

Joshua Tree on yhtä lailla vi-suaalinen levy kuin se on kirjallinenkin. Sen kappaleet ovat isoja, ja niiden herättämät mielikuvat dramaattisia ja eeppisiä. Yksi varhainen ajatus levylle oli, että jokainen kappale syntyisi eri paikoista, mutta sitten Yhdysvaltojen lounaisosien autiomaiden kuvasto vei voiton. Inspiraatio siihen oli yhtä lailla eurooppalainen kuin amerikkalainenkin: Wim Wendersin elokuva Paris, Texas teki Bonoon vaikutuksen siinä missä Allen Ginsbergin runot tai Tennessee Williamsin näytelmät. Wendersistä tuli myöhemmin yksi yhtyeen kuuluisista faneista.

Kun kuuntelee Joshua Treetä nyt, voi kuulla halun tarttua amerikkalaiseen musiikkiperintöön. Se ei ole nokkela levy, eivätkä miehet, jotka tekivät sen, olleet amerikkalaisen perinnemusiikin asiantuntijoita.

Se on osa sen viehätystä. Siinä on löytämisen iloa ja suurta viattomuutta.

Vielä enemmän kuin Joshua Tree, sitä seurannut tuplalive ja kiertue-elokuva Rattle And Hum kertoi tästä löytämisen ilosta. Eurooppalaisena jälkipunkromantikkona aloittanut U2 oli yhtäkkiä heittäytynyt täysin rinnoin americanan vietäväksi. Mutta toisin kuin yhtyeet, joiden musiikki aidosti ammensi suoraan amerikkalaisen kulttuurin ja musiikin menneisyydestä, U2 otti vähän sieltä, hiukan täältä. Se oli kuin 1970-luvun irlantilaiset showbändit, jollaiset tyydyttivät irlantilaisten rockinnälkää silloin, kun U2 aloitti.

Rinnastus ei ole älytön, sillä soittihan U2:kin ensimmäisillä koululaiskeikoillaan showbändeille tuttuja covereita: Peter Framptonia ja Eaglesia.

Rattle And Humia katsoessa on lähes liikuttavaa huomata kuinka bändi – tai ainakin Bono – muuttuu maailman uunituoreesta rockpäälliköstä pieneksi fanipojaksi. Niin hän halusi.

"Tämä oli fanien tekemä levy – me halusimme tunnustaa faniutemme. Me ajattelimme, että rock 'n' roll -yhtyeet eivät tee sellaista – me kaikki tiedämme, että he ovat faneja, mutta eivät myönnä sitä", hän sanoi ja jatkoi:

"Meidän ajatuksemme oli, että meillä on nyt tässä tämä U2, laitetaan se hetkeksi syrjään ja kadotaan musiikkiin. Olen edelleen sitä mieltä, että se oli oikea ratkaisu. Me olimme siellä ihan harjoittelijoina – se oli itsestään selvää."

Nämä sanat muistuttavat siitä, että tavallaan U2 on kaksi yhtyettä. Yhtäältä se on viattomuudestaan ylpeä, vilpitön, palavasieluinen ja suorastaan totinen sta-dionrockyhtye, jonka suhtautumisessa rockiin on paljon enemmän Van Morrisonin kelttiläistä soulmiestä kuin taitavaa rock-älykköä. Toisaalta se on yhtye, joka 1990-luvulla siirtyi ääripäästä toiseen. Juuri löydettyään amerikkalaisen juurimusiikin ja elokuvallisen paatoksen, se hylkäsi sen tanssirockin ja postmodernin ironian vuoksi, ikään kuin 1980-luku yhtäkkiä olisikin vain paha uni ja U2:n astuminen rocktaivaan huipulle vain nolostuttava lapsellinen välivaihe väistämättömässä kehityskaaressa.

"1980-luvulla me emme olleet rock 'n' roll -bändi, me olimme vain erittäin kovaääninen folk-yhtye. Nyt me olemme ehdottomasti taas rock 'n' roll -bändi", sanoi Bono Q-lehden haastattelussa marraskuussa 1992, Achtung Baby -levyä seuranneella Zoo TV -kiertueella.

U2:n kehitys 1990-luvulla vei yhtyeen ristiriitaisen olemuksen äärimmilleen. Achtung Baby, sitä seuranneet jättiläismäiset stadionkiertueet Zoo TV ja Zooropa, jälkimmäisen aikana äänitetty samanniminen studiolevy, 1997 julkaistu Pop ja sitä seurannut PopMart-kiertue olivat yhtyeen karnevalistisia vastareaktioita 1980-luvun vakavamielisyydelle.

Zoo TV:n aikana tehdyssä haastattelussa Bono avautui siitä, mikä Joshua Treen jälkeisessä menestyksen huumassa meni pieleen.

"Menestyksen taso sekoitti meidät. Sen mukana tuli kohtuullinen määrä katolista syyllisyydentuntoa, ja meistä tuntui, että meidän oli tehtävä oikein, jaettava uudelleen tulomme poliittisesti mahdollisimman korrektilla tavalla. Meistä tuntuu siltä edelleen, mutta emme ole enää niin tiukkapipoisia", hän sanoi Q:n Paul Du Noyerille.

"Yritimme toimia oikein: olemme päässeet tähän asemaan, joten on parempi, ettemme pilaa sitä, vaan käytämme sitä johonkin hyvään. Mutta me unohdimme, mikä oli hyvää meille, meidän oman nautintomme, joka on se, mikä ruokkii musiikkia."

Seuraukset olivat hämmentäviä. U2 Bonon johdattelemana kehitti itselleen joukon ilkikurisia roolihahmoja, joista tuli osa yhtyeen lavashow'ta. Bonon Mirror Ball Man, parodia evankelistasta, The Fly, stereotyyppinen rocktähti, ja MacPhisto, pirun ja rappioituneen rocktähden risteytys, olivat räikeisiin ja kimalteleviin pukuihin pukeutuneita sieluttomia hedonisteja, postmoderneja vilunkimiehiä, hävyttömiä mediapelaajia, jotka soittelivat kiertueilta Valkoiseen taloon, tilasivat pizzoja ja ryöpyttivät katsomoon kliseistä koottuja sanomia, ironisoituja mainossloganeita.

Bonon tajunnanvirta – jota yhtye oli alusta lähtien nimittänyt termillä bongolese – oli saavuttanut uuden tason: se sykki nyt kiertueen jättinäytöiltä tuhansien wattien voimalla illasta toiseen.

Pelkästään 1992 U2:n multimediasirkuksen todisti kolme miljoonaa katsojaa.

Tukholman Globenilla kesäkuussa yhtye esitti ruotsalaisten loputtomaksi riemuksi ABBA:n Dancing Queenin Björn Ulvaeuksen ja Benny Andersonin kanssa.

Oh tätä monitasoisuutta, oh tätä ironisen humoristista peliä.

Se todella oli vain peliä. Niin paljon kuin kriitikot halusivatkin nähdä U2:n nyt kypsästi kyynisinä manipulaattoreina, oli vanhasta kirkasotsaisesta U2:sta paljon jäljellä.

Ja niin raivostuttava kuin Bonon mefistotelinen MacPhisto-hahmo olikin, niin se oli suuressa määrin itseironinen.

Räikeä ahneus ei määritellyt yhtyettä kuin me-dian kyynisimmissä arvioissa.

Yhtyeen kiertueet olivat paisuneet rakenteiltaan niin huikeiksi, että tarvittiin yli 200 työntekijää pitämään ne tien päällä. Miljooniin nousevat kävijämäärät eivät näkyneet voittoina, kun valtava organisaatio maksoi bändille tähtitieteellisiä summia. Yhtyeen tulot näistä 1990-luvun suurimmista sta-dionspektaakkeleista jäivät muutamaan prosenttiin lipunmyynnin tuotosta.

Toiseksi yhtyeen kappaleet eivät heijastelleet uutta ironian aikaa: esimerkiksi puolessa tunnissa Berliinin Hansa-studiolla kirjoitettu One muodostui nopeasti U2:n kenties suurimmaksi balladiksi, jonka tulkinnat kilpailevat koskettavuudessaan. Sen ihmissuhteen murtumista ja syyllisyyttä käsittelevä teema on kaukana vitsikkyydestä tai ontosta naureskelusta.

Vaikka U2 vei stadionrockin näyttävyydessään uudelle tasolle, niin tavallaan se myös epäonnistui 1990-luvulla. Sen yritys liittää toisiinsa stadionin lavalla tapahtuva ironinen teatteri ja vilpitön maailmanparantaminen ei loppujen lopuksi näyttänyt olevan mahdollista.

Osittain se ehkä johtui siitä, ettei U2:n visio ollut tarpeeksi selkeä, tai sitten yleisö yksinkertaisesti oli niin tyhmää, ettei se ymmärtänyt.

Pop-levyn (1997) kulutuskriittinen PopMart-kiertue jätti toivomisen varaa yhtyeenkin mielestä. Kiertue alkoi ennen kuin albumi oli saatu valmiiksi, ja levy jäi viimeistelemättömäksi. Vaikka se tuotti 170 miljoonaa taalaa ja levymyynti nousi seitsemään miljoonaan, oli U2 selvästi haukannut liian ison palan. Bono on kuvaillut vaihetta U2:n "suureksi hulluudeksi".

Kiertueen kulutuskriittisyyden oli tarkoitus paistaa ironisesta nimestä PopMart, joka mukailee halpahalliketju K-Martia. Se ironisoi popin kaupallisuutta, vaikka kiertue toki itsekin oli kaupallinen menestys. McDonald'siin viittasivat kiertuearkkitehtuurin iso keltainen kaari, samanlainen kuin McDonald'sin logossa.

Yhtyeen manageri Paul McGuinnes kommentoi PopMartin ongelmia maaliskuussa 1998:

"Ajateltiin, että se ironia, jonka kyllästämä koko projekti muka oli, voisi jotenkin avautua yleisölle. Näin ei käynyt. Vaikka yritimme kuinka selittää, oli edelleen monia, jotka luulivat, että kiertue oli K-Martin tai McDonald'sin sponsoroima. En usko, että ihmiset ovat tyhmiä. He eivät vain halua ironiaa, eivätkä he halua sitä U2:lta."

Uudella vuosituhannella U2 on palannut takaisin kirjoittamaan biisejä suurien teesien sijaan. Sellaisia biisejä, jotka alun perin nostivat heidät postpunkin hämärästä: hyvin rakennettuja, melodisia ja eeppisiä yhteislauluja. Sellaisia kuin Beautiful Day tai No Line On The Horizon.

Niissä on yhä ideoita, mutta myös tunnetta, jota luomaan ei tarvita massiivista ääniarkkitehtuuria.

Uudet kappaleet ovat hyviä, mutta ne eivät tarjoa suuruudenhullua jännitystä kuten Musen avaruusoopperat tai yhtä ajankohtaista popsoundia kuin Arcade Fire. Miksi U2 siis yhä edelleen on stadionien kuningas?

Yksi syy löytyy samasta osoitteesta, jonne vuosien varrella on syydetty suurimmat syytökset: Bonon halusta parantaa maailmaa.

Häntä on syytetty narsismista ja taiteellisesta keskinkertaisuudesta, halusta rinnastaa itsensä kansainväliseen valtaeliittiin ja U2:n puskemisesta taustalle samalla kun hän liihottelee tapaamassa valtionpäämiehiä.

Mutta maailmassa, jossa sta-dionrock on vähitellen unohtanut 1980-luvulla löytämänsä omantunnon, juuri Bonon pyrkimys myydä oikeudenmukaisuutta rockin rinnalla on ihailtavaa.

Toinen keskeinen syy on, että U2 pyrkii tekemään katsojien kokemuksesta jollain tavalla intiimiä, niin ristiriitaiselta kuin se vaikuttaakin. Se tekee kiertuearkkitehtuuristaan massiivisempaa kuin kukaan muu.

Siinä on oudosti toimiva logiikka: kun spektaakkeli on todella suurta, on kaukaisinkin katsojista hiukan lähempänä tapahtu-mien ydintä.

U2:n jäsenet ovat rikkaita kuin kroisokset, mutta päätellen 12 vuoden sopimuksesta konserttijärjestäjä Live Nationin kanssa, heillä ei ole aikomustakaan lopettaa.

Onhan maailmassa yllin kyllin maita, joissa yhtye ei vielä ole käynyt.

Ukrainan Prypjatissa bändin juliste vuodelta 1986 jatkaa haalistumistaan hiljaisuudessa, mutta Moskovan Luzniki-stadionilla yleisö pääsee keskiviikkona osalliseksi yhtyeen livespektaakkelista ensimmäisen kerran ikinä.

Jos tutut markkinat eivät vedä, yhtye voi aina siirtää katseensa entisiin Neuvostoliiton alueisiin.

Maailmanparantajalle riittää työtä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi