Sekaisin takaisin Karjalaan

Valtakunnanraja. Miten hieno sana se onkaan!

Ja vähän pelottava. Varsinkin, kun se jää taa.

Niiralan raja-aseman Venäjän-puoleiset yksitotiset tarkastuskopit eivät ole omiaan luomaan leppoisaa tunnelmaa. Eikä pelko todellakaan vähene siitä, että seisoo venäläisen rajavirkailijan edessä ja on ehkä täyttänyt väärin maahantulolomakkeen.

Passi tärisee kädessäni.

Virkailija tuhahtaa ja tekee merkintöjä.

Saan passin takaisin. Spasibo, yritän sanoa. Kiitos, venäjäksi.

Miksi ihmeessä olen saattanut itseni näin epämukavaan tilaan?

Karjala. Syy aukeaa edessäni hiekkaisena, kuoppaisena ja pusikkoisena.

Karjala.

Olen täällä tuon yhden sanan tähden – ja kaiken, mitä se sulkee sisäänsä:

Kyyneleet, jotka nolosti valuivat kymmenvuotiaille tytönposkilleni, kun Anneli Saaristo lauloi televisiossa Evakon laulua.

Valokuvan, jossa neljä sukupolvea naisia istuu sohvalla: minä pariviikkoisena äitini sylissä, vieressä mummi ja isomummi.

Messinkiset kynttilänjalat, jotka isomummin 25-vuotiaana kuolleen äidin jälkeen ovat siirtyneet aina perheen vanhimmalle tyttärelle.

Tui tui tui -hyräilyn, jota isomummini puuhaillessaan piti.

Eteläsuomalaisen lapsen korvissa kummalta kuulostavat persoonapronominit. Sie.

Ja mie.

Niin. Minä.

Mitä enemmän vuosia olen täyttänyt, sitä useammin olen tuntenut vetoa Karjalaan. Yhä useammin olen miettinyt, mitä alue merkitsee 31-vuotiaalle naiselle, jonka äidinpuoleinen suku on sieltä.

Rajan takaa. Luovutetusta Karjalasta.

Mummini äiti – isomummi – oli muuttanut 17-vuotiaana vuonna 1930 nykyrajan tälle puolen Tohmajärvelle. Siellä hän kuoli vuonna 1996.

Isomummin isä ja äitipuoli lähtivät sodan alta – kuten 400 000 karjalaista. He jättivät Ruskealassa sijaitsevan Kaalamon aseman ja viereisen asemamiehen talon.

Heitä en koskaan tavannut. Eikä heistä, tai isomummin menetetystä nuoruudenmaisemasta, koskaan puhuttu. Ei ainakaan lapsen kuullen.

Mutta nyt istun autossa kuoppaisella tiellä mukanani nippu valokuvia ja hataria tietoja.

Tahdon löytää isomummin nuoruudenmaiseman. Sen, jota hän ei voinut viiteenkymmeneen vuoteen käydä katsomassa.

Venäjänpuoleinen Värtsilä on pelkkää pöpelikköä.

Reuna- ja keskiviivaton tie kiemurtelee pusikon keskellä. Vastaantulijoita on harvakseltaan. Henkilöautoja, tukkirekkoja. Menijöitäkään ei ole ruuhkaksi.

Sortavalaan on rajalta matkaa kuutisenkymmentä kilometriä.

Minun määränpääni, Ruskeala, on puolet lähempänä. Siellä isomummin maiseman pitäisi olla.

Todisteena puristan kädessäni valokuvia, joissa vuoden 1993 tuulipukukuosiin pukeutunut isomummini lapsineen talsii Ruskealassa.

Neuvostoliitto lakkasi olemasta joulukuussa 1991.

Kesäkuussa 1993 isomummi matkusti Ruskealaan. Valokuvissani näkyy, miten hän seisoo keltaisista laudoista rakennetun talon pihassa epätietoisen näköisenä.

Onko tämä se sama talo, mummini kertoo hänen pohtineen.

Matkalaiset tulivat siihen tulokseen, että vanha talo oli paremmista hirsistä tehty.

Isomummin isän asuttaman asemamiehen talon paikalle oli rakennettu uusi talo.

Mutta kun minä katson kuvia, epäilen. Ehkä vuoden 1993 kuvien talo olikin kotitalo, mutta venäläistettynä: hieman vain lisätty lautaa tuonne, rimaa tänne.

Yksi Karjalaan olennaisesti kuuluvista piirteistä on sen yltiöpäiseksi tarinaksi muuttunut luonne. Voe, siel ol mesmarjatkii lapsen piän kokosii.

Ei kai sellaisia palatessa enää löydä.

Sodan jälkeen rajan taa jäänyt alue muuttui maanpäälliseksi paratiisiksi. Kaikki oli ollut niin suurta, kaunista, puhdasta. Ihan kuin Raamatun paratiisissa.

Menetetty alue sekin.

Mutta se, että tarinoille on niin helppo nauraa, ei tarkoita, että samalla naurettaisiin menetykselle.

Ei. Itsehän juuri teen toiviomatkaa.

PCKEAЛA-kyltti ilmaantuu tienreunaan.

Heti sen jälkeen tienviitta osoittaa louhokselle. Se pitää nähdä.

Kyse on vedellä täyttyneestä vanhasta marmorilouhoksesta, joka on kunnostettu 2000-luvun kelpo turistikohteeksi. Muutama venäläisseurue soutaa lammikossa.

Vieressä on ränsistynyt auto-korjaamo ja sen ruohottunut pihapiiri. Maasta uhkuu öljyn haju.

Satakieli kurluttaa eksoottisesti, mutta traktorilta haiseva öljy vie ajatukseni isäni puoleiseen sukuun – ja sotaan. Satakunnassa maanviljelijänä elänyt isäni isä, pappa, vietti viisi vuotta elämästään sodassa täällä itärajalla.

Jo ennen matkaa lukiessani Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua – Karjala- ja sotaklassikkoa – olin jäänyt miettimään sota-Karjalaa.

Aiemmin olin nähnyt vain sen. Sotanäyttämöksi typistetyn Karjalan. Siihen olin kyllästynyt.

Sitten tajusin, että sen alla oli jotain: Karjala, joka todella on kaikkien suomalaisten Karjala. Siellä asuneiden, sieltä lähteneiden, siellä sotineiden. Heidän jälkeläistensä.

Ajatus tuntuu kornilta ja turhan juhlalliselta sukupolvelleni, joka on tottunut ironiseen katsantokantaan vähän kaikessa.

Ajattelin kuitenkin rohkeasti loppuun. Sanoin sen ääneen.

Karjala yhdistää minun kaksi sukuani. Vuonna 2006 kuollut pappani soti, jotta isomummini olisi voinut piipahtaa nuoruusseudulleen naapurikylään.

Kuuntelen satakieltä ja ihmettelen: tätäkö on tulla vanhaksi? Paisutella historiaa häpeämättömästi mielessään ja yrittää omia siitä mahdollisimman monta omaa palaa. Minun pappani, minun isomummini. Minun minun minun.

Tai sitten se on Karjala, joka tekee ihmisille tämän.

Ymmärrän yhä paremmin, kun Paavolainen kirjoittaa Yksinpuhelussaan: "Kivennapa, kotiseutuni, on vallattu! Uutisessa on jotakin niin epätodellista, että en ensi alkuun ole sitä käsittää. – Vasta yön hiljaisina tunteina kipinävahtina toimiessani herään hitaasti tajuamaan Kivennavan valtauksen henkilökohtaisen merkityksen."

Karjalasta alkoi muotoutua tarunhohtoinen Sinisen kukan maa – kuten Paavolainen sitä jatkosodan alun Suur-Suomen tunnelmassa nimittää – 1800-luvulla.

Raja-alueen korpiseuduista tuli kallisarvoista kulttuurimaisemaa viimeistään sen jälkeen, kun Elias Lönnrot julkaisi Karjalasta keräämiään muinaisrunoja: runoeepos Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ilmestyi 1835.

Karelianismi, taiteilijapiirien Karjala-harrastus, muovautui itsestäänselvyydeksi.

1890-luvulle tultaessa Karjalassa alkoi olla suorastaan ruuhkaa. I. K. Inha valokuvasi, Axel Gallén käväisi häämatkalla, ja suoraan Pariisista saapuivat Pekka Halonen, Juhani Aho, Venny Soldan ja Eero Järnefelt.

Sibeliuksen häämatka Karjalassa oli vuorossa 1892. Eino Leino vaelsi 1897.

Karjalasta olikin syntyvään kansallisvaltioon hyvä hakea: Laatokan pohjoisrannalla oli kalastettu ja metsästetty jo 800-luvulla.

Ja niin karjalaisuuden piirteistä syntyi kansallishenkeä, karjalaisesta maisemasta kansallismaisema.

Heti louhoksen jälkeen Ruskealan tiellä eteen tulee viitta "Herrankukkaro. Tule kirkolle."

Suomeksi. Ja toden totta, kirkkohan mäellä kohoaa. Useilla Karjalan luovutetuilla pitäjillä on omat suomalaiset yhdistyksensä, jotka vierailevat vanhoissa maisemissa tiuhaan: korjailevat hautausmaita, siistivät paikkoja, tunnelmoivat.

Ruskealalla on yhdistyksen lisäksi Kalevi Keinonen.

18-vuotiaana evakkoon lähtenyt Keinonen rakentaa vanhaan kotikyläänsä uutta kirkkoa. Se on jo reilusti ohi harjakorkeuden.

Pihassa pyörii rakennusmiehiä. 83-vuotias isäntä Iiris-vaimoineen löytyy yläkerrasta, seurakuntasali-kahviosta.

Keinonen kertoo tehneensä ensimmäisen kerran päivämatkan menetetylle kotiseudulle vuonna 1989. Työuransa hän teki opettajana. Nyt hän on Inkerin luterilaiselta kirkolta papinoikeudet saanut kotiseutuaktiivi.

Sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ennen kirkon rakennusta Keinoset jo pyörittivät majoitustoimintaa vanhassa pappilassa, avustivat paikallisia, maalauttivat säilyneitä suomalaistaloja.

Ja nyt kirkkosalissa maalataan kattoa turkoosiksi. Jumalanpalvelus pidetään joka sunnuntai.

Keinosen kaltaisille toiminnan miehille Karjalan palautus ei ole mikään kysymys. Se on itsestäänselvyys, jonka olisi pitänyt jo tapahtua.

"Kekkonen siinä melkein onnistui. Ja Koivisto ei uskaltanut asiaa edistää."

Niin. Presidentti Urho Kekkosen todella kerrotaan käyneen useaan otteeseen vaivihkaisia neuvotteluja palautuksesta.

Kekkosen jälkeen Karjalan-kysymys katosi politiikasta. Siitä tuli kansanliikkeiden ja yhdistysten asia.

Vielä kaksi vuotta sitten presidentti Mauno Koivisto katkaisi siivet huhulta, jonka mukaan Venäjä olisi tarjonnut Karjalaa ostettavaksi 1990-luvun vaihteessa.

Mitä isomummini asiasta ajatteli? Minulla ei ole siitä aavistustakaan.

Mieleen tulee vain se, miten rajan läheisyys isomummin luona Tohmajärvellä tuntui.

Raja oli. Siitä ei puhuttu.

Keinosen kirkon vieressä metsittyy vuonna 1940 palaneen Ruskealan kirkon kivijalka. Mukanani olevissa valokuvissa on kuva siitäkin.

Isomummini pääsi kirkossa ripille.

Kivijalka toistaa kirkon muodon ruohikkoisessa maassa.

Keinonen osoittaa koivua, joka on haarautunut kolmen metrin korkeudelta.

"Kun kirkko paloi, oli koivu kolmimetrinen."

Täällä puidenkin historia on jotenkin painavampaa.

Kun Keinoselta kysyy, miltä tuntui palata, hän ei heti sano mitään.

Sitten: "Ei sitä osaa oikein kuvata. Jos olisin säveltäjä, säveltäisin. Sellaiselta uskomattomalta se tuntui. Niin kuin mökin mummo, joka tuli katsomaan lentokonetta ja sanoi: 'Ei tommosta ookaan.' "

"Sanotaan, että ihminen uskoo, kun näkee. Mutta ihminen ei usko aina edes nähdessään. Millaisessa kunnossa seutu oli tullessa, sitä ei voi sanoin kuvata."

Seutu, todella. Jos katsottaisiin sitten raunioiden sijaan tätä nyky-Karjalaa. Venäjän Karjalaa.

Ruskealan keskuspaikka on Kaalamon kylä.

Keskusta on nopeasti kuvailtu: pompöösin neuvostomuistomerkin koristama voikukkia kasvava nurmikenttä, jota reunustaa kaksi mitä puhdaslinjaisinta neuvostoliittolaista rakennuslaatikkoa. Vesitorni. Suurpiirteiseen tyyliin muurattuja viisikerroksisia taloja. Nurmikentän reunalla kolmen toripöydän verran kenkävalikoimaa. Toisessa rakennuslaatikossa on kauppa. Toisesta ilmestyy maastokuosiin pukeutunut mies tarkastamaan huolekkaana passejamme. Ei saa kuvata! Ei taloa, ei häntä!

Kaupan hyllyt ovat täynnä. Kylmätiskissä on kalaa, lihaa. Hyllyillä säilykkeitä, leipää, keksejä. Kylmäkaapeissa olutta, vettä. Tupakkaa, karkkia, pesuaineita.

Mitä nyt kaupat tarjoavat.

Kaksi nuorta miestä ajaa kaupan edustalta vanhalla kurvikkaalla moottoripyörällä.

Ja taantuma, tietenkin se on myös täällä. Työttömiä on paljon, ja kivilouhoksen työntekijät ovat odottaneet palkkojaan marraskuulta.

Kun katsoo Ruskealaa – neuvostotaloja, harmaantuneita töllejä, pölisevää aukiota – tulee mieleen yksi sana: pieneläminen.

Puolet Putkinotkoa, puolet Melukylää.

Venäläistä Melukylää.

Mutta missään ei näy sitä keltalautaista taloa, jonka pihassa isomummi kuvassa seisoo. Olemme jatkaneet kuvaajan kanssa radan varteen, ja jossain tässä pitäisi Kaalamon vanhan aseman olla.

Olen luovuttaa.

Ja sitten, kuin vain Venäjällä, kaikki on hetkessä toisin. Hirsimökkiä radan vieressä veistävä mies keskeyttää työnsä ja tulee lähemmäksi.

Hän osaa vähän englantia.

Mies on Andre Ilienski, ja hän työskentelee rautateillä. Näytän valokuviani, viiton ja soperran: minun babuškan isä, asemamies, asui tällä paikalla.

Ja kuinkas sitten käykään?

Käy ilmi, että Ilienskin isä Anatoli oli vuodet 1968–1994 Kaalamon aseman päällikkö.

Hyvä ettemme halaa toisiamme. Hymyilemme kuin mielipuolet.

Ilienski näyttää mukulakiviä hirsirakennuksen takana ruohikossa.

Siinä oli asema.

Sitten hän osoittaa kuvan keltalautaista taloa. "Fire. Ei enää."

Hän kävelee muutaman kymmenen metriä eteenpäin, näyttää.

Tulipalo on säästänyt navetan tapaiselta näyttävän harmaan vajan.

Talon paikalla on muutama mustunut hirsi ja pari kivenlohkaretta.

Sovittelemme valokuvaa maisemaan. Näin, tässä.

Tässä.

Jään seisomaan yksin valokuva kädessäni. Aurinko porottaa.

Tuossa metsässä isomummi ehkä poimi vadelmia.

Nokkosten seasta puskee keltaisia kukkia. Isomummini ei olisi ikinä ymmärtänyt, etten tiedä kukkien nimeä. Päätän, että kukat ovat kulleroita.

Käännyn takaisin.

Ja sitten, tietenkin, käki kukkuu.

Käymme Iliensin kanssa vielä haparoivan keskustelun.

Hän on 50-vuotias ja asunut Ruskealassa ikänsä. Se on hänen kotinsa, hän viihtyy. Ainoastaan siistimmäksi saisi seutu muuttua.Se, että minun babuškani ei voinut enää asua täällä, ja että tämä on Ilienskin koti nyt, ei ole meidän pienten ihmisten päätettävissä. Toiset, isot miehet, päättivät siitä.

Nyökkäilen yhteisymmärrystä. Hyvä näin, näytän.

Siltä minusta tuntuu.

En pysty kuvittelemaan kadonnutta suomalaiskylää. Tämä venäläiskylä on niin elossa.

Illalla, sortavalaisen hotellin aulassa, humalaansa uuteen nousuun asettelevat suomalaismiehet ääntelevät rehvakkaasti: tänään haluan sellaisen ja sellaisen naisen.

Prostituoidun.

Tätä kuvaa Karjalasta en jaksaisi katsoa.

Seuraavana aamuna viideltä en haluaisi irrottaa katsettani: Laatokka on akvarelli. Autere leijuu sen tyynessä pinnassa ja muutama kalastaja heittää pitkää siimaa. Kauneus on kuristavaa laatua.

Tämä kaikki oli ennen meidän.

Jokeen puolittain sortuneet aitat ovat ehkä pittoreskeinta, mitä olen ikinä nähnyt.

Mutta ne ovat siinä vain, koska asiat ovat näin.

Suomessa ne olisi korjattu pois jo 1970-luvulla.

Palaamme vielä Ruskealaan. Etsimme vanhan pappilan. Sen ovet ovat auki. Sisällä remontoidaan, ja maalarit sutivat huoneen kattoon sinistä avaruusmaisemaa.

Pappila on iso, kaunis. Vankat kuluneet lattialankut eivät astuessa narahdakaan.

Ylös julkisivuun on ikuistettu rakennusvuosi: 1931.

Talo on ollut aivan uusi silloin, kun...

Niin, kuvapinkassani on kuva pappilasta, koska täällä isomummini meni naimisiin vuonna 1931.

Vuonna 1993 otetussa valokuvassa ympärilleen katselevan isomummin takaa pilkottaa seinä-syvennys ja kaapinovi.

Kuljen alakerran huoneita. Tuossa.

Isomummini meni naimisiin tässä huoneessa. Sai lapsen, mummini. Joka sai lapsen, äitini. Joka sai minut.

Nyt minä seison tässä.

Ja se on osa Karjalaa sekin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi