Muotoilua niin että kompastuu

Helsinki on vuoden 2012 designpääkaupunki, eikä kansalaisten tarvitse miettiä, mitä sekin tarkoittaa.

22. toukokuuta järjestetään miltei käsittämätön määrä WDC Helsinki 2012 -ideointitapahtumia. Virastot, museot, harrastetilat, yleiset saunat ja matkailuneuvonnat ovat auki. Kansalaiset pääsevät noin 50 kohteessa kertomaan, mitä designpääkaupungin haluaisivat tarkoittavan.

Helsingin Erottajan Diana-puistossa ideoinnissa auttaa sirkuskoulu.

Jopa junassa Siperian-radalla jossain Venäjällä ryhmä nimeltä Aalto On Tracks – World Design Capital On Tracks keskustelee "urbaanista estetiikasta".

Nyt-liite aloitti ideoinnin selvitämällä, ketkä tätä urbaania estetiikkaa ovat tähän asti suunnitelleet.

Arkiaamun klassikko

Oranssi metro viuhahtaa ohi, kun Yrjö Kukkapuro, 77, istahtaa Kalasataman aseman penkeille. Itse muotoilemilleen.

Kukkapuro liikuttaa selkäänsä istuimessa ja ilmeestä huomaa tyytyväisyyden.

Penkit on suunniteltu kohta 40 vuotta sitten, ja niille istahtaa kymmeniätuhansia matkustajia päivässä – eikä muotoilija ole kuullut yhtään valitusta.

”Sitä on osunut kohtuullisen hyvin oikeaan, kun istuimet kestävät aikaa”, sanoo Suomen palkituimpiin kuuluva suunnittelija.

Tuolit ja metroasemat edustavat puhdasta suomalaista arkkitehtuuria, jossa jätetään rakenteet näkyviin ja unohdetaan koristelut.

Oranssi metro saa hallita.

Vuonna 1982 avautuneiden asemien suunnitteluprojekti kesti kymmenisen vuotta. Kukkapuro ja Simo Heikkilä suunnittelivat yhdessä muun muassa kaiteita, ovenkahvoja ja roskiksia. Istuinten prototyypit tehtiin lasikuidusta, mutta vuoden 1973 öljykriisin takia materiaaliksi vaihdettiin ekologinen koivu. Se on kovaa ja mukava istua kylmälläkin.

”Jos tämä olisi tehty pyökistä, siitä tulisi Tanska mieleen. Koivu on suomalainen, ihana, fantastinen puu, meidän tulevaisuutemme valttikortti.”

Suunnittelua johtanutta Metrotoimistoa kiinnosti aina ensimmäiseksi, kestävätkö kalusteet vandalismia. Istuimet onkin tehty seitsemästä osasta, jotka voi yksitellen vaihtaa.

Jälleen yksi metro kiitää asemalle, kun Kukkapuro nousee ylös tuoliltaan. Hän toivoo, että Espoon tulevat metroasemat rakennetaan niin persoonallisiksi, ettei matkustajan tarvitse kytätä asemien nimiä.

”Minuun ei ole otettu yhteyttä, eikä varmaan ehditäkään”, veteraanisuunnittelija sanoo ja jatkaa matkaa.

Valopylvään äiti

Muotoilija Ulla-Kirsti Junttila on iloinen. Syynä on haastattelun aihe ja liikennevalotolppa.

”Heti kun Helsinki valittiin vuoden 2012 designpääkaupungiksi, alettiin puhua perinteisestä taideteollisuudesta, kodin esineistä. Mutta design on paljon muuta, ja sitä on joka paikassa. Joku on kaiken muotoillut.”

Niin kuin tämän liikennevalopylvään, jonka Junttila on suunnitellut. Tolpan luoja astuu urheasti sateenvarjoineen sen alle kuvattavaksi.

Sade ropisee. Ohikulkijat tuijottavat.

Helsingissä Junttila näkee omien kättensä töitä joka paikassa. Hän on muotoillut penkkejä, istutusastioita, raitiovaunupysäkin kaiteet sekä katukiveyksiä ja aukioita.

Vaikka Junttila ei ole ollut Helsingin Rakennusviraston palveluksessa kuuteen vuoteen, hänen töitään tulee yhä esille. Kun liikennevaloja uusitaan, tulee niihin myös Junttilan suunnittelema pylväs.

”Kun kävelee tuolla, on kiva nähdä, että tännekin sellainen on tullut. On myös kiva nähdä, että ne ovat kestäneet aikaa.”

Insinööritoimisto Sitossa nykyään työskentelevä Junttila tuntuu olevan liikennevalopylväästään erityisen ylpeä. ”Teknisten laitteiden suunnittelu on erityisen haastavaa. Tolpan pitää kestää valot ja tuuli sekä uudet liikennemerkit, joita siihen ehkä kiinnitetään. Siinä rakennesuunnittelija on muotoilijan paras ystävä.”

Roskisten herra

Cityroskis Helsingin Bulevardilla on kokenut kovia. Se on nuhruinen, ja joku on liimannut siihen tarran:

Sikainfluessarokotteet eivät ole terveellisiä. Informoi muita!

Eikä roskista ole kiinnitettykään oikealla tavalla, siis sellaisella, jonka suunnittelija Hannu Kähönen pöytänsä ääressä piirsi. Pönttö tököttää katkenneessa liikennemerkkitolpassa, joka on tungettu täyteen tupakantumppeja.

”Luova ratkaisu”, Kähönen naurahtaa ja katsahtaa sitten roskiksen ruosteiseen pohjaan.

”Rapakunnossa. Koirankusi on ongelma. Se on uskomattoman syövyttävää.”

Roskapöntön suunnitteleminen ei ole yksinkertaista. ”Linnut tai lumi eivät saa päästä sisään. Tyhjentämisen ja puhdistamisen pitää olla helppoa. Metallia ei voi olla liikaa, ettei valmistaminen ole liian kallista. Pöntön pitää olla kaunis, mutta se ei saa erottua kaupunkikuvassa liikaa”, Kähönen listaa.

Kähösen Creadesign-toimisto suunnitteli cityroskiksen 90-luvun alussa, mutta roska-astiat eivät ole jättäneet häntä rauhaa. Syynä olemme me, helsinkiläiset. Me roskaamme liikaa.

Roskaaminen on kaksinkertaistunut ja pakkauskoot suurentuneet. Siksi Creadesign on suunnitellut uudet pöntöt, jotka asennetaan kesällä.

”Ne ovat kooltaan kaksinkertaisia vanhoihin nähden. Lähtökohtana oli, että pizzalaatikon pitää mahtua suuaukosta sisään.”

Kuutoslinjan matalalattiaraitiovaunu liukuu pysäkille. Sekin on Creadesignin muotoilema. Mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Ratikkafanin oma katos

Joskus alkuperäinen ei ole paras. Kun ranskalainen mainosfirma JCDecaux sai luvan pystyttää bussi- ja ratikkapysäkit Helsinkiin, rakennusvalvonnan arkkitehdit huolestuivat: eihän tuollainen rimpula pysy edes pystyssä.

Niinpä arkkitehti ja akateemikko Juha Leiviskä sai suunnitella alkuperäistä mukaillen uudet ja Helsinkiin sopivammat katokset.

Leiviskä vahvisti kattoa ja tuki katoksen betoniperustuksiin upotetuilla metallitolpilla.

”Tämä on kestävämpi ja mielestäni myös arkkitehtonisesti täsmällisempi kuin alkuperäinen”, Leivistä arvioi työtään.

Leiviskä korostaa suunnittelun näkymättömyyttä: katos ei saa pistää liikaa silmään kadulta. Niinpä ei ole helppoa huomata, että katoksia on kahdenlaisia: normaali ja ahtaaseen paikkaan tarkoitettu kapeampi versio.

Koska Leiviskä on raitiovaunufani, katoksien väri haettiin Helsingin alkuperäisten ratikoiden vihreästä.

”Väriä ei saa maalipurkista, vaan se pitää sekoittaa erikseen. Sittemmin sama väri on otettu roskiksiin ja muihinkin kalusteisiin.”

Tunnettu arkkitehtikään ei aina voi vaikuttaa lopputulokseen. Leiviskältä kysymättä tehtaalla väsättiin versio, joissa penkki on korvattu nojailuraudoilla.

”Noh, olisivat ne voineet soittaa”, Leiviskä hymähtää leppoisasti.

Taide on este

Hetki on kaunis. Suomen johtava kuvanveistäjä hivelee laajimmalle levinnyttä teostaan. Pekka Jylhä, 54, koskettaa herkästi betoniporsaan kulunutta selkää Tapiolan lastentarhan pihassa.

”Se taidan olla mä”, Jylhä sanoo ja katsoo vaaleansinistä Pekaksi nimettyä patsasta silmiin.

Porsas on nostanut kärsänsä ylös ja höristää korviaan uteliaana. Samanlaisia 260-kiloisia veistoksia voi nähdä leikkipuistoissa, pihakoristeina ja huoltoasemien jakkaroina. Alun perin niillä oli tarkoitus korvata ankeana pidettyjä perinteisiä betoniesteitä.

Porsaat tilattiin Vantaan kaupungin 650-vuotisjuhliin vuodeksi 2001. Kun Espoo tilasi possuja perässä, niiden väitettiin olevan vaarallisia ja sikojen sanottiin loukkaavan islaminuskoisia. Espoon possuja kuljetettiin maaseudun rauhaan Tohmajärvelle. Jylhän mielestä kohussa sotkettiin betoniset esineet lihallisiin eläimiin.

Urho Kekkosen muistomerkistä, eläinteoksistaan ja uudesta Odottava äiti -patsaasta tunnettu Jylhä halusi betoniporsaaseen liikettä ja inhimillisyyttä.

”Lapset hyppäävät heti selkään ja ottavat sen haltuun. Jos porsas on betoniesteenä, katsojan kannattaa kiertää se ja tyytyä kohtaloonsa”, taiteilija neuvoo.

Taiteilijan mukaan porsaat ovat myös kannanotto paremman ja ystävällisemmän karjanhoidon puolesta.

www.wdchelsinki2012.fi -ideointisivusto aukeaa 17. 5. Sivulla myös koko 22. 5. järjestettävän ideointipäivän ohjelma. Tapahtumia Helsingin lisäksi mm. Espoossa, Vantaalla, Lahdessa, New Yorkissa ja Shanghaissa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi