Tässä kuljimme kerran

15 tuntia ja 15 toimittajaa: 15-vuotisjuhlan kunniaksi 15 reportaasia Helsingin perjantaiyöstä.

Nostetaan malja!

36 tietokonetta, 36 metallista työpöytää ja 36 huppareihin, isoihin silmälaseihin ja pohkeista tiukkoihin farkkuihin pukeutunutta kuumaa kykyä. Tämä on suunnittelutoimisto White Sheep Kampissa.

Toimisto tekee kaikenlaista digitaalista: mainoksia, nettisivuja, applikaatioita kännyköihin.

Perjantaina kello kolme White Sheepin pitkien pöytien yllä leijuu biitti. On talon tapa, että viikon päätteeksi lounaan jälkeen saa soittaa musiikkia.

Ja toinen talon tapa tulee tässä: kello 15.17 office assistant Emilia Parkkonen työntää toimiston keskelle kärryn, joka kilisee samppanjalaseista ja 12 Can Vendrell -cavapullosta.

”Kyllä melkein joka perjantai joku tekosyy keksitään”, konseptisuunnittelija Tomi Tontti sanoo.

Toimiston väki käsketään jonoon kuohuviinikärryn luo: tänään kilistetään toimiston tekemälle mainoskampanjalle, jossa puhelinliittymäfirman asiakkaista muodostettiin virtuaalinen jono firman nettisivuille.

Jonoleikki huvittaa suunnittelijoita.

”This is just retarded, tämä on vammaista”, manataan jonon perällä.

Kello 15.38 kaikki ovat saaneet lasin.

”Allright, nostetaan malja”, toimitusjohtaja Markus Grannenfelt kehottaa. ”Lokakuu häviää, siitä on hyvä jatkaa.”

Huppariarmeija skoolaa. Toimistoon leviää lempeä kuohuviinin tuoksu.

Nopeasti skoolauksen jälkeen väki palaa laseineen työpisteilleen tai muodostaa pieniä rinkejä työpöytien väliin.

Ihan kuin musiikin volyymi nousisi hieman.

Kello lähestyy neljää.

Tähti Ranskasta

Viisi minuuttia yli neljä ranskalainen kirjailija Andreï Makine istuu Messukeskuksen kahvilassa Pasilassa ja kertoo, miksi hän ei puhu itsestään haastatteluissa.

”Flaubert on sanonut, että itsestä puhuminen on pikkuporvarillinen heikkous.”

Eikä kirjailija, joka tuoksuu hyvin ranskalaiselta (jokin vaimea, ehkä aivan hitusen myskinen parfyymi) ja näyttää hyvin ranskalaiselta (harmaassa pikkutakissa hillittyä kuviointia, kaulaan solmion tilalle kiedottu pehmeä silkkihuivi), halua missään nimessä sortua pikkuporvarillisiin heikkouksiin.

Sen verran tiedämme, että Makine on syntynyt 1957 Krasnojarskissa Siperiassa ja loikannut 1987 Ranskaan.

Mutta koska ei ole suotavaa udella kirjailijasta itsestään (naislukijoiden iloksi esimerkiksi siitä, yhdistyykö kirjailijassa mahdollisesti stereotyyppinen siperialainen hurjuus ja tyylikäs pariisilainen eroottisuus), sortukaamme pikkuporvarillisuuden sijaan suomalaiseen heikkouteen.

Millaisena Makine näkee Helsingin?

”Arkkitehtuuri muistuttaa Pietarista”, kirjailija aloittaa. ”Ylipäänsä Helsinki tuo minulle mieleen Pohjois-Venäjän, josta olen pitänyt paljon ja jonka olen tuntenut. Ihmisten kasvot ovat samat.”

Ministerille makkaraa

Kello 17.02 se tekee sen taas: Stockan kello pyörähtää akselinsa ympäri. Ihmisvirta kulkee uudistetun Herkun portaille. Ruokaosasto avautuu eteen jättimäisenä hallina.

Vihannesosastolla on laarissa oikeita, rumia kurpitsoja halloweenia varten. Asiakkaat kiertävät ne kaukaa.

Juustotiskillä asioi Marja Pohjola.

”Tämä on kahden kauppa: mies ostaa juomia toisessa päässä kauppaa. Sitten kohdataan”, Pohjola selittää. Hän laskee ostoskärryyn tyytyväisenä 435 grammaa cheddaria ja vähän Mustaleimaa.

Keskellä Herkkua on kahvila nimeltä Coffee Bar. Se on aivan autio!

”Arki-iltoina täällä on usein hiljaista. Viikonloppuna riittää porukkaa”, puolustelee Julia Laine tiskin takana.

Ohi kiitää rouva kurpitsan kanssa. Joku sittenkin osti sellaisen.

Lihatiskin jonossa on tutunnäköinen nainen – Anni Sinnemäki! Mitä ruokaa ministeri aikoo viikonloppuna laittaa?

”En jaksa nyt kommentoida, olen puhunut niin paljon tänään.”

Ei haittaa. Näimme jo sen makkaran ostoskärryissäsi.

Tsiisus, miten skitsofreenista!

Esitykseen on vielä tunti, mutta näyttelijät ovat jo lavalla.

Improvisaatioteatteri Stella Polariksen Teijo Eloranta, Tobias Zilliacus, Kirsti Kuosmanen, Jami Hyttinen ja Ville Tiihonen hötkyttelevät pienessä piirissä Kaapelitehtaan Turbiinisalissa Ruoholahdessa.

”Huh hah, huh hah, kani kani, kuki kuki..." joukko kiihdyttää. ”Ossi, Ossi, Raimo, Raimo, Tero, Tero, Hjördis, Hjördis..."

”Tsiisus, tää on skitsofreeninen”, Eloranta huudahtaa, kun koko homma katkeaa naurunremakkaan.

Seuraavan puolen tunnin aikana lavalla lämmitellään vuorovedoin eri metodein: on höpötyskohtauksia, lauleskelua, leikkiä tunteilla.

Tekevätkö he tämän saman lämmittelyn joka päivä?

”Ei, kunkin illan porukka lämmittelee omalla tavallaan”, kertoo tuottaja Kaarina Etto.

Stella Polariksella on leivissään 13 näyttelijää. Lavakokoonpano muuttuu joka ilta.

Puoli seitsemältä aula alkaa täyttyä. Ilta on loppuunmyyty.

Eeli Klemetti piipahtaa kysymässä peruutuspaikkaa. ”Tule kymmentä vaille uudestaan”, Etto sanoo.

Aila Riikosella ja Krista Zaherilla liput jo on. ”Aloitus jännittää. Että mistä sanasta lähdetään liikkeelle”, Riikonen pohtii.

Tuula Leppänen ja Jessica Millner tietävät, mitä on tulossa: ”Kahden tunnin nauruterapia.”

Kymmentä vaille seitsemän katsomon ovet aukeavat, ja ihmiset rynnivät sisään.

Eeli Klemetti on palannut. ”Ei taida onnistua”, Klemetti ehtii jo manata, kun Etto tuo ilouutisen: kyllä mahtuu mukaan!

Etto sulkee ovet, ja näyttelijät astuvat lavalle.

”Saisimmeko teiltä nyt yhden sanan”, Zilliacus sanoo yleisölle. ”Raakamaito!” joku huutaa.

”Raakamaito. Se on tämän esityksen nimi”, Zilliacus päättää. Esitys alkaa.

Tiskijukan pannukakku

Vartin yli seitsemän oulunkyläläisessä keittiössä syödään pannukakkua.

Illan tullen Hermanni Peltola muuntuu dj Svengaliksi. Mutta jotta perheenisästä tulee Tavastian Balkan Madness -klubin tanssijoita villitsevä tiskijukka, tarvitaan polttoainetta.

Isän lisäksi pojat Onni ja Oiva lappavat äidin Anni Anttilan valmistamia pannareita lautasilleen. Päälle runsaasti mansikkahilloa ja kermavaahtoa.



Iltapalan jälkeen Peltola asettuu olohuoneeseen tietokoneensa ääreen.

Olohuone todellakin näyttää tiskijukan sisustamalta: hyllyt ovat täynnä cd-, dvd- ja vinyylilevyjä. Peltola viimeistelee tietokoneelleen soittolistaa illan keikkaa varten.

”Tietokonehommia nää on pääasiassa nykyään. Otan oman tietokoneen keikalle ja soitan biisit siitä. Noi levyt ovat tossa vaan koristeina”, Peltola osoittaa viinyylipinoa lattialla.

Paitsi tiskijukka Peltola on myös muusikko. Hän soitti ennen rumpuja Pohjannaula-yhtyeessä, ja viime vuodet hän on tehnyt projekteja reggae-artisti Nopsajalan kanssa. Nyt työn alla on remix Palefacelle tämän Talonomistaja-kappaleesta.



Peltolalla on vielä runsaasti aikaa viilata remixiään, sillä hänen soittovuoronsa Tavastialla on vasta kahdelta yöllä. Hän aikoo kuitenkin lähteä paikalle aikaisemmin, koska Balkan-klubia edeltävää bändiä olisi hauska vähän nähdä.

”Meillä on lämppärinä Popeda.”

Huuto yöhön

”Siinähän meinasi heti tulla lämmin”, järjestyksenvalvoja Olli Sairanen sanoo kello 20.24 ja pyyhkäisee otsaansa.

Hetki sitten hän juoksi täyttä vauhtia läpi Rautatieaseman. Järjestyksenvalvojat hälytettiin yhteen aseman ravintoloista, koska keski-ikäinen nainen oli käynyt työntekijän kimppuun.

Tilanne oli ohi muutamassa minuutissa. Nainen on nyt otettu kiinni ja odottaa poliiseja Rautatieaseman turvakeskuksessa, joka sijaitsee asemapoliisin vanhoissa tiloissa.

Hänet on lukittu huoneeseen, joka oli ennen putka. Ikkunattoman huoneen ovi on raollaan, koska laki kieltää sulkemasta sitä kokonaan. Välikohtauksesta muistuttavat ilmassa leijuva kirpeä vanhan viinan haju ja naisen käheä huuto: ”Mulla on tietoja ulkomaalaisista seksuaalimurhaajista ja terroristeista! Ei kai mua raiskata? Pääsenkö mä täältä koskaan pois?”

Järjestyksenvalvojat rauhoittelevat naista, ja Sairanen kirjoittaa paperille uhrin ja silminnäkijöiden yhteystiedot.

”Helpotamme poliisien työtä”, Sairanen sanoo ja hakee itselleen kahvia. ”Illan ensimmäinen. Kahvia menee kyllä aika paljon.”

Järjestyksenvalvojan työvuoro kestää iltaseitsemästä aamuseitsemään.

Kuka on telkkarissa!

Hieman yli yhdeksän hotelli Kalastajatorpan aulaan astelee häikäisevä komedienne.

36-vuotias Englannissa uraa tehnyt näyttelijä tervehtii satiinimekossaan ja käärmennahkakorkokengissään. Hän hivelee sulkarintakorua. ”Tämä tuo esiin mun villiä eläimellistä puoltani”, Sanna Stellan sanoo.

Puoli kymmeneltä alkaa TV1:ssä Stellanin juontama kulttuuriohjelma Strada. Ohjelman tekijät avaavat hotellihuoneessa television.

Tunnari soi.

”Hiljaa! Nyt tulee mun sketsi!” huutaa Stellan.

Stradaa tehdään niin ripeällä aikataululla, että tekijätkään eivät näe ohjelmaansa ennen lähetysaikaa. Mutta eivät he toki sitä yleensä Kalastajatorpalla katso.

Jos perjantaihin ei olisi osunut Yleisradion vuosittaisia ”Torpan Bileitä”, Stellan olisi kotisohvallaan Lauttasaaressa. Hotellihuone on varattu Stradan kauempaa tulleille työntekijöille.

”Nyt naisten pöksyt kostuu!” Stellan ilmoittaa sängyltä.

Ruudussa on Stradan toinen juontaja Ivan Puopolo.

Kun muu tiimi nostaa hotellihuoneessa kuohuviinimaljat, Puopolo on Jyväskylässä.

Hän ei näe, kun hänen juontajakollegansa ja lapsensa kummitäti kiipeää pöydälle, levittää jalkansa television ympärille ja teeskentelee synnyttävänsä.

Stellan on ihanan kreisi.

kello 21.59 Stellan kirjoittaa Puopololle tekstiviestin:

”Hillutaan täällä huoneessa, en kattonu ohjelmaa kun olin telkkarin takana, naurettiin kaljajutulle, onko sulla jotain?”

Peukkuja verkossa

Facebookissa näyttää siltä, että moni helsinkiläinen on käynyt tänään kirjamessuilla. Ja musiikkimessuilla: Jorma Uotisen vahva läsnäolo saa kiitosta monessa viestissä.

Myös Oulun Kärppiä kiitellään. Ilmalan hallissa Jokereita vastaan peli oli kuulemma jo alkanut muistuttaa oikeata jääkiekkoa.

Joku tekee lähtöä saunaan ja toinen katsomaan teksasilaista roots-muusikkoa ravintola Bellyyn.

Kello 22.08 ystävä kertoo vaimonsa omalaatuisesta toiveesta. Tämä haaveilee, että heillä olisi kuollut koira, jota voisi sitten ikävöidä.

22.11 musiikinopettaja on ymmärtänyt jotain merkittävää musiikin terapeuttisesta voimasta. Musiikkiin voi nimittäin tilanteen mukaan suhtautua joko symbolisen etäisyyden kokemisen tai samaistumisen välineenä.

Sitten tuleekin hiljaista.

22.24 päätän vauhdittaa tapahtumia. Pistäydyn keittiössä. Kaksi minuuttia myöhemmin naputtelen uuden statuksen: otti jääkaapista tölkin olutta.

Nojaudun odottelemaan tykkäämisiä.

Kello 22.37 ensimmäinen peukku kaljoittelulleni! Ja tieto Johanna Tukiaisen raskaudesta.

Raptorin comeback!

Nosturissa Hernesaaressa odotetaan lavalle illan pääesiintyjää. Kello on kaksi yli yksitoista.

20 vuotta sitten suomalaista nuorisoa villinnyt räpryhmä Raptori ilmoitti hajotessaan, että se tekee comeback-kiertueen kymmenen vuoden välein. Nyt on menossa jo toinen paluu.

Kesän ja syksyn aikana Suomea kiertäneet Jufo, Kaivo ja Izmo ovat vetäneet jossakin loppuunmyytyjäkin saleja. Nyt tupa ei ole täynnä, mutta yleisö näyttää omistautuneelta.

On keski-ikäisiä pariskuntia, aikuisia naisia huolellisesti pynttäytyneinä, baarikierroksella olevia äijiä, ja myös nuoria, jotka olivat hädin tuskin syntyneitä kun yhtye löi läpi.

Raptori oli erikoinen, nokkela, ärsyttävä ja parhaimmillaan tavattoman viihdyttävä popyhtye. Se viehätti monia, mutta myös suututti niitä, jotka halusivat luoda Suomeen vakavamielisen hiphop-kulttuurin.

Nosturin lavalle yhtye säntää raivokkaasti sätkien ja huitoen.

Raptori voi olla vanha vitsi, mutta se on päivitetty hienosti.

Kello lyö kaksitoista, eikä kukaan enää notku baarissa. Kaikki ovat pakkautuneet lavan eteen tai kiinni parvekkeen kaiteeseen.

Kaksi miestä ja beibi

Kello on 00:03, perjantai vaihtunut lauantaiksi, ja Johanna Maksimainen sanoo ”hmmm”.

Maksimainen selaa paperinivaskaa, ja vastaus selviää.

”Meillä täällä Haikaranpesässä tuli perjantaina kaksi.”

Kun alakerran osaston yksitoista lasketaan päälle, Kätilöopiston synnytyssairaalan perjantaisaldo on 13. Kolmetoista uutta ihmistä.

Pihalla palaa rööki. Itähelsinkiläiset Bao Dang, 32, ja Cuong Wu, 30, ovat viime kuukaudet vitsailleet, että Kättärille tullaan sitten samalla taksilla.

Lähellä se tosiaan oli. Baon poika syntyi keskiviikkona, Cuongin tiistaina.

”Alku oli kyllä tosi rankka, mutta nyt alkaa jo helpottaa”, sanoo Bao.

Niinhän se menee. Ja kokemus auttaa. Baon pojalla on isosisko, Cuong juniorilla isoveli.

Savut taivaalle, vielä aavistuksen hermostuneesti, ja takaisin jälkikasvun luo.

Haikaranpesässä kätilö Heidi Nesteoja naksauttaa kahvinkeittimen päälle, kun huone numero kaksi hälyttää.

Ei hätää. Päinvastoin, Merja Kaijalla menee hämmentävän hyvin. Esikoisella on ikää reilu tunti, ja Kaija, 30, paiskoo jo vitsiä.

”Naapureita taisi naurattaa se meikäläisen lähtö”, Kaija virnistää, ja näyttää lähinnä kevyen iltalenkin kipaisseelta.

Se lähtö oli vauhdikas. Ambulanssihommiksi meni, kun pojan into maailmaan veti äidiltä aamulla jalat alta.

Kaija katselee sängyltä, kun Heidi Pietilä pesee hänen ”halloween-vauvansa”.

Pietilä on doula, synnyttäjien tukihenkilö, jo kuudetta kertaa.

Luvuista puheen ollen. On niitä päähenkilölläkin: 3 560 g ja 50 cm.

Pietilä huljuttelee vettä, jonka Heidi Nesteoja on ensin säätänyt juuri oikeaan lämpöön. Ekat kakat valahtavat viemäriin. Tästä eteenpäin kaikki on ekaa.

00:46 eka pipo.

00:47 eka vaippa.

00: 50 eka potkupuku.

Nesteoja jää tarkistamaan Merja Kaijan verenpainetta. Ja jotain muuta. Perusjuttuja.

Sillä välin kahvi on tippunut. Kuppi kouraan ja viimeinen kierros, kellokin on kohta yksi.

Katosta roikkuva digitaalitaulu näyttää 0:58, kun huoneesta viisi kuuluu seitinohut ärjäisy. Ovella roikkuu liitutaulu, jossa lukee rettelöitsijän työnimi.

”Poju” siellä yrittää vimmatusti selvittää, millaista on olla ihminen.

Harvinaista kauhua

Suvilahden Voimalan pihalla on pimeää. Syysyön kalseus ja kaupungin äänet puistattavat tavallista enemmän: on Virolaisen kauhuelokuvan yö.

Sisällä Tuglas-seuran tiloista kantautuu piinaava äänimaisema.

”Syysyö tuntui luonnolliselta ajankohdalta esitellä virolaista kauhuelokuvaa”, kuiskaa seuran tiedotussihteeri Jenni Kavén.

Yhdeltä elokuvayleisöä on paikalla enää kourallinen. Kymmenisen nuorta kolmekymppistä seuraa hievahtamatta illan vieraiden, ohjaaja Robi Uppinin ja käsikirjoittaja Maria Kivirandin elokuvaa Rändaja – The Wanderer.

Mika Rossi ja Joni Karppinen ovat päätyneet öiseen Suvilahteen kaverin suosituksesta.

”llan pitkä elokuva oli lähinnä kliseistä kauhua, mutta animaatiot olivat hyviä.”

Joillekin katsojille kieli on ykkösmotiivi. Töölön yhteiskoulussa viroa opiskeleva Marko Saarelainen kertoo, että perheen loma-asunto Tallinnassa kannustaa opettelemaan kieltä.

Kun kello lähenee kahta, yleisö on kutistunut kahteen katsojaan. Koko illan mukana ollut saksalainen Filippa Wagner aikoo sitkeästi katsoa viimeisenkin pätkän. Helsingin yliopistossa elokuvatutkimusta opiskeleva vaihtari ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt virolaista elokuvaa, saati kauhuelokuvaa.

”Suurimmasta osasta olen pitänyt”, sanoo Filippa hymyillen.

Lähes tyhjälle salille lähtee pyörimään yön viimeinen, tupakoinnin vaaroista varoittava splatter-elokuva. Lienee turvallisinta jatkaa matkaa.

Aina on tällainen meno

Tavastian salissa on kahdelta yöllä voimakas läikkyneen oluen tuoksu, mutta juuri mikään muu ei viittaa siihen, että vielä pari tuntia aikaisemmin sen on täyttänyt Popedan keikka. Nyt salin täyttävät dj Svengalin globaalit bilerytmit.

Hän seisoo läppärin takana salin perällä ja miksaa erilaisista elektronisten rytmien ryydittämistä etnokappaleista tauotonta bailumusiikin virtaa. Se vie klubiyleisön välillä Balkanille, välillä Intiaan, välillä Lähi-itään, välillä ihan kotinurkille Suomeen.

Lopputulos on villiä, ja tutuista hetkistä huolimatta niin outoa, että tanssijoiden liikkeet muuttuvat yhä näyttävämmäksi kiemurteluksi ja hyppimiseksi.

”Aina kun soitetaan balkania, on tällainen meno”, Svengali eli Hermanni Peltola sanoo.

Omaakin tuotantoa kuullaan. Hermannin polkka on Peltolan suomalaisesta haitarimusiikista sämpläämällä ja biittejä lisäämällä tekemä tolkuton tanssilattiajenkka.

”Suomalaisesta musiikkiperinteestä löytyy huikeita juttuja. Ei aina tarvitse lainata funkista tai Etelä-Amerikasta”, kuvailee Peltolan kollega Timo Santala eli dj Rideon.

Peltola on saanut aiemmin illalla valmiiksi remiksin Palefacen Talonomistaja-kappaleesta, ja se soi nyt Tavastialla ensimmäisen kerran yleisön edessä.

Remiksi kuulostaa siltä kuin Palefacen räpin ympärille jäävät aukot olisi tilkitty hurjalla balkanilaisella karnevaalimusiikilla. Meno tanssilattialla ei laannu.

”Olisin tehnyt uudestaan, jos olisi tanssilattia tyhjentynyt. Onneksi ei käynyt niin”, Peltola sanoo huojentuneena.

Joukko tyttöjä bailaa dj-nurkkauksen edessä maskit naamalla. Jalat nousevat korkealle ilmaan, ja liikkeet ovat kuin sekoitus argentiinalaista tangoa, Gogol Bordellon show’ta ja Pulp Fictionin tanssikohtausta.

”Me ollaan jo huomisissa bileissä. Vahingossa ajauduttiin tänään Halloweeniin”, kertoo yksi heistä, mustaan naamioon pukeutunut Miila Vainio.

Erehdys ei näytä vaikuttavan tyttöjoukon menoon.

”Ei todellakaan häiritse, on ollut loistava ilta. Naamion takaa voi vähän skannata maailmaa”, Vainio huikkaa ja liittyy takaisin seurueeseensa.

Pizza voittaa miehen

Manalan keittiössä on kuuma. Lohkoperunat tirisevät rasvakeittimessä, poronkäristys muhii pikkukattilassa ja parilalla hehkuu kasviksia.

”Keep rollin’, rollin’, rollin”, Limp Bizkit mölyää radiossa, kun kokki Outi Vuonoranta kääntelee pihviä. Öljyiset lieskat nousevat korkealle. Kello on 3.15.

Manala on kaupungin ainoita ravintoloita, josta voi saada pippuripihviä tai villisikaa valomerkkiin asti. Pohjalaisten osakuntien omistamassa töölöläisrakennuksessa on pyörinyt ravintolatoimintaa 98 vuotta.

Vuonoranta laittaa tilauksia koukkuun ja repii irti yhden rahattomaksi ilmenneen asiakkaan lapun. Seuraavina ovat valmistusvuorossa caesar-salaatti ja kinkkupizza. Paljon aineksista on valmiina vetolaatikoissa, kuten paistettuja kanapihvejä. Parhaina iltoina talon keittiössä tehdään yli 500 annosta.

Tarjoilija nostaa ison parilajalustan olkapäälle ja poronkäristyksen käsivarrelle ja kuljettaa annokset saliin 20 minuuttia sitten saapuneelle kahdeksanhenkiselle seurueelle.

Baarin puolella janoiset ovat tiivistyneet tiskin viereen. Lamput välähtävät valomerkkiä, mutta kaljatuoppia puristavat asiakkaat jatkavat höpinäänsä.

Keski-ikäinen kolmikko kikattaa omille loruilleen. Pukumies vikittelee parikymppistä minihamenaista ja nurkkapöydässä kaksi miestä halaa.

Ruokasalin ikkunapöydässä kaksi tummatukkaista naista kinastelee.

”Maria, nyt lopetat!”

”Mä tiiän, mä..."

”Maria, nyt mä en jaksa enää mitään.”

Onneksi illan viimeiset pizzat saapuvat naisten pöytään ja Mariakin voi pyyhkiä kyyneleensä.

Kello on 3.38, ja keittiön väki voi vihdoin lähteä tauolle eli ”pilkkuröökille” ennen siivousta.

Ruokaseurueita on jäljellä viisi, ja jokaiseen pyydetään koiranpusseja. Isojen miesten kolmikkokin luovuttaa pizzojen puolivälissä ja hieroo mittavia mahojaan.

Monet alkavat ymmärtää, että ilta on ohi. Luovutus tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa, kun humaltuneet horjuvat tahmeasti narikalle.

Ovella viritetään jatkoja ja selitellään, miksei haluta lähteä jatkoille. Parikymppisen naisen ilme on toivoton:

”Mikään paikka ei ole enää auki.”

Yöbussi vie hässimään ja sammumaan

05N-bussin ovi on ahdas. Jono liikkuu hitaasti, ja tungoksessa tuupitaan kuin festareilla. Joku pummaa sammaltaen tupakkaa.

Kello 4.08 täyteen pakattu linjuri on valmis lähtöön. Matka kohti Malmia, Jakomäkeä ja Puistolaa alkaa.

Yökyöpelit ovat hyväntuulisia.

Moni on ilmeisesti napannut pilkun aikaan vielä sen yhden, eikä laskuhumala ole päässyt iskemään. Toiset tuijottavat eteensä autuaina, lautasen kokoiset pupillit tuikkien.

Keskipenkeillä istuva kaksikko sen sijaan tuikkii silkkaa onnea.

Sampo Hiukkasen budapestilainen tyttöystävä Anett Fiilöp on saapunut Helsinkiin. Kesästä saakka yhtä pitänyt pariskunta huokuu lempeä ympärilleen.

Tässä melkein unohtaa astuneensa Big Macin välistä luiskahtaneen pihvin päälle.

Bussin lattia on muutenkin hämmentävän liukas, vaikkei siellä vello kuin yhdet oksennukset. Nekin ilmeisesti edelliseltä kierrokselta, sillä isoin osa ykästä on kulkeutunut kengänpohjien mukana pysäkeille.

Fiilöpille suomalainen yöbussimeininki on eksoottista. Budapestissa matkustajat ovat kuulemma yhtä jurrissa mutta äänekkäämpiä. Eikä baarikansa suuntaa kotiin vaan jatkoille.

Tältä reissulta tuskin moni jatkoille lähtee. Ainoastaan keskiovilla seuralaistaan halaileva pinkkitukkainen yön kuningatar ”Iina” hihkuu aikovansa hässimään.

”Rock ’n’ roll”, vastaa kundi tytön käsipuolessa.

Jakomäessä laulettaneen aamuöistä aariaa.

Muutoin kiima ei yölinjalla leijaile, vaikka ilmasto trooppinen onkin.

Etanolimarinoiduista matkustajista hohkaava lämpö yhdistettynä ulkoilman kosteuteen saa pisaranorot valumaan pitkin ikkunoita.

Jakomäen jälkeen jäljellä on enää kourallinen matkustajia.

Herrasmies nousee ja naputtaa nuokkuvaa vaaleaverikköä olkapäähän. Lyhyen sananvaihdon jälkeen blondi luikkii bussista ulos jossain päin Puistolaa ja huiskuttaa hyväntuulisesti herättäjälleen.

Ajatus yön ritarista hymyilyttää.

Tapulikaupungin kohdalla kello lyö viisi.

Bussi vaikuttaa tyhjältä, mutta takapenkiltä kuuluu hento ääni: oluttölkin sihahdus.

Jotakuta vielä janottaa.

Harmaa aamu

Aution Töölönlahden likaisenharmaa taivas sulautuu lahden mykkänä seisovaan veteen. Ainoa loiste hiljaisessa aamuyössä ovat himmeät katulamput.

Lahden takana Mannerheimintiellä sentään kulkee muutama auto.

Kello 5.25 Väinö Mäkelä harppoo Manskua keskustaan päin. Hän on menossa aamuvuoroon Stockmannin Herkkuun.

”Vuoro alkaa kuudelta, ja tiskien täyttämiseen on varattu kolme tuntia”, Mäkelä kertoo. Matkaa vauhdittaa korvanapeista The Smiths.

Kello 5.35 pietarilaiset Helena, Lisa ja Sergei Chychyndaeva astuvat Mannerheimintiellä ulos bussista, jossa ovat matkustaneet kuusi viime tuntia.

”Olemme käyneet täällä pari kertaa ennenkin. Pidämme Helsingistä, koska täällä on rauhallista verrattuna Pietariin.”

Hiljaista kieltämättä on. Kello 5.39 Rauni Elmlandhi odottaa aamun ensimmäistä raitiovaunua Hesperianpuiston pysäkillä. ”Tähän aikaan ei viitsi kävellä.” 

Töölönlahdella vastaan tulee Sinikka Matikainen, joka harrastaa kävelyä kovin mielellään juuri tähän aikaan.

”Herään jo viiden aikoihin, ja sitten on päästävä lenkille. Kierrän joka aamu tuosta Eläintarhalle päin, joskus muutamaankin kertaan ympäri. Yleensä yhteensä kuusi kilometriä”, kertoo parikymmentä vuotta lenkkeilyä harrastanut 73-vuotias Matikainen.

Yksinäinen päästäinen kipittää perässä tien poikki.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi