Rasva palaa

Joka vuoden alussa ne ovat samanlaisia. Katson kiiltäväpintaisten lehtien otsikoita: "Laihdu syömällä kuin ranskatar", "Kohti kesäkuntoa!"

Sama uudenvuodenlupauksissa: lisää liikuntaa, vähemmän kaloreita, terveellisempää ruokaa, kovempaa treeniä.

Sehän on selvä.

Mutta miksi niin itsestään selvä asia on niin hemmetin vaikea toteuttaa?

Mitäpä jos kaikkia ei ole luotu kuntoilemaan ja laihoiksi, kysyn itseltäni lehtihyllyn luona.

Mitä järkeä on huolehtia jokaisesta suupalasta ja suorittaa liikkeitä, joista ei synny mitään? Miksi juosta, jos ei tarvitse mennä eteenpäin?

Raimo –25 kg: "Liikunta palautti ilon elämääni."

Syvä vastenmielisyyteni kuntoliikuntaa kohtaan kumpuaa kai peruskoulun hieltä haisevasta liikuntaluokasta. Siellä, tasapäistämisen nimissä, ei hyväksytty ajatusta, että joku voisi olla ruumiinsa suhteen arka, syvyysnäöltään pallopeleihin kykenemätön tai muuten vain turhan jäykkä.

Tärkeimmät lihakseni elämässä ovat kestävät istumalihakset.

Mutta jotain on tehtävä – muuten pelkään, että yhteiskunta joutuu konkurssiin lävähtien laardieni takia. Ylipainoisena ja vain noin tunnin viikossa liikkuvana olen kaikkien otsikoiden perusteella se pahin uhka kansakunnallemme sitten ydinpommin.

Liikuntasuositukset muuttuvat. Sen kertoo liikuntapiirakka.

Piirakka on UKK-instituutin väline, jolla kerrotaan lautasmallin tapaan liikunnan suositukset. Tänä vuonna uudistunut piirakka korostaa lihaskuntoa.

Vielä muutama vuosi sitten minun olisi pitänyt harrastaa arkiliikuntaa joka päivä 30 minuuttia. Nyt liikunta-auktoriteeteille riittää, että harjoitan kestävyysliikuntaa viikon aikana kaksi ja puoli tuntia.

Soitan UKK-instituutin tutkijalle Marjo Rinteelle kysyäkseni, kuinka kelvoton olen liikkujana: harrastan kuntouintia kilometrin verran kaksi kertaa viikossa.

Pääsen aika helpolla.

"Uinnissa tulee katettua sekä lihas- että kestävyyskuntoilu. Voisit ottaa vielä jonkun reilun 20 minuutin kävelylenkin tai pyöräilyn lisäksi viikoittain", Rinne sanoo.

20 minuutin kävely kuulostaa kauppareissulta – siis yllättävän vähältä.

"Jos kestävyysliikunta on rasittavaa, esimerkiksi hölkkää, hiihtoa tai kuntouintia, niin puolitoista tuntia riittää. Muuten lihaskuntoa kasvattavia liikkeitä tulisi tehdä kaksi kertaa viikossa, noin kahdeksasta kymmeneen liikettä kerrallaan, jokaisesta liikkeestä 8–12 toistoa", Rinne täsmentää.

Tulisi ja tulisi.

Entä jos tekeminen ei maistu tai vaatimukset rassaavat mieltä?

Ei kai sekään voi olla terveellistä, että ihmiset päivä toisensa jälkeen syyllistävät itseään liikkumattomuudestaan tai kärsivät tylsästä pumppaamisesta jumpassa?

"Ei liikunnan tarvitse olla tanssia ja hyppelyä. Joku voi hankkia vaikka koiran ja kävellä sen kanssa. Arjen liikunta on tärkeää. Tähän ollaan myös heräämässä ympäristösuunnittelussa", Rinne sanoo.

"Kaupunkikin pitää suunnitella niin, että ihmiset voivat liikkua turvallisesti ja helposti ilman autoa."

Raijan onnistumistarina: "Vähähiilihydraattinen dieetti mullisti elämäni."

 

Laihduttajien tarinat ovat dramaattisia. Kuin satuja, joissa sankari kukistaa pahan laardivuoren eläen elämänsä onnellisena loppuun asti. Laihtuminen on vastaus kaikkiin ongelmiin.

Mutta useimmat perinteiset laihdutuskeinot eivät pitkällä aikavälillä auta lihomaan taipuvaisia.

Miksi? Koska niissä unohdetaan ihmisen mieli.

"On tutkittu, että 95 prosentilla laihduttajista paino palautuu", kertoo Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentier.

Syömishäiriökeskus hoitaa niin tunnesyömisestä kuin anoreksiasta ja bulimiasta kärsiviä. Hoitomuoto on psykoterapia.

Hoitoon on jatkuva jono.

"Vaikka lihavuus sinänsä ei ole syömishäiriö, voi syömiseen liittyä niin vahvoja tunnesiteitä, ettei lihavuutta paranneta ainoastaan syömällä vähemmän", Charpentier sanoo.

Kuluta enemmän kuin syöt on turhan yksinkertainen malli.

"Lihavuus on paljon monimutkaisempi asia."

Kävin itse muutamia vuosia sitten haastattelemassa Anonyymit ylensyöjät -ryhmän osallistujia. Yllättävän moni lihavista oli entinen anorektikko tai himolaihduttaja. Ongelma oli kääntynyt päälaelleen: sairaalloisesta painon kontrolloinnista oli tullut ylensyöntiä. Ydin oli sama: ruoka ja tunteiden kontrollointi sen avulla.

Myös rajusti laihduttavat lihovat normaaliin ruokailuun palatessaan helpommin, koska laihduttaessa on usein menetetty lihasmassaa, joka ei palaudu. Tilalle tulee läskiä.

Lihavuudesta puhutaan Charpentierin mukaan turhan moralisoivaan sävyyn.

"Psykologi tietää, että syyllistäminen onnistuu huonosti. Jos ihminen alkaa inhota it- seään, ei muuttuminen onnistu pitkällä aikavälillä, vaan alkaa aiheuttaa niitä ilmiöitä, joita yrittää ehkäistä. Itse lihavuus ei ole riski, vaan siihen liittyvät elämäntavat. Kehon muotoon tuijottaminen ei kerro mitään ihmisen terveydestä."

Maailmanlaajuinen lihavuuspaniikki alkoi levitä vuonna 2003, kun Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi tutkimuksen hyvästä ja huonosta ravitsemuksesta.

Toinen paniikkia lietsova tutkimus ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2004. CDC (Centers for Disease Control and Prevention) väitti, että Amerikassa lihavuuteen kuolee vuosittain 400 000 ihmistä. Tilastot paljastuivat jälkikäteen virheellisiksi, ja CDC:n lukua korjattiin runsaaseen 100 000:een.

Mutta lihavuus oli jo tuotu julkiseen keskusteluun tappavana tautina ja epidemiana.

Linja on jatkunut.

Esimerkiksi BBC:n nettisivujen otsikoissa lokakuussa 2007 lihavuutta verrattiin muun muassa ilmastonmuutokseen ja sitä kuvailtiin pandemiaksi.

Lihavien ihmisten katsotaan romahduttavan kansantalouden ja kansanterveyspalvelut maailmanlaajuisesti. Lihavuus ja lihavat uhkaavat myös yhteiskuntajärjestystä ja ovat siten epäilyttäviä.

Mutta onko tutkittu, kuinka paljon vaikkapa sairaalloisesti laihduttavat maksavat yhteiskunnalle?

Ei.

Viitteitä on. Charpentierin mukaan anorektikon sairaalapäivä maksaa 400–1 000 euroa. Hoidot kestävät vuosia.

"Pienellä paikkakunnalla yhden anorektikon hoito voi syödä kaikki ostopalvelubudjetin rahat. Pitää tietysti kysyä, missä kohtaa ymmärrämme ihmistä, millaiset olosuhteet ovat ajaneet hänet tilanteeseen. Sama on lihavuudessa: jos ihminen on oppinut lohduttamaan itseään ruualla, onko se ihmisen oma vika", Charpentier kysyy.

Tai onko se ylipäätään vika? Lihavuus voi olla osa identiteettiä – aivan kuten hiustyyli, urheilullisuus tai sirous.

"Ihmiset, joilla ei itsellä ole kokemusta lihavuudesta, eivät aina tunnu ymmärtävän, että ihminen ei ole pahuuttaan lihava."

Näin sanoo Hannele Harjunen, joka on juuri väitellyt Jyväskylän yliopistossa naisten lihavuudesta. Hän on ensimmäisiä suomalaisia tutkijoita, jotka käsittelevät lihavuutta yhteiskunnallisena kysymyksenä ja kokemuksen näkökulmasta.

"Tähän saakka lihavuudesta on puhuttu vain terveysnuotilla, eikä siihen liittyviä mielikuvia ja kokemuksia ole juuri tutkittu."

Terveysnuottia kyseenalaistavalla Harjusella on terveitä kysymyksiä. Ensinnäkin: "Jos ihminen on elänyt koko elämänsä lihavana eikä koe sitä ongelmaksi, niin miksi pitäisi laihtua?"

Sanotaan, että läski voi toimia suojana minän ja maailman välillä. Ehkä joku jopa viihtyy lihavana – niin kielletty ajatus kuin tämä onkin.

Eräs tuttavani tunnusti kerran helpottuneensa lihottuaan: "On jotenkin turvallisempi olo. Miestenkin kanssa voi keskustella vakavasti ilman, että ne tuijottaa koko ajan rintoja ja persettä."

Marjo –15kg: "Vasta nyt elän."

Niina –38 kg: "Kolmas kerta toden sanoi."

Monelta kilojen kanssa kamppailevalta elämä voi jäädä kokonaan elämättä.

Hannele Harjusen mukaan lihavuus käsitetään väliaikaisena tilana, josta on syytä pyrkiä pois. Tämä vaikuttaa monella tavalla siihen, miten lihavat naiset elävät elämäänsä.

"Haastattelemani naiset kertoivat kieltävänsä itseltään asioita ajattelemalla tekevänsä niitä sitten, kun ovat laihoja."

Mutta lihavasta ihmisestä ei välttämättä koskaan tule laihaa.

Tai suuri pudotus onnistuu vasta 30 lihavan vuoden jälkeen.

"Onko oikein, että joutuu elämään elämänsä jatkuvassa välitilassa?" Harjunen kysyy.

Lihavuutta stigmatisoiva kulttuuri on tietysti omalla tavallaan kannattavaa.

"Ikuiset laihdutusprojektit" ovat valtavaa liiketoimintaa.

Painonvartijoiden laihdutusmenetelmä toimii yli 30 maassa, ja yrityksen liikevaihto Suomessa oli vuonna 2008 lähes neljä miljoonaa euroa.

Kuntoilubisnes on taantumassakin nouseva talouden ala. Suomalaisten kuntoilukeskusten yhteenlaskettu liikevaihto oli viime vuonna noin 200 miljoonaa euroa.

Uusin aluevaltaus Suomessa ovat käsikauppaan vapautuneet laihdutuslääkkeet. Rasvansieppaaja Alli on maahantuojan GlaxoSmithKlinen mukaan kivunnut kymmenen myydyimmän itsehoitolääkkeen joukkoon, vaikka se on ollut käsikauppamyynnissä vasta huhti-toukokuun taitteesta.

Tutkija Harjusella on vielä yksi kysymys:

"Jos yhteiskunta on niin huolestunut ihmisten lihomisesta, missä ovat esimerkiksi lihavuudesta kärsiville suunnatut kunnalliset matalan kynnyksen liikuntapaikat, ohjaus ja tuki?"

Avaan netin.

Toisin kuin lehtihyllyiltä, blogeista löytyy jo toisenlaisiakin otsikoita. Varsinkin Yhdysvalloissa on laaja blogiliike, joka käsittelee naisten lihavuutta poliittisena kysymyksenä.

Isojen naisten muotiblogissa Fatshonistassa täyteläiset naiset poseeraavat pienissä hameissa ja tiukoissa topeissa. Ilman häpeän häivää.

"Kolumbian yliopiston äskeisen tutkimuksen mukaan se, että murehtii ylipainoaan saattaa olla terveydelle haitallisempaa kuin itse ylipaino", julistaa eräs bloggaaja.

En tee uudenvuodenlupausta, mutta päätän ostaa uudet uimalasit – ne tuntuvat tässä vaiheessa vuotta parhaalta elämänmuutokselta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi