Toinen kierros

Siinä he seisovat, Moskova-baarin tiskin edessä kesäkuussa 2010: Von Hertzen Brothers -yhtyeen kitaristi Kie Von Hertzen, Rajaton-yhtyeen laulaja ja entinen kaupunginvaltuutettu Jussi Chydenius, äänittäjä ja tuottaja Jukka Puurula ja sooloartisti Kalle Ahola.

Yksitoista vuotta sitten he olivat Don Huonot, Suomen suosituin rockyhtye. Silloin he kuvasivat samassa paikassa kansikuvia Tähti-albumia varten.

Tänä kesänä he ovat sitä taas kolmen keikan ajan. Ensimmäinen soitettiin juhannuksen alla Tavastialla, seuraava on Ruisrockissa ja kolmas rockkesän päätteeksi elokuussa Ankkarockissa.

Räps.

Uusi kuva on otettu. Helppoa. Alkuperäisen kuvaaja Jouko Lehtola antoi ohjeet, lunttilappuna on printti vanhasta kuvasta ja käytössä laadukas digitaalikamera.

"Ekalla kerralla tämä kesti todella kauan", Ahola ihmettelee.

Don Huonojen 14-vuotinen ura päättyi varsinaisesti vuonna 2003. Yhtye ehti jättää syvän jäljen erityisesti 1970-luvulla syntyneiden, rockklubeilla ja festivaaleilla nuoruutensa viettäneiden mieleen.

Läpimurto otti aikansa. 1990-luvun alussa Don Huonot oli outo ilmestys.

"Se oli tukkahevin jälkeistä aikaa, ja kaiken piti olla silloin pelkistettyä ja suoraviivaista alternative-rockia", Puurula sanoo. "Meillä oli kauheasti monenlaisia vaikutteita, ja me yritettiin tehdä biiseistä haastavia."

Yhtye panosti alusta asti myös visuaalisuuteen. Se ihastutti monia, mutta herätti myös hämmennystä jäyhään suomalaiseen rockimagoon tottuneissa kuulijoissa.

"Levyraadissa näytettiin Hyrrä-biisin videota, jossa on vihreäksi maalattuja ihmisiä kasassa. Kyllähän se maailma aika omituiselta näytti", Chydenius nauraa.

"Mentiin vähän veitsenterällä, kun haluttiin rikkoa rajoja ja ärsyttää", Puurula sanoo. "Joskus se onnistui, joskus ei."

Ärsyttävät taidekouluhipit tekivät kuitenkin keikka keikalta suuremman vaikutuksen yleisöön ja pian myös levy-yhtiöön. Vuonna 1991 ilmestyi ensimmäinen albumi, ja yhtye kiersi keikoilla pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

"Ekalla rundilla oltiin Ylivieskassa, ja ekan biisin jälkeen kaikki mimmit lähti lattialta ja sinne jäi pelkästään painijan näköisiä jätkiä", Ahola muistelee. "Miksaaja tuli sanomaan, että tänä iltana ei sitten snagarille mennä."

Turpaansa stadilaiset pitkätukat saivat oikeasti vain kerran.

"Savonlinnassa keikan jälkeen jäätiin baariin, ja joku oli kai vessassa tönäissyt jotakuta", Puurula sanoo. "Kohta oli oven edessä parinkymmenen hengen lynkkauspartio. Muistan, että Jussi otti ekan iskun heti kun ovi avattiin. Tipahti siihen narikan eteen."

Mutta Chydenius nousi nopeasti jaloilleen, eikä yhtye muutenkaan piitannut kummastelusta ja hipittelystä.

Se teki lisää musiikkia ja keksi uusia visuaalisia ideoita. Keikoilla lavan takaseinälle ilmestyi komeita itse tehtyjä taustakankaita, jotka saivat bändin näyttämään suurelta ja ammattimaiselta.

"1995 Ilosaarirockissa Neljä ruusua oli suurimmillaan. Niillä oli päälavalla riepu, joka oli pienempi kuin meidän, ja se oli vain tehty huonosti spraymaalilla," Kie Von Hertzen sanoo. "Sitten me tultiin ja laitettiin iso kangas, ja tajusin silloin, että fiilis yleisössä voi olla nyt aika erilainen."

Joskus imagon rakentaminen riistäytyi käsistä, kuten tapahtui Kameleontti-albumin julkaisun aikaan keväällä 1993. Yhtye oli tehnyt videon ja promokuvien lavasteeksi puusta, vanerista ja pahvista viisimetrisen kameleontin.

Ahola ja Von Hertzen päättivät ripustaa rakennelman yöllä Stadionin torniin roikkumaan – "hypeä luomaan".

"Kameleontti ei mahtunut keikkadösään, niin nää sitoi sen köydellä dösän kylkeen", Puurula muistaa.

Köysiä artistit olivat varastaneet veneistä. He onnistuivat pääsemään myös luvatta torniin.

"Saatiin se vedettyä ehkä neljännen kerroksen korkeuteen, kun sinne rupesi tuleen vartijoita", Von Hertzen kertoo. "Jätettiin se sinne killumaan ja lähdettiin haneen. Tornin uloskäynti stadionin puolelle on aika korkealla, joten me ehdittiin siitä ulos ennen kuin ne tuli alhaalta meitä vastaan."

Hypentekijät pakenivat adrenaliinipäissään halki Olympiastadionin Eläintarhan huoltamolle.

"Siellä mulla meni vielä taskussa olleet sakset kyynärpäästä läpi. Seuraavana päivänä alkoi rundi, ja mulla oli käsi paketissa", Von Hertzen sanoo.

Don Huonojen musiikissa oli melankolinen, joskus myös ahdistunut ja aggressiivinenkin tunnelma. Joissakin kappaleissa oli kiihkeää elämän janoa, mutta harvemmin mitään erityisen hilpeää.

Soittajat näkevät nyt menneisyydessään runsaasti komiikkaa.

"Spinal Tapia ei ole tässä bändissä tarvinnut erityisemmin etsiä", Puurula muotoilee.

"Aina kun yrittää kaikkensa ja vähän päälle, niin riski kasvaa, että tapahtuu kaikenlaista. Kerran yritettiin torjua jotain ekokatastrofia pukeutumalla hampurilaiskoteloihin."

"Sulla jouduttiin teippaamaan tietysti iso cokismuki munan eteen, mutta se heilui sieltä takaa ja eturivissä tytöt oli vähän ihmeissään", Von Hertzen sanoo.

Tämän kesän keikoilla Don Huonot soittaa kappaleita uransa varrelta. Perusnelikkoa vahvistaa jazzkitaristi Jarmo Saari.

Saari kävi katsomassa Don Huonoja 1990-luvun puolivälissä Tavastialla jo ennen läpimurtoa.

"Silloin tuntui siltä, että tuon isommaksi bändi ei voi tulla", hän sanoo. "Helsingissä se oli tavattoman suosittu. Kaikki osasi biisit ja oli hirveän sitoutuneita. Suurin osa oli 20–30-vuotiaita, mutta siellä oli myös vanhempaa jengiä."

Saari tuli keikkakokoonpanon vahvistajaksi alun perin jo vuonna 1998, jolloin Don Huonot oli noussut Hyvää yötä ja huomenta -albumilla suosion huipulle.

Jussi Chydenius muistuttaa, että osasyy Don Huonojen läpimurtoon löytyy 90-luvun lopun musiikkivideokulttuurista, ja erityisesti MTV3:n Jyrki-ohjelmasta, joka näytti päivittäin paljon kotimaista musiikkia.

Muutenkin omatoiminen yhtye teki loppuaikoina videonsakin itse; ohjaajana toimi Kie Von Hertzen. Don Huonojen uran taiteellisena huippuna on pidetty Tähti-albumin kappaletta Suojelusenkeli ja Von Hertzenin ja Pasi Paunin kappaleeseen tekemää videota, jota näytettiin pohjoismaisella Music TV:llä vielä vuosia yhtyeen hajoamisen jälkeen.

Videossa Ahola ja Puurula hävittävät Jussi Chydeniuksen esittämää ruumista Koillis-Norjassa Jäämeren rannalla. Ojasta heräävä Von Hertzen juoksee henkensä kaupalla rantakivikossa.

Silmittömän rakkauden tuhoisasta voimasta kertovan kappaleen kuvitus on kiehtova ja sopivasti mystinen.

"Me ajettiin yhtä kyytiä Helsingistä Jäämerelle", Von Hertzen muistaa kuvausmatkasta. "Hiace oli ladattu täyteen kamoja, ja sinne perään oli jätetty pieni kolo, jossa yhden piti olla. Auton perässä oli peräkärry, joten peräluukkua ei saanut auki, eikä siellä ollut ikkunaa, vain radio ja rommipullo. Jukka istui siinä 30-kertaa-40-senttisessä kolossa Oulusta Vadsöhön."

Videon kohokohtiin kuuluvassa kohtauksessa Ahola ja Puurula heittävät säkkiin käärityn ruumiin jyrkänteeltä mereen.

"Ruumis oli tehty puhelinluetteloista, jotka vettyy aika nopeasti", Puurula sanoo. "Arvaa menikö se kohtaus ensimmäisellä purkkiin."

"Alas rantaan on helvetin vaikea päästä, varmaan kilometrin verran kierrettiin kivikkoa", Ahola sanoo. "Alettiin raahata sitä saatanan painavaa ruumista takaisin ylös. Oltiin ihan maitohapoilla. Tää tehtiin kaksi kertaa."

Koska video kuvattiin kesäyön valossa, tehokasta kuvausaikaa oli päivässä vain muutama tunti. Videota ei saatu tehtyä alun perin kaavaillussa "parissa päivässä".

"Kotona oli ollut vaikea uskoa, että me oltiin paikassa jossa ei ollut kännykkäverkkoa. Ainoa konsti oli pakata kaikkien kännykät Hiaceen ja ajaa Vardön kaupunkiin lossille. Siellä tuli kenttää ja yhtäkkiä alkoi piipityssinfonia, kun kännykät alkoi ottaa vastaan vihaisten vaimojen viestejä. Sitten mä ajoin sen raskaan lastin takaisin kuvauspaikalle", Puurula nauraa.

"Olishan se ollut harmi, jos sitä ei olisi sitten lopulta näytetty missään."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi