Muoto ja kuva

Vaikka olisi kiusattu pullea tyttö tavallisen-ankeasta lähiökodista, voi salaa päättää tulla taiteilijaksi. Ja tehdä itsestään taideteoksen.

Nainen juo aamulla kahvia, käy suihkussa ja käy sitten sänkyyn makaamaan.

Hän listaa päässään esineitä.

Kaulin. Ämpäri. Luuta. Pullapitko.

Aikaa kuluu. Usein tuntejakin: arki on hidasta ja tylsää.

Kun lista naisen mielessä on venynyt tarpeeksi pitkäksi, hän asentaa kameran paikalleen.

Hän valitsee listaltaan yhden esineen ja alkaa leikkiä sillä.

Iiu ja rintojen alle pingotettu luuta.

Tai.

Iiu ja korvista valuvat pullapitkoletit.

Salamavalo välähtää.

Kuviin tallentuu taiteilija Iiu Susiraja, 35, joka ei poseeraa, vaan katsoo tyhjyyteen arkinen esine osana kroppaansa.

Hän ei syntynyt taiteilija Iiu Susirajaksi.

Läntisen Turun betonilähiöissä, Hepokullassa ja Nättinummessa, satsattiin 1970- ja 80-lukujen taitteessa erityisesti nuorten urheilijalupausten tukemiseen: jääkiekkoilijat Saku Koivu ja Kiprusoffin veljekset pääsivät hiomaan taitojaan upouudessa hallissa. Jalkapalloilijat saivat hienot harjoitustilat.

Kun sporttijuniorit hikoilivat, pieni ja pullea Pirre Karvinen käveli enimmäkseen yksin metsässä. Tytöt ja pojat tönivät, nimittelivät ja kiusasivat.

Pirre piirsi ja maalasi.

Kunnes seurakunnan kuvataidekerhossa sattui outo ja traumaattinen välikohtaus.

Pirre maalasi vesiväreillä syksyisen puun. Seuraavalla viikolla ohjaaja esitteli Pirren väriläiskistä koostunutta työtä kerholaisille ja kertoi maalanneensa teoksen itse.

Pirre protestoi ja sanoi maalausta omakseen, mutta ohjaaja väitti Pirren valehtelevan.

"Eihän tässä ole sun nimeäkään", ohjaaja kuittasi lapselle.

5-vuotias Pirre ei voinut väittää vastaan, sillä hän ei osannut kirjoittaa.

Koskaan hän ei enää maalannut.

Pirre Karvinen tiesi jo varhain haluavansa taiteilijaksi. Haave piti vain salata visusti. Hän raapusti ystäväkirjojen Minusta tulee isona -kohtaan kuuliaisesti eläinlääkärin tai muun suositun ammatin.

Taiteilijuus oli järjetön haave urheilijoita kannustavassa ympäristössä ja kaikkea muuta kuin boheemissa tai taiteellisessa perheessä.

Isä oli töissä kunnalla, äiti valtiolla. Vanhempien taidemieltymykset rajautuivat merimaisemiin ja ristipistotöihin.

Kun Pirre ala-asteikäisenä otti ensimmäiset valokuvansa, niistä tuli jotakin muuta kuin tavallisia lomakuvia. Hän kuvasi vanhalla kameralla perhettä, koiraansa, itse muovattuja lumipatsaita ja itseään.

Ensimmäiseen omakuvaansa hän keräsi paljon tavaraa: ruokapurkkeja ja skeittilautoja. Hän asetti kameran kirjojen päälle.

Vain pikkuhousut paljastavat, että kuvassa on tyttö eikä poika.

Kun lama 80–90-lukujen taitteessa iski, ja filmit ja niiden kehitys tulivat perheelle liian kalliiksi.

Kuvataidekurssikin piti lopettaa kesken.

Peruskoulun jälkeen Pirre aloitti lukiossa, mutta kielipää ei riittänyt. Hän hankki maalariartesaanin tutkinnon, ja äiti onnitteli:

"Hyvä, nythän sä voit mennä töihin paperitehtaalle."

Pirre Karvinen ei mennyt töihin paperitehtaalle.

Vuonna 2006, suoritettuaan vielä tekstiiliartesaanitutkinnon, hän vaihtoi nimensä.

Oma nimi oli tuntunut vieraalta.

"En pyytänyt lupaa isältä ja äidiltä, vaikka olisihan asiasta voinut kysäistä etukäteen", sanoo Iiu Susiraja, entinen Pirre Karvinen. Hän istuu haastateltavana turkulaisessa kahvilassa.

"Vanhemmat ja vanhat kaverit kutsuvat minua vieläkin Pirreksi. Olen maailman ainoa Susiraja. Pitäisi varmaan hankkia jälkeläisiä, ettei nimi kuole mukanani."

Vuonna 2007 Iiu Susiraja hankki ensimmäisen digikameransa ja jatkoi kuvaamista siitä, mihin se kouluaikoina jäi. "Valokuvaus on helpoin ja nopein tapa ilmaista itseään. Mua luullaan leppoisaksi, mutta olen äkkipikainen."

Jo seuraavana vuonna hän pääsi opiskelemaan valokuvausta Turun ammattikorkeakouluun. Työt, joilla Susiraja haki taidekouluun, olivat synkkiä ja rankkoja. Koulussa hän alkoi löytää huumoria.

"Opiskelupaikan myötä tuntui, että sain luvan olla taiteilija."

Nyt taiteilija Iiu Susiraja on huomattu.

Hänen kotioloissa itsestään ottamiaan kuvia on tällä haavaa esillä Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla sekä Turun Logomossa. Hänen – opiskelijan – kuvat ovat nimekkäiden taiteilijoiden teosten rinnalla.

Ne puhuttavat.

Photoshopattujen mallikuvien ja yläviistosta napattujen Facebook-profiilikuvien vuosituhannella kaunistelematon tapa valokuvata itseään tuntuu miltei perverssiltä.

Susiraja kuvaa itseään arkisessa ja koruttomassa valossa. Hän ei laittaudu kuvia varten tai tavoittele edustavaa otosta.

"Tajusin jossain vaiheessa, että kuvassa ei tarvitse olla nätti", Susiraja sanoo.

"Poseeraaminen tulee meille selkärangasta. Kenen tahansa ulkopuolisen läsnäolo pilaa tunnelman: ihminen alkaa heti esittää. Haluan olla valokuvissa oma itseni."

Susiraja ei piilottele rehevyyttään.

"Ihmiset hämmästyvät, kun isokokoinen ihminen kehtaa olla framilla eikä häpeile ulkomuotoaan. Hämmennys tuplaantuu, kun pulleus yhdistyy teosteni kurittomuuteen – esimerkiksi siihen, että kuvissani on paljon ruoka-aineita. Miten se kehtaa! Monen mielestä iso ihminen ei ole kuvan arvoinen. Pulleiden pitäisi olla syrjässä ja piilossa."

Siihen Susiraja ei suostu. Hän käyttää ja näyttää itseään.

Valinta on käytännöllinenkin.

"Olen aina saatavilla, aina paikalla. Lisäksi itseään kehtaa alistaa kuvissa. Olisi vaikea näyttää joku ulkopuolinen huonossa valossa."

Vanhemmista, joiden taiteentuntemus ulottui merimaisemiin ja ristipistotöihin, on tullut Susirajan avustajia ja kannustajia.

He hankkivat rekvisiittaa tyttärelleen, auttavat näyttelyiden pystyttämisessä ja myöntävät, että Iiun työt ovat outoudestaan huolimatta vaikuttavia.

Kuvissa taustalla näkyy usein Susirajan vanhempien omakotitalon olohuone.

"Eihän se kovin tyylikäs tila ole, kyllä äitinikin sen myöntää", Susiraja sanoo.

Isän ja äidin Susiraja lähettää kuvauksiensa ajaksi yläkertaan tai ruokakauppaan.

Kuvan ottaminen voi kestää vartin tai neljä tuntia, ja Susiraja on homman jälkeen poikkeuksetta "aivan poikki". Hän jää usein vanhemmilleen yöksi. Hänellä on sänky vaatehuoneessa. Karviset eivät enää asu lähiössä.

Oma koti Susirajalla on ollut rahan puutteen vuoksi välillä suihkuttomissa ja vessattomissa asunnoissa.

Hänellä on tapana muuttaa vähintään kahden vuoden välein.

Joidenkin kuvataidekriitikoiden mielestä vähintään yhtä usein pitäisi uusia nahka taiteilijana.

"Kuulemma omakuvan rinnalle pitäisi keksiä jotain muuta", Susiraja miettii.

"Olen siitä hieman ihmeissäni, koska olen kuvannut vasta kolme vuotta. Jotkut taiteilijat ovat tehneet samaa juttua jo kolmekymmentä vuotta. Suunnittelen kyllä ottavani kuviin jonkun toisenkin ihmisen. Jos saisin kummatkin vanhempani kuviini, se olisi lottovoitto. Jos löytäisin miehen, käyttäisin häntä ehdottomasti kuvissa."

Taidemaailmaankin kuuluu voimakas verkostoitumisen velvoite.

Se ei ole Iiu Susirajaa varten.

Kiusattu Pirre Karvinen oppi, että yksi ystävä riittää.

"Tulen nykyäänkin juttuun vain yhden tai kahden ystävän kanssa. Pari kaveria on parempi juttu kuin liuta paskoja. Ryhmätilanteissa menen ihan lukkoon, koska olen pohjimmiltani aika erakko. Hylkään herkästi ihmisiä, ennen kuin minut hylätään", hän sanoo.

"Facebookistakin lähdin saman tien, kun huomasin, ettei se tee päälleni hyvää."

Susiraja tekee taidetta itsestään, mutta "kaikenlainen itsensä brändäys" saa hänet takajaloilleen.

"Ei mulla ole vieläkään nettisivuja, eikä yhteystietojani ole kovin helppo saada käsiinsä. Jos taiteeni ei riitä, niin se ei riitä."

Nimenmuutoksen vuoksi Susiraja epäilee, etteivät vanhat koulukaverit lähiöstä tiedä hänen urastaan valokuvataiteilijana.

"En ole mennyt kiusaajien takia luokkakokouksiin. Olisihan se kiva, jos ne ihmiset näkisivät nyt kuviani. Pääsisivät näkemään ominta mua."

Susirajaa näkee taidehäppeningeissä harvoin. Omiin avajaisiinkaan hän ei osallistu, ellei ole aivan pakko.

"En kaipaa kokkareita. Mieluummin vaikka rahoitan kuvaamisen siivoamalla. Olen tehnytkin paljon siivoushommia. Se on meditatiivista työtä. Ehtii miettiä paljon esineitä."

Hän on paljon kotona. Makaa ja miettii.

Susirajan arki on "tavattoman tylsää".

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi