Merkintöjä Suomesta

On sunnuntai.

Laskeudun Helsinki-Vantaan lentokentälle ja ajattelen, että sunnuntai on selitys. Hiljaisuudelle.

Lentoja tai ruuhkaa ei ole, toisin kuin kotikaupunkini Nairobin Jomo Kenyattan kentällä.

Sitten ymmärrän, että selitys on väärä.

Suomessa on vain 5,2 miljoonaa asukasta. Se on suunnilleen yhä paljon kuin yksin Nairobissa ja sen esikaupunkialueilla.

Ei ihme, että lentokentällä on autiota.

Vielä vähän aikaa sitten en tiennyt Suomen väkilukua – en tiennyt Suomesta mitään. Tai no, tiesin vähän.

Kansantaloustieteen opinnoissani Nairobin yliopistossa Suomi tuli kerran vastaan, esimerkkinä raskaasti verottavista maista.

En muista, että Suomi olisi koskaan ollut uutisissa Keniassa, ei ainakaan niiden yhdeksän viime vuoden aikana, kun olen itse työskennellyt televisiouutisissa.

Lapsuudestani muistan Juha Kankkusen.

Keniassa ei ole pääsiäistä ilman Safari-rallia.

Juha Kankkunen kuuluu Safari-ralliin, ja näinkin hänet Nairobissa vuonna 1992.

Yhä, jos kuulen hänen nimensä, ajattelen sankaria.

Tulin parin viikon toimittajavaihtoon Suomeen, sillä Plan Finland tekee kehitystyötä Keniassa ja muun muassa tällaisella projektilla se saa huomiota työlleen.

Googlasin etukäteen.

Kieli: suomi. Sauna: huhhuh. Ajatus yleisestä alastomuudesta on epämukava.

Mahdollisia jutunaiheita Suomesta kenialaisille?

Julkinen liikenne. Ehkä.

Elämisen kalleus. Voisi verrata Nokian puhelinten hintoja: Keniassa E71:n saa 60 eurolla, Suomessa 540 eurolla. Keniassa söisi viikon summalla, minkä Suomessa pulittaa yhdestä roskaruoka-ateriasta.

En ollut koskaan ennen käynyt Euroopassa.

Jo välilaskupaikoissa tuntui, että koska olen musta, tuloni on rikos.

Olen non EU-citizen, ja afrikkalainen.

Ensimmäiset mielikuvat kestävät, ja minun mielikuvissani passin- ja turvatarkastusjonojen katseet kertoivat: "Et voi olla täällä mitään hyvää varten."

Mutta nyt pitää saada tuntuma Helsinkiin.

Ensimmäisenä saan tuntuman maanmiehiini. Täkäläiset kenialaiset kutsuvat minut koteihinsa kaupungin itäosaan. Neljä miestä, yksi nainen, opiskelijoita. He kertovat pääsykokeista. Kuulostaa kovalta.

Elämä kuulostaa kovalta.

Kielimuuri erottaa töistä ja ihmisistä. Suomalaiset ovat hyviä ihmisiä, he kertovat, mutta puhdasta rasismiakin on. Täytyy olla varovainen.

Menemme yökerhoon, jossa on pääasiassa maahanmuuttajia.

Puotilan Comeetta voisi olla missä tahansa afrikkalaisessa pääkaupungissa: musiikkia teknosta hard rockiin ja hiphopiin. Annos afrikkalaisia rytmejä yhtyeiltä kuten P Square ja Timaya.

Kenialaiset sanovat: "Et ole käynyt Helsingissä ennen kuin olet käynyt Comeetassa." Muissa yökerhoissa heiltä kysytään: Mitä teet Suomessa?

Pidän palaverin valokuvaajan kanssa tätä juttua varten. Hän tulee olemaan myös tulkkini.

Minua todella kiinnostaa, kuinka ulkomaalaiset opiskelijat täällä pärjäävät. Kuinka he maksavat laskunsa, kun kaikki on näin kallista?

Suurin osa maahanmuuttajista on asettunut Itä-Helsinkiin. Suuntaan taas sinne.

Metro saapuu, istumme kuvaajan kanssa penkille – ja jo alle minuutissa käymme kiihkeää keskustelua siitä, miltä tuntuu olla ulkomaalainen Suomessa.

Vastapäätä istuu kaksi mustaa nuortamiestä. Lyömme kättä. Ghanalaiset Fredrik Sechi ja Yako Akote ovat yliopisto-opiskelijoita.

"Suomalaiset ovat luonnoltaan hyviä ihmisiä ja hyvin luottavaisia. Erityisesti nuoret", aloittaa Fredrick.

Tiedän jo, miten juttu jatkuu.

"Mutta vanhemmat epäröivät avautua ulkomaalaisille."

Kuulen saman uudestaan ja uudestaan.

"Olen melko varma, että vaikka valmistunkin ja saan tutkinnon, tarjolla on vain vähäpätöisiä töitä kuten siivoamista ja luuttuamista", Fredrick sanoo.

Hän opiskelee yhteiskuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa, eikä usko saavansa koulutustaan vastaavaa työtä Suomesta.

Akote on huomannut, että it-alalla voisi olla toisin.

"Saatat olla onnekas ja saada kunnon työn teknologiateollisuudesta. Hyvä puoli on myös se, että siellä maksetaan tunneista. Jos teet enemmän, saat enemmän."

Sitten Akote jatkaa hämmentyneen kuuloisena:

"Verotus täällä tarkoittaa sitä, että jaat kolmanneksen tulostasi valtion kanssa. Se voi todella turhauttaa."

Olemme Itäkeskuksen pysäkillä.

Fredrick ja Akote jatkavat matkaa. Me nousemme ostoskeskukseen.

Vertaan Itäkeskusta minulle tuttuihin Sarit ja Yaya -keskuksiin Keniassa.

Tuntuu kuin olisi vanhainkodissa.

Missä on ovat nuoret?

Nairobissa kaksikymppisen naiset houkuttelevat asiakkaita puoteihin. Nuoret ovat kuuluisia kerskakulutuksestaan. Bisnestä tekevät nuoret.

Suomessa opiskelijat ovat lähes kolmikymppisiä ennen kuin valmistuvat yliopistosta – Jeesus Kristus!

Keniassa olet kaksikymppisenä työmarkkinoilla, kolmikymppisenä pomo, etkä voi kuvitellakaan, että elämä alkaa nelikymppisenä.

Se on auringonlaskun aikaa. Elinajanodote on Keniassa noin 50 vuotta.

Kehitysmaassa kilpailu on kovaa.

Nuoret ovat erittäin aggressiivisia. Rahaa, rahaa, rahaa. Ihmiset ajattelevat rahan tekemistä.

Köyhyysrajan alapuolella asuu niin paljon ihmisiä, ja vain vahvimmat selviävät.

Mutta ihmiset löytyvät keinoja.

He patentoivat vaikka mitä. Hulluja asioita!

Joku kehittää menetelmän, jolla voi ladata akun kynttilästä. Tai sateesta. Tai vaikka mistä. Nuoret tekevät keksintöjä, mutta ei ole instituutioita, jotka jatkokehittäisivät niitä.

Kiinasta tuodaan halpaa tavaraa, liikaa.

Keniassa on 40 miljoonaa ihmistä, eikä talous kannattele heitä kaikkia. Kaikille ei ole mahdollisuuksia.

Jos et tee työtä, et selviä – ellet ehkä varasta.

En usko, että suomalainen selviäisi kenialaisessa kilpailussa.

Mutta Suomessa onkin mahdollisuuksia.

Astun sisään kultasepänliikkeeseen Itäkeskuksessa ja kysyn yrittäjä Jaana Salmenojalta, kuinka hän toimii yrittäjänä.

Onko tämä ainoa bisnes vai onko hänellä muitakin rautoja tulessa?

Tämä on ainoa, Salmenoja sanoo. "Tämä on elantoni."

Jutellessamme ymmärrän, että jostain syystä suomalaiset yrittäjät keskittyvät yhteen liikeideaan. Salmenoja puhuu korkeista kustannuksista.

Maassa, jossa ikäihmiset vetävät taloutta, yrittäminen ei ole aivan niin eloisaa kuin Nairobissa.

Luulen, että 15–20-vuoden kuluttua Suomi on muuttanut: nuoria ulkomaalaisia on yrittäjinä yhä enemmän. Täällä tajutaan, että ulkomaalaisten avulla Suomi voi menestyä. Talous kutistuu, jos ihmisiä ja tekijöitä ei ole.

Kysyn Salmenojalta, mitä tapahtuu, jos häneltä loppuisivat asiakkaat. Entä jos hän joutuisi sulkemaan liikkeensä?

"Se on pahin mahdollinen tulevaisuudenkuva, mutta Suomessa kukaan ei nuku nälkäisenä. Yhteiskunta pitää huolen. Tuilla voi elää", hän kertoo.

Ostoskeskuksen ulkopuolella vastaan tulee nuhjuisen näköinen nainen.

Hänen kaulansa ympärillä on pyyhe, ja hän kantaa painavaa reppua.

Nainen ottaa repustaan pullon ja pysäyttää minut.

Hän pyytää tulta tupakkaansa.

Seuraa keskustelu, joka on ladattu seksuaalisilla vihjailuilla.

Nainen on nelikymppinen. Suomen ja englannin sekoituksella hän alkaa kertoa seikkailuistaan Senegalissa ja Gambiassa. Hän sanoo pitävänsä afrikkalaisista miehistä heidän seksuaalisen kyvykkyytensä takia ja pyytää minua ulos.

Kieltäydyn. Olen naimisissa ja koen julkiset seksiehdottelut hyökkääviksi.

Tällaiset mielikuvat mustien miesten seksuaalisesta voimasta ovat taas yksi niistä stereotypioista, jotka tekevät jäätävää railoa valkoisten ja mustien väliin.

Kieltäydyn myös aurinkolaseista, joita nainen tarjoaa minulle.

Mutta en minä kauhistele.

Kaikkialla on ihmisiä, jotka näyttävät yhteyskunnan toisen puolen.

Kontulassa törmään 15-vuotiaisiin Roopeen ja Jesperiin. Olenkin ihmetellyt, missä ovat tämän kaupungin nuoret kundit.

Roope ja Jesper maleksivat ostoskeskuksen liepeillä tylsistyneinä.

Kesää odotellessa tekemistä ei juuri ole, he kertovat.

Roope kertoo joskus vievänsä lapsia leikkipuistoon ja saavansa siitä 22 euroa kahdelta ja puolelta tunnilta.

He kumpikin haaveilevat urasta journalismin saralla, sillä se on "cool".

Roopella ja Jesperillä on edessään pitkä matka. Vielä pidempi se on Keniassa heidän ikätovereillaan, jotka yrittävät päästä kouluihin, jotka ovat liian harvassa ja liian täynnä.

Tapaamani suomalaiset ovat puhuneet talvisodasta: että sota Neuvostoliittoa vastaan tuntuu Suomessa yhä. Ei ihme, että suomalaiset haluavat lukita vieraat ulos.

Mutta kyllä muulta maailmalta voisi oppiakin. Ihmisillä voisi olla paljon annettavaa.

Eivät ulkomaalaiset halua tulla ja vallata Suomea. He haluavat olla yhteydessä.

Daniel Waitere on uutispäällikkö Kenya Broadcasting Corporationissa. Palaute englanniksi: danielwaitere@hotmail.com. Palaute suomeksi: nyt@hs.fi.

Käännös ja editointi: Tuija Pallaste. Tekstiä on täydennetty kirjoittajaa haastattelemalla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi