Rypäleet olalle

1. Päivä: château Juna Pariisista Lounais-Ranskaan kulkee läpi kumpuilevan maaseudun, ohi ikivanhojen kivitalojen ja resuisen romanileirin. Sitten se on perillä.

Bordeaux. Viinimaailman napa.

Täältä tulevat maailman kalleimmat punaviinit sekä hieman vaatimattomammat valkoviinit – Bordeaux Blancit, Porvoon Lankut, tiedättehan.

Jotta Bordeaux'n tuhansien viinitilojen satojentuhansien köynnösrivien rypäleet muuttuisivat juomaksi, aina syys-lokakuun vaihteessa viljelmille saapastelevat sadonkorjaajat. He ovat maaseudun ranskalaisia, erimaalaisia opiskelijoita, työttömiä itäeurooppalaisia ja leirien romaneja, jotka saavat kausityöstä pienen palkan.

Paitsi eräällä viinitilalla.

Château Carsinissa (1. – selitykset kainajutussa) sadonkorjaajat ovat suomalaisia, eivätkä he saa rahaa lainkaan.

Odotan asemalla kyytiä Carsiniin. Isäntä Juha Berglund murahtaa puhelimeen: "Mä tuun hakee. Hoidan ton mun yhden orjan asioita siellä samalla."

Ei hätää, ei hätää: kyse ei ole orjatyöstä.

Berglundilla vain on omalaatuinen huumorintaju.

Hän on tekstiiliyritys Nanson ja kenkätehtailija Emil Aaltosen perijoitä, Decanter-viiniliikkeen perustaja ja Viini-lehden julkaisija, joka 20 vuotta sitten osti sisarineen viinitilan Ranskasta.

Runsaat 20 hehtaaria maksoi nykyrahassa noin 700 000 euroa ja itse château 150 000 euroa. Berglund joutui uudistamaan kaiken.

"Miten viinintuottaja voi tehdä viinillään pienen omaisuuden? Otetaan ensin suuri omaisuus", on yksi hänen vitseistään.

Istumme nahkaverhoillussa BMW:ssä, joka kiitää 40 minuutin matkaa kaupungista tilalle. Köynnösrivit vilisevät silmissä.

"On erittäin vaikeaa saada asiallisia työntekijöitä", Berglund puuskahtaa.

Sekin on vitsi.

Ranskalaiset palkolliset huolehtivat hänen tilastaan läpi vuoden. Sadonkorjuuviikkoina suomalaiset sommelierit (2.), viinintuntijat, kokit ja opiskelijat suorastaan jonottavat päästäkseen töihin.

Berglund kutsuu heitä orjikseen. Maine on kiirinyt.

Orjat eivät saa rahaa, mutta he nukkuvat miellyttävissä makuuhuoneissa Nanson lakanoissa. Iltaisin he syövät usean ruokalajin hienon illallisen. Viinejä he maistelevat mielin määrin.

Kukapa ei sellaisissa talkoissa haluaisi olla mukana.

Murahteleva Berglund taitaa huomata, että epäilen juuri hieman onnekkuuttani. Olen orjana seuraavat kolme päivää.

"Ei tässä vielä mitään, nyt mä oon vielä ihan hyvällä tuulella. Mutta katotaan sitten iltapäivällä uudestaan."

Silloin tulee seuraava sääennuste.

Sää ratkaisee, miten rypäleet kypsyvät, milloin ne poimitaan ja mikä on isännän mieliala. "Koko vuosi tehdään töitä, ja sit se voi olla pilalla kahdessa päivässä."

Berglund tarkoittaa satoa, jonka arvo rahassa on puolisen miljoonaa.

Hän seuraa kuutta eri sääpalvelua, jotta osaisi tehdä päätöksen – köynnösrivi kerrallaan: Poimitaanko vai odotetaanko? Ovatko väri ja aromi oikeat?

Oikeasta päätöksestä tulee laatuviiniä, raaoista tai homeisista rypäleistä vähemmän arvokasta viiniä.

Mutta varmastikin linnanherraa lohduttaa, että hän sentään saa pyöriä bordeaux'laisissa viiniseurapiireissä?

"Aluks mä jaksoin sitä, mutta ei mua enää kiinnosta. En mä ole ikinä tuntenut oloani täällä oikein kotoisaksi."

Vaimo ja tyttäret pysyttelevät mieluummin kotona Kirkkonummella.

Hetken Berglund, 51, näyttää tummassa kuontalossaan synkeältä karhulta, jolla on punaiset shortsit.

Auto kääntyy pihatielle.

Näkymä on taas idyllinen.

1. tehtävä: bisseä

Syksyn kultaisessa valossa hohkaa kaksikerroksinen, art nouveau -henkinen, 500-neliönen kivirakennus, jonka ranskalainen porvariperhe 1800-luvun lopussa viimeisteli maaseutuasunnokseen.

Château Carsin.

Pihassa on uima-allas. Pihassa on myös viininvalmistamo. Meidän viinimme valmistamo, uskaltaisiko sanoa.

Château Carsin on Bordeaux'n ainoa suomalaistila, ja se on varmasti maailman ainoa suomalaistila, joka on saanut viiniguru Hugh Johnsonilta luonnehdinnat: "kunnianhimoinen, hyvin houkutteleva". Pariisin pohjoismaisilla viinimessuilla Carsinin valkoviinit valittiin kaikista skandinaavien tekemistä parhaiksi!

En ehdi hivellä antiikkihuonekalujen pintoja enempää, sillä isäntä käskee. Ensimmäinen tehtävä on avustaa kokkia kauppareissulla.

Tamperelaisen ravintola Hella&Huoneen kokki Jani Pesola viettää kesälomaansa Carsinin keittiössä valmistamalla joka päivä talonväelle lounaan ja pitkän illallisen.Ei, hän ei keksi parempaa lomanviettotapaa.

Pesola parkkeeraa avoauton läheisen marketin pihaan. Ennen kuin tilaamme yltäkylläiseltä lihatiskiltä sisäfileetä 21 ruokailijalle, Pesola kaartaa hyllyjen väliin.

"On kiva ottaa heti bisset, kun työpäivä on päättynyt."

Pesola nostaa ostoskärryihin 24 pullon olutlaatikkoja.

Tietenkin. Olemmehan viinitilalla.

Kun Pesola kurvaa avoautolla takaisin Carsinin pihatielle, ohitamme kyltin Degustation et vente. Maistelua ja myyntiä.

Viinitila houkuttelee myös matkailijoita, tällä kertaa Martikaisia. Vaikka sadonkorjuun aikaan on kiire, Berglund ottaa pariskunnan vastaan. He sentään ovat ajaneet Suomesta asti, ja yhteisiä tuttaviakin löytyy.

Yritän hymyillä edustavasti, sillä Jukka Martikainen ja Liisa Hanski-Martkainen kertovat nähneensä matkoillaan lukuisia viinitiloja ympäri Euroopan.

Seuraa tilaesittely. Berglund aloittaa sen pihapiirin laidalta.

"Tuottavia köynnöksiä on nyt 21 hehtaaria... istutustiheys 5 000 käynnöstä hehtaarilla... päälajike on Merlot (3.)."

Osa Merlot-rypäleistä on jäänyt mustikan kokoisiksi. Epäonnistunut kukinta on tämän vuoden vitsauksia.

"...aiemmin on saatu noin 6 000 pulloa hehtaarilta, mutta tänä vuonna tuotos on pienempi."

Berglund ei lannoita lainkaan, sillä hän haluaa tehdä viineistään biodynaamisia. "Ne köynnökset, jotka ovat pisimpään olleet ilman dopingia, kestävät parhaiten", hän perustelee.

Sitten paljastuu ihme. Berglund osoittaa runkoa, josta kasvaa valkoviinirypäleitä. Aiemmin sama runko teki punviinirypäleitä. "Ympättiin samaan juureen uusi laji."

Tämän ihmeen ansiosta kaikista Euroopan viineistä tuli 1800-luvun lopulla amerikkalaisia!

Ainakin juuriltaan.

Silloin meren takaa levisi viinikirva, joka oli tuhota Euroopan viinitarhat. Tauti pysähtyi vasta, kun juurakot yksi kerrallaan vaihdettiin vastustuskyvyn kehittäneisiin amerikkalaisiin.

Viinin maailma on dramaattinen.

Ja niin kovin täynnä nippelitietoa.

Berglund päättää kierroksen.

"Ikinä ei ole saatu näin hyvää opastusta", Martikainen kehuu.

"Voitte lähteä", Berglund murahtaa takaisin. "Mutta tuutte sitten takaisin illalliselle."

Huumorintajun ohella myös linnanherran vieraanvaraisuus on omalaatuista.

Vihdoin he ovat edessäni, orjat. Kollegani.

Rypäleet on tältä päivältä poimittu, juoksutettu liukuhihnalle ja puhdistettu. Ne on murskattu tankkeihin seokseksi, jonka on tarkoitus käydä – siis sokerin tulisi muuttua alkoholiksi.

Siihen tarvitaan enemmän hiivaa kuin sadonkorjaajia.

He seisovat pihalla.

"It takes a lot of beer to make wine", sanoo yksi.

Tosiaan, heillä on Pesolan ostamat pullot käsissään.

"Sen jälkeen kun oot koko päivän maistellut, niin silloin varsinkin on aivan ihana ottaa kylmä olut", lisää mies likainen Château Carsin -T-paita yllään.

Hän on Erkki "Eki" Rintala. "Mä olen tän paikan lojaalein työntekijä", hän esittäytyy.

Palkittu hän ainakin on: ruotsalaiset kollegat valitsivat Torniosta Tukholmaan päätyneen Silja Linen sommelierin vuonna 2007 alallaan Ruotsin parhaaksi.

Orjissa on muitakin voittajia.

Saappaissa ja muoviessussa viininvalmistamoa vielä putsaava Outi "Ode" Jakovirta työskentelee oikeasti Uudessa-Seelannissa. Hänen tekemänsä Julicher Estate Pinot Noir 2008 palkittiin maan suurimmassa viinikilpailussa viime vuonna kultamitalilla.

Kuinka suomalaisnaisesta on tullut Uuden-Seelannin parhaita viinintekijöitä?

Hän myi asuntonsa Helsingissä maksaakseen sikäläisen, vuoden kestävän viinikoulun.

"Nyt on pakko päästä suihkuun", Jakovirta sanoo ja katoaa.

Berglund saapuu portaille. Kokki Pesola yskähtää.

"Ois pari kehitysehdotusta. Saaks esittää?"

Berglund katsoo Pesolaa. "Ei missään nimessä."

"Pari pientä kattilaa."

1. illallinen: punasipuli

Châteauin ruokasalin pitkässä pöydässä istuu huoliteltu seurue. He pyörittelevät käsissään viinilaseja, nuuhkivat sisältöä, suipistavat suutaan, siemaisevat viiniä ja huljuttavat sitä suussaan.

Sama seurue kuin äsken ulkona. Nyt he ovat kammattuja, meikattuja ja kauniisti pukeutuneita.

Pöydän päässä istuvat isäntä ja Martikaiset.

Alkuruoka: vuohenjuustokreemi, kurpitsapyree, punasipulia ja mallaskeksi. Château Carsin L'Etiquette Grise 2006.

Pääruoka: härän sisäfilee, palsternakkapyree, uunijuurekset ja sinappikastike. Château Carsin Cuvée 2005.

Kokki Pesola esittelee kunkin ruokalajin englanniksi.

Pöydässä istuu myös Phil Hutchinson, australialainen viinintekijä. Hänkin on päässyt Berglundin orjaksi, sillä Australiassa sato on korjattu jo keväällä ja Hutchinsonin esimies on Berglundin entisiä alaisia.

Viinipiireissä kaikki tapahtuu suhteilla.

Hutchinson ei ymmärrä suomea, mutta viinejä hän ymmärtää. Hän kiihdyttää pöytäkuntaa väitteellään, että pystyy jopa maistamaan, onko viini käynyt villillä vai jalostetulla hiivalla!

Vanha maailma (4.) suosii edellisiä, uusi maailma (5.) jälkimmäisiä.

Kyntteliköt loistavat.

Muita puheenaiheita: roseen arvostus? Nousussa.

Roseehan ei sitten synny sekoittamalla valko- ja punaviiniä vaan uuttamalla väri kuorista. Roseesamppanja on poikkeus.

Jälkiruuaksi: suklaakakkua, vaniljapatisseeeri ja inkiväärimarinoitua appelsiinia. Château Carsin Liquereux 2006.

Marjut Hartikainen palaa supisten vielä alkuruokaan: oliko punasipuli kokonaisuudessa sittenkin liian terävä? Hakkarainen on entinen helsinkiläisravintola Nokan sommelier, nykyinen hyvinkääläisen Paloman ravintolapäällikkö. Vieressä on hänen avomiehensä Jari Koiksniemi, viinikonsultti.

Pariskunta tapasi toisensa neljä vuotta sitten Carsinissa, eikä se suinkaan ole ainoa sadonkorjuun synnyttämä suhde.

Punasipulikysymys jää ilmaan.

Isäntä aikoo vetäytyä, sillä hän on edellisillan viihdyttänyt yömyöhään kiinalaista vierasta, jonka viiniklubiin Berglund aikoo viiniään myydä.

Kiinassa on nousevat viinimarkkinat. Niille päästäkseen pitää toden teolla verkostoitua.

Berglund hoitaa viestiliikennettään salongin viereisessä työhuoneessa, jossa on flyygeli.

Flyygelin vieressä on patja.

Matkalla erikoiseen yösijaansa Berglund täyttää eteisen oluthanasta tuopin.

2. päivä: rypäleet

Kello raksuttaa yli puolenyön linnan keittiössä, jossa illallisseurue kääntää ehtymätöntä oluthanaa ja hakee kellarista uusia pulloja. Aamulla kello 8 he ovat ulkona.

Naks. Tömps.

Näin rypäleet korjataan: terttu katkaistaan saksilla ja heitetään koriin. Miehet heittelevät koreja tyhjinä traktorista ja nostavat ne täysinä takaisin.

Naks. Auts.

Selässä tuntuu viidessä minuutissa. Tertut kasvavat köynnösten alimmilla oksilla.

Rivistöt voisi putsata myös kone. Naapurin rinteessä sellainen ravistelee köynnöksia puhtaiksi.

"Kone on nopea ja tehokas, eikä sillä ole aamulla kankkusta", on Berglund jo murahtaen huomauttanut.

"Se tekee 60 ihmisen työt ja vuokrattuna maksaa vain 260 euroa tunnissa."

"Mutta kone ei valikoi. Ja se rikkoo kuoret."

Siispä poimijat etenevät kukin rivillään ja saksivat tertut huolellisesti. Aurinko paistaa, linnut laulavat, ilma on raikas.

Naks. Ah.

Tätä on orjatyö parhaimmillaan.

Opiskelijatytöt pulisivat köynnösten väleissä poikaystävistä, kihlauksen merkityksestä, mahdollisista häistä.

Sitten on oudon hiljaista.

Kauempaa rivin päästä kävelee Essi Elijoki, toinen Tampereen ammattikorkeakoulun restonomiopiskelijoista, jotka tänä syksynä valittiin harjoitteluun Carsiniin.

"Tää on aina tällasta. Sitä kuvittelee, että on jäänyt yksin pellolle, mutta muut pulpahtaa jostain kyllä esiin", Elijoki sanoo.

Hän on 22-vuotias ja maistelee viinejä ystäviensä kanssa.

"Valitaan vaikka useampi viini, jotka on tehty samasta rypäleestä", Elijoki havainnollistaa.

Esiin pulpahtaa myös Taru Tylli, Tampereen opiskelijoita hänkin. Tylli tekee lopputyönsä ehkä ammattikoulunuorten suhteesta viiniin.

Suhteesta helmeilevään omenaviiniin, eh-heh?

"En pidä sitä viininä", toteaa Tylli viileästi.

Iltapäivällä viiniköynnöksistä saksitaan vain lehtiä. Se on tärkeää: lehtien taakse piiloutuneiden herkkien, valkoisten rypäleiden tulee saada sateen jälkeen ilmaa ja aurinkoa, jotta niihin muodostuisi jaloa hometta, josta makea jälkiruokaviini saa aromin.

Kun parturointi on suoritettu, kurvaamme isännän kanssa ostoksille viinitarvikekauppaan ja vielä oluelle Monsieur Detréen ravintolaan. Sekä kauppias että ravintoloitsija ovat olleet Carsinissa illallisella.

Berglund poistuu lasin ääreltä ulos hoitaakseen puhelun, joten on sopiva hetki udella Detréeltä: Mitä mieltä seudulla ollaan ulkomaalaisista, jotka näin ostelevat Ranskan viinitarhoja?

On englantilaisia, japanilaisia ja muutama tanskalainen. Islantilainen ja ruotsalainenkin kuulemma tulivat ja menivät. Sitten on tämä suomalainen.

"Tervetuloa vain", lausuu Monsieur Detrée.

Kaikki eivät ole yhtä kohteliaita.

Kun Berglund aloittaessaan hankki viinikaluston ja työnjohtajan Australiasta, naapurustossa oltiin pöyristyneitä. Suomalainen toi Bordeaux'hon teräksisen viinitehtaan – mikä häväistys.

Nyt Berglundkin on tullut ranskalaisempiin ajatuksiin. Hän haluaa tehdä terroiria (6.) – siis maaperää ja paikallisia perinteitä – ilmentävää sielukasta bordeaux'laisviiniä eikä "mitään brändättyä cocacolaa".

"Pidän pohjoisen ihmisistä", Detrée sanoo.

Hänellä on Château Carsinia viinivalikoimassaan.

2. illallinen: virhe

Siistiytyneet orjat kohottavat samppanjamaljan. On orja Kalle Naatulan viimeinen illallinen.

Outi Jakovirta kirjoittaa muistikirjaansa Champagne Arlaux 1er Crut Brut Speciale Réservestä luonnehdinnan: "robust, yeasty, good funk"– Uudessa-Seelannissa hän on tottunut tekemään arviot englanniksi.

Yksi orjista, Kalle Naatula, on lähdössä Carsinista Berglundin tuttavan viinitilalle Saksaan, ja Berglund pitää maljapuheen:

"Paska juttu, että sä lähet, mut kiitti ja menoks."

Naatula on 27-vuotias, mutta ehtinyt kiertää viininkorjuussa jo Intiaa, Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten.

Alkuruoka: kampasimpukkaa, kukkakaalisalaatti ja -pyree. Trimbach Pinot Gris 2004 sekä Meursault 2004.

Kahdella viinillä testataan, kumpi sopii seuraksi paremmin: alsacelainen notkea valkoviini vai tuhti Burgundin Chardonnay?

Molempia ihastellaan.

Pääruoka: viiniköynnöksillä grillattua vasikkaa, haudutettuja linssejä, ruusukaalia ja voikastike. Château Carsin Cuvée Noir 1997.

Kun brie-juusto kiertää pöydässä, Annika Hannus tekee virheen. Hän on Carsinissa, koska tekee luomuviinien imagosta gradua, ja Berglund on perhetuttavia.

"Juusto pitää leikata pitkittäissuunnasta", Hutchinson huomauttaa hänelle.

Hannus on leikannut kolmion muotoista juustolohkaretta poikittain. Moka.

"Keskellä on paras kohta, ja on epäkohteliasta leikata se itselleen. Tämä on Juhalle tärkeää."

Hannus vain hymyilee ja ottaa lusikan käteensä.

Jälkiruoka: minttuvalkosuklaakreemi, marinoituja hedelmiä ja mascarponevaahto. Château Carsin Liquoreux Cuvée Privée 2001.

Isäntäkin on loistotuulella. Hän on jo esitellyt Luneville-astiaston, jonka hänen isovanhempansa kokosivat aikoinaan Pariisin-matkoillaan ja jonka Berglund toi takaisin Ranskaan.

Nyt hän kertoo, kuinka hänestä tuli viinin ja ruuan ystävä.

Kotoa se ei ole peruja.

"Kauppakorkeakoulussa kaverin veli kehui viinitietämyksellään. Mä päätettiin kaverin kanssa pistää paremmaksi."

Yksi orjista on valmistellut lauluesityksen: Viidestoista yö sadonkorjuuhengessä, ja isäntä pyyhkii liikutuksesta silmiään.

Hän menee flyygelin viereen.

Nukkumaan.

Berglund on kyllä musiikin ystäviä – hänhän on kapellimestari Paavo Berglundin poika –, ja illallisilla soi aina klassinen.

3. päivä: hatussa

Keittiössä soi Abba. Lattialla tanssii hattu- ja peruukkipäisiä ihmisiä.

Kello on neljä aamuyöllä.

Eteisen naulakon hattu- ja peruukkikokoelma on otettu käyttöön – tietenkin linnassa on sellainen.

"Mikä tapahtuu hattubileissä, jää hattubileisiin!" vannottaa Milja Wikström, Silja Linen ravintolatyöntekijä.

Jos nyt muutama sumea muistikuva kuitenkin:

Naatula, Hakkarainen ja Koiksniemi halaavat.

Nuoret naiset tanssivat Hutchinsonin ympärillä. Hutchinson kiroaa, että hän tekee viiniä Australiassa, kun suomalaisella viinitilalla on näin kauniita naisia.

Hutchinson juo olutta suoraan hanasta.

Kello on kuusi aamulla.

3. päivä: yliannostus

Herään ja ymmärrän, mikä on viiniammattilaisen ja tavallisen orjan ero.

Kello 10 aamulla Hutchinson hämmentää seosta valtavassa tankissa viininvalmistamossa.

"Kuka lupasi olla täällä aamulla kahdeksalta mukana tekemässä töitä", hän kysyy.

Minä, soperran.

Jos rypälemurskaa ei sekoiteta, kuoret kuivuvat pintaan ja pilaavat viinin.

Hutchinson ja Jakovirta ovat heränneet juoksuttamaan nestettä tankin alaosasta yläosaan kuorten päälle. Kuoret luovuttavat taas turvallisesti viinille makua, väriä ja tanniinia – siis parkkihappoa.

Hutchinson ja Jakovirta ovat todella heränneet, kahden tunnin yöunien jälkeen.

Minä en ole herännyt.

Hengitän, nieleskelen.

"Tää on tämmönen rutistus. Kyllä tän kestää", lohduttaa Jakovirta ja nauraa. Hän tulikin Carsiniin ensimmäisen kerran jo vuonna 1994. Siitä aukeni hänen viiniuransa.

Näen uramahdollisuuteni heikkoina, mutta edessä on opintomatka.

Käyntikohde 1: Château Margaux, yksi Bordeaux'n alueen viiden arvokkaimman Premier Cru -viinin (7.) tuottajista. Tuijotamme linnan komeaa fasadia ja Margaux'n sadonkorjaajia, jotka jonottavat ruokalaan.

Ammattilaiset ovat pakanneet muovipussiin olutta. Maistamme sitä autossa ja parkkipaikalla.

Käyntikohde 2: Château Mouton-Rothschild. Taiteilijat Salvador Dalísta Andy Warholiin ovat tehneet etikettejä Ranskassa hyvin tunnetun Rothschildin aatelisperheen Premier Cru -viineille. Annan ylen linnan vastaanoton naistenhuoneessa.

Käyntikohde 3: Château Haut Marbuzet. Espanjalaiset työläiset erottelevat rypäleitä hihnalla. Maistamme neljää vuosikertaa (8.) ja vielä pipetillä tynnyristä tämän vuoden viiniä.

Käyntikohde 4: viinimyymälä ja -baari. Krug-samppanja maksaa 15 euroa lasi. Château d'Issan 2007 maksaa 35 euroa pullo.

Niin halpaa ja fantastista, että ammattilaiset maistavat molempia.

3. illallinen: yhä viiniä

Makuaistini on turtana, mutta ammattilaiset intoutuvat yhä uusista ja uusista viineistä.

Château Carsinissa on viinikätköjä mitä omituisimmissa paikoissa, ja palattuamme Berglund kaipaa "ammattilaisten näkemyksiä" eräästä esiin tulleesta harvinaisuudesta.

Rypäleen nimi on Rotgipfler.

Luoja kiitos hän tarvitsee vain ammattilaisten näkemyksiä.

"Ei mikään kukkainen", sanoo Jakovirta. "Ei", vahvistaa Berglund, joka on tarkastellut päivän tankkejaan ja tiluksiaan.

Alkuruoka: Kylmä tomaattikeitto. Carsin Rosé 2009.

Pääruoka: Lindströminpihvi, tillihollandaise ja nyrkkimuusi. Carsin Cuvé Noir 2005.

Roquefort-juusto. Urziger Würzgarten Riesling Spätlese Mosel 2002.

Moselin alueen puolimakean valkoviinin on tarkoitus osoittaa, että punaviini ei aina ole paras seura juustolle. Maistamme myös punaviinin kera.

Hatarasti laskeskelen, että tyhjentämiäni lasillisia on juuri nyt ehkä viisi kertaa enemmän kuin täyttämiäni rypälekoreja.

Sillä ei, missään ei ole kaatoastioita. Kukaan ei sylje pois.

Puoliltaöin he heittäytyvät vielä hyväntuulisina isännän järjestämään sokkotestiin: kumpi kahdesta punaviinistä on biodynaamista? Ero ammattilaisten ja amatöörien välillä käy yhä selvemmäksi.

Tai ehkä ei sittenkään.

Kaikki arvaavat väärin.

4. päivä: lopussa

Berglund poskisuutelee hyvästiksi.

Kun tulee marraskuu, Château Carsin tyhjenee viimeisistä orjista, eikä viinikään enää käy.

Kuukausia se lepää hiljaa tynnyreissä, ja sitten pihaan ajaa pullotusauto.

Etiketteihin kirjoitetaan:

Château Carsin 2010.

Sadonkorjuusta on selvitty.

Lähteenä myös Jukka ja Päivi Sinivirta: Ranskan viinit (Otava)

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi