Ufot Pudasjärven yllä

Kahteenkymmeneen vuoteen taksimies Atte Särkelä ei puhunut asiasta.

Hän teki työtään kuten ennenkin: kuskasi kotikylänsä Pudasjärven Särkivaaran lapsia aamulla kouluun, vei vanhuksia terveyskeskukseen ja ajoi Iso-Syötteen tunturin yökerhon juhlijoita öisin takaisin vuokramökkeihinsä.

Vaan näkemistään valoista hän ei enää puhunut.

Sen hän vielä oli kestänyt, että kylän ihmiset ilkkuivat. Opettajavaimokin sieti kyläkoulun oppilaiden nimittelyä, ja poika vain tuhahteli pilkkaaville koulutovereille.

Mutta sitä Atte Särkelä ei kerta kaikkiaan suvainnut, että etelästä tulleet ihmisetkin nauroivat heille.

Ufoakka, sanottiin hänen vaimostaan. Ufomies, sanottiin hänen pojastaan.

Atte Särkelän ajamaa taksia kutsuttiin ufokyydiksi. Jopa helsinkiläiset kutsuivat!

Alussa oli toisin.

Toimittajat ja tutkijat olivat rynnistäneet 1960-luvun lopussa Pudasjärvelle raportoimaan asukkaiden oudoista havainnoista. Valopalloista ja ufoepäilyistä kerrottiin viestimissä Yleisradiota ja Helsingin Sanomia myöten. Ensimmäisenä haastattelemaan saapui itse Hannu Karpo.

Särkelä toimi puhemiehenä.

Hän kun oli ratissa silloinkin, kun Inattijärven tanssipaikalta yöllä palanneet taksimatkalaiset tekivät "ufobuumin" ensimmäisen havainnon Rengasvaaran yllä tiistaiyönä 9. 9. 1969.

"Se oli tasan 40 vuotta sitten eilen", sanoo Särkelä ja mittailee jaloillaan pihamaataan Särkivaarassa.

"Kyllä se hermoja koetteli."

Kolmikymppinen perheenisä näki silloin jotakin, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Kun hänen taksiautonsa lähestyi Syötettä ja kotikulmia, Rengasvaaran päältä alkoi näkyä valoa. Valo leijui ilmassa, mutta lentokoneen ääntä ei kuulunut.

Autossa olleet asiakkaat rullasivat ikkunoita auki.

Valo oli pallon muotoinen ja värähteli eri sävyissä. Se liikkui auton kanssa samaan suuntaan.

Lopulta palloja oli taivaalla toistakymmentä. Ne syöksähtelivät edestakaisin.

Minuuttien jälkeen näky katosi.

Seuraavana päivänä palloista kerrottiin radiossa.

Useat muutkin tanssipaikalta lähteneet olivat nähneet saman.

Saattaa olla, että juuri Atte Särkelä sai kohun aikaan.

Hän nimittäin soitti valoilmiöistä aamulla Oulun yliopiston tähtitieteen professorille Kaarlo Antero Hämeen-Anttilalle. Hämeen-Anttila ei sanonut juuta tai jaata, mutta antoi Särkelälle oululaisen ufokerhon yhteystiedot.

Ei Särkelä tiennyt sellaisia kerhoja olevankaan.

Soitosta ufoharrastajille se lähti. "Sitten täällä oli aina joku tutkija tai tohtori minua tapaamassa", nyt 73-vuotias Särkelä sanoo.

Hän alkoi itsekin kerätä aineistoa. Työntutkijateknikon koulutuksen saanut taksimies tallensi silminnäkijähavaintoja ja lehtileikkeitä kansioihin.

"Niitä on ihan mahoton määrä niitä tappauksia" Särkelä muistelee ja puistelee päätään.

Toden totta: Särkelän kansioissa on satoja kellastuneita lehtileikkeitä ufohavainnoista.

1970-luvulla havaintoja tehtiin muuallakin Suomessa. Eikä niille naurettu, vaan näyistä kirjoitettiin suurissa sanomalehdissä pääkaupunkia myöten.

Erityisen kuuluisaksi tulivat Kuusamossa lumeen jääneet jäljet, joista uutisoitiin ulkomaita myöten ja jotka eräs tutkija kuittasi näkemättä "tiskivedeksi".

Apua tuli vaikuttavalta taholta: Yhdysvaltain puolustusministeriöstä Pentagonista.

Ufokerhoon kuulunut oululainen insinööri oli kirjoittanut Washingtoniin. Paluupostissa Amerikasta saapui paketissa kirjoja, joissa neuvottiin, millaisilla kameroilla, suodattimilla, filmeillä ja sen sellaisilla havaintoja voisi tallentaa.

Särkelä alkoi pitää kameraa mukanaan taksin etupenkillä.

Tuloksia tuli. Särkelä esittelee vanhoja valokuviaan. Niissä on valoviiruja taivaalla.

On oudon näköisiä pilviä.

On painanteita maassa ja siniharmaata kaasua metsässä.

"Meitä hulluksi haukuttiin, mutta minä aattelin, että kun kerran nähty on, niin näitä on sitten vaan kuvattava."

Ei Särkelä hullu ollut. Eikä ole.

Ei hän koskaan kuvitellut, että kaikki valoilmiöt olisivat avaruusolentojen jälkiä. Hän yritti etsiä ilmiöille luonnollisia selityksiä: ehkä ne olivat sähköpurkauksia, erilaisia salamia tai maasta purkautuvaa kaasua.

Teorioista kiinnostuivat malmiyhtiötkin.

Särkelä kehitti insinöörituttavansa kanssa "kaasuja" varten infrapunakuvausmenetelmän. Kuvissa nähtiin vihjeitä siitä, että alueella on jotakin radioaktiivisesti hajoavaa mineraalia.

Ehkä uraania?

Kaivauksien jälkeen yhtiöt torjuivat havainnot humpuukiksi. (Vuosia myöhemmin Syötteen seudulta löydettiin kyllä lupaava platina- ja palladiumesiintymä. Malmi on yhä maan alla kansallispuiston alueella.)

Mutta se Särkelää hieman harmitti, että parhaatkaan kuvat – joista esimerkkejä ohessa – eivät tehneet yliopistoihmisiin vaikutusta.

Tähtitieteilijä Hämeen-Anttilan mielestä valopallot olivat salamointia, tarkemmin elosalamia.

Sanomalehti Kaleva kirjoitti, että havainnot voisivat selittyä "sähköpurkausteorialla". Sen mukaan atomipommien päästämät ionisaasteet olisivat tehneet ilmakehään aukkoja, joista sähköä purkautuisi uudella tavalla.Oulun yliopiston sähköinsinööriosaston esimies, professori Juhani Oksman, sanoi kuitenkin, ettei Pudasjärven ilmiölle ollut nykytieteen mukaista selitystä.

Säteilylukemat eivät olleet poikkeavia.

Jälkiä ei löydetty.

Pudasjärveläisten keskuudessa kyllä spekuloitiin.

Syntyi mitä mielikuvituksellisempia teorioita.

Yksi niistä on "suurvaltateoria": ehkä valoilmiöitä eivät aiheuttaneetkaan ulkoavaruuden oliot, vaan ne olivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton salaisia kokeita.

Kenties suurvallat suunnittelivat avaruuslaivoja ja kokeilivat niitä Pudasjärvellä öisin?

Parinkymmenen kilometrin päässä Särkelän maista Taivalkosken puolella on Virkkusen tila.

Pirtin seinällä on komea kuvakokoelma. Yhdessä kuvassa poseeraa marsalkka Mannerheim, toisessa nyt jo edesmennyt Aarno Virkkunen lumipuvussa ja kolmannessa Aarno Virkkusen isä, niin ikään sotilaspuvussa.

Juha Virkkunen, 55, Aarno Virkkusen poika, on majuri ja kokoomuksen kunnanvaltuutettu.

Hän istuu puusohvalla kuvien alla ja puhuu yöstä, jolloin isä näki oudon valon. Isä-Aarno oli ajamassa Oulusta takaisin kotitilalle, kun auto teki tenän.

"Isäukko lähti aukaisemaan konepeltiä, vilkaisi taakseen, ja siinä oli iso valoilmiö Iijoen takana. Se näkyi kirkkaana metsän läpi." Saman todisti etupenkiltä Juha Virkkusen äiti.

Toinen outo havainto on Virkkusten pihalta. "Äiti ja isä olivat ikkunasta nähneet valoa. Isä meni ulos ja näki kaksi valoilmiötä taivaalla. Toinen irtaantui toisesta ja laskeutui tuohon navetan lähelle. Se oli niin kirkas, ettei pystynyt menemään lähelle, mutta kättä pidempää isä tavoitteli. Sotaveteraani kun oli, niin ei missään tapauksessa pelännyt", Virkkunen selostaa.

Valo oli juuri tässä, navetan päädyssä, Virkkunen näyttää.

"Ja sitten, jos avaruustermiä käyttää, se valo nousi ja telakoitui takaisin siihen isompaan."

Aarno Virkkunen päätyi teoriaan, että hänen pihallaan tapahtui suurvaltojen avaruusaluskokeilu.

Valo oli laitettu tarkoituksella kirkkaaksi paljastumisen estämiseksi.

Laskeutumista harjoiteltiin.

Juha Virkkunen ei outoja valoja nähnyt.

Ei niitä ole nähnyt hänen 27-vuotias poikansa Veikko Virkkunenkaan, joka hurauttaa parahiksi autolla pihaan.

"Minua nämä kiinnostavat kulttuurisena ilmiönä", sanoo maantiedettä Oulun yliopistossa opiskellut Veikko.

Syötteen luontokeskuksen suunnittelijana hän tietää, että alue on vulkaanista alkuperää. Maaperä on geologisesti poikkeava. Jotkut uskovat yhä sinnikkäästi, että uraania siinä on, ja sitä muukalaiset käyvät hakemassa alustensa tankkaamiseen.

Tiedä sitten.

Atte Särkelälle vanha isäntä Virkkunen selitti navetan sivulla tapahtuneen eri tavalla.

"Sanoi pienen ukonkin nähneensä."

Vanha isäntä tunnettiin leukailijana. Oliko hän tosissaan?

Kukapa sen osaisi sanoa.

Jotain merkillistä Pudasjärven taivaalla on täytynyt olla, sillä niin moni kyläläinen sanoo jotain nähneensä.

Ei kai kaikki voi olla keksittyä – kun ihmiset itsekin olivat epäileväisiä.

Niin tässäkin tarinassa.

Sen ehtii rakennusmies Lauri Kellolampi hyvin kertoa auton takapenkillä istuen, sillä matkaa kuntakeskuksesta Kellolammen synnyinkylään Ylä-Kureen on noin 50 kilometriä – Pudasjärvi on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kaupunki.

Lauri Kellolampi pohjustaa kertomustaan: "Ne oli perus maalaisihmisiä, jotka ei uskonu mittään tämmösiä."

Kellolammen tilalla oli sukua useassa talossa. Veljekset Seppo ja Heimo Kellolampi asuivat vieretysten yhdessä pihapiirissä.

Miehet aurasivat vuorotellen talviöinä tietä koululaisten aamukyytiä varten.

Tammikuussa 1971 he kokivat jotain, mistä Seppo Kellolampi halusi puhuttavan laajemmin vasta, kun aika hänestä jättää.

Sinä tammikuuna kankaan päällä niitä oli näkynyt jo useana yönä. "Niitä palloja tai aluksia. Niitä tunnistamattomia lentäviä esineitä", Kellolampi sanoo.

Yhtenä yönä tällainen esine oli "tulla vilahtanut" Heimon viereen ja houkutellut häntä kyytiin. Kauhistunut Heimo oli juossut herättämään veljensä Sepon, joka oli vimmastunut. "Seppo oli sanonut, että otetaan ne kiinni. Ja siinähän tuli pikkunen erreys."

Heimo pakeni peloissaan vuodevaatteiden alle piiloon. Mutta Seppo tarttui aseeseen.

"Se ampui kerran, toista kertaa ei käet enää toimineet. Tuli sitten muutama henkilö aluksesta ulos ja alkoi pittää Sepolle puhuttelua", Lauri Kellolampi kertaa kuulemaansa.

Pidettiinkö puhuttelu selvällä suomen kielellä? Lauri Kellolammen mukaan pidettiin.

"Mutta Seppo oli sanonut, että niillä oli semmonen vyölaukun tapainen, että sekö olisi toiminut kielenkääntökoneena."

Hahmot kertoivat tietävänsä maan ihmisistä kaiken – mahdollisesti myös Sepon jäljellä olevan elinajan. Ne varoittivat väkivallan käytöstä ja katosivat aluksen mukana.

"Vanhoja asioita, mitä niitä miettimään", Heimon leski Lahja Kellolampi toteaa. Hän on tullut eläkekodistaan Oulusta poikansa tilalle perunan nostoon. "Ei se Heimo halunnu siitä puhua. Jotennii ei halunnu. Oliko siinä tämmöstä, kun ihmiset ei usko."

Ei Lahja Kellolampikaan asiasta liiemmin välittäisi enää puhua.

Mutta ei siinä hänelle mitään epäselvääkään ole.

"Se oli yösyvännä, muut oli nukkumassa. Miesväki lähti sitten päivällä kattomaan, mutta mittään jälkiä ei löytynyt."

Äärimmäisen kirkkaita "valopalloja" todistettiin kamarin ikkunasta useaan otteeseen.

"Kerran siinä oli se tarkkailukarjakkokin katsomassa. Näytti niinkun joku kirkas metallipallo olis tuonne laskeutunut" Lahja Kellolampi sanoo ja viittoo pellon suuntaan.

Epäselvät näyt eivät maatilan elämää hetkauttaneet.

"Ei täällä osata pelätä mittään. En ole niitä sen kummemmin miettiny", Lahja Kellolampi sanoo.

Kuluneena kesänä, torstaina 11. 6. 2009, Iijokiseutu-lehti kirjoitti otsikon: "Ylä-Kuren UFO-tapauksesta lisätietoa". Tämä Ylä-Kuren tarina sai vielä oudomman käänteen.

Puolentoista kilometrin päässä Kellolammista asunut Unto Leinonen, vuonna 1971 26-vuotias poikamies, oli kertomansa mukaan ollut sisällä avaruusaluksessa. Siinä Kellolampien pihassa ja juuri silloin, kun alusta ammuttiin. Hän sai osuman, mutta muukalaiset paransivat hänet.

Näin Iijokiseutu-lehti kirjoittaa edesmenneen Leinosen kertoneen.

"Olokoon jokkaisella oma kantansa asiaan", Lauri Kellolampi sanoo tästä. "Hyvin herrasmies Unto oli. Sanoi, että kolomasti oli ollut kyydissä. Kun kysyin, että miten menit, niin sanoi, että ei tietoa: hän vain huomasi, että oli siellä ollut."

Lauri Kellolampi on mietteliäs. "En tiiä. Semmosta hyvin outoa tappausta meijän käsittää."

1970-luvun alku, jolloin ufosäpinä oli Pudasjärvellä vilkkainta, oli kunnalle myös raskasta murroskautta.

Maatalous kutistui, ja asukkaat lähtivät joukolla Ruotsiin ja muualle Suomeen töihin.

Väkiluku pieneni hetkessä tuhansilla.

Tulijoita ei ollut – mitä nyt mahdollisia muukalaisia.

Ja tunnettuja vierailijoita rajatiedon piireistä. Heitä miltei virtasi Särkelän pakeille.

Ufoluennoitsijasta, lääkäri Rauni-Leena Luukanen-Kildestä, Särkelälle jäi seuraavanlainen mielikuva: "Sillä oli jotenniin mennyt yli se homma."

Luukanen-Kilde oli hermostunut ja pelkäsi koko ajan amerikkalaisia vakoojia.

Juhan af Grann vaikutti showmieheltä.

Suomen tunnetuin selvännäkijä Aino Kassinen sen sijaan teki taksiautoilijaan vaikutuksen. Kassisen kerrotaan 1960-ja 70-luvuilla neuvoneen poliitikkoja ja julkimoita Urho Kekkosesta Vesa-Matti Loiriin.

Pudasjärvellä Kassinen sai näkyjä kypäräpäisistä miehistä ja kaivostoiminnasta.

Ne eivät aivan toteutuneet. Kaivosyhtiöt kyllä kiinnostuivat kansallispuiston alta löytyneestä platinasta ja palladiumista 2000-luvulla, mutta suojeltuihin metsiin ei kajottu.

Joitain luvattomia kypäräpäitä seudulla tosin kävi kaivelemassa.

Kassinen kuoli vuonna 1977.

Silloin oltiin jo lähellä aikaa, jolloin Särkelä päätti vaieta ufoasioista.

Kuntalaisten mielipide tuntui kääntyneen Särkelää vastaan.

"Ne keljuili minulle, kun olin ruvennut 'upojen' kanssa olemaan", Särkelä sanoo.

"Meille tuli vuonna 1982 mökkikylä ja Syötteen ensimmäiset kelomökit. Siitä se hirveä viha nousi. Naapurit ei enää kättä nostaneet."

Särkelä pyysi paikallista ylikonstaapelia keräämään ihmisiltä valaehtoisia todistuksia valohavainnoista. Niitä tuli kymmeniä. Eräs lestadiolaismies kertoi nähneensä yhtenä yönä valoja niin paljon, ettei nukkumaan pystynyt.

Siihen Särkelä ajatteli ufoaineiston keräämisen jättää.

"Minä menin moneksi vuodeksi lukkoon."

Mutta aineisto ei jättänyt Särkelää. Yhteydenottoja tuli. Japanista asti – Särkelän eläkkeelle jäänyt opettajavaimo käänsi, hän kun oli aikoinaan opiskellut yliopistossa englannin kieltä.

Eräs lentäjä avautui oudoista havainnoista, joiden takia Finnairilla olisi annettu kriisiapuakin. Rannikkovartiossa Suomenlahdella nähtiin kuulemma vaikka mitä. "Olen luvannut, että enempää en kerro."

1990-luvun lopussa Särkelä huomasi asenteiden muuttuneen. Hän jätti taksin poikansa Teijon ajettavaksi ja keskittyi mökkikyläänsä.

Hän tunsi taas voivansa puhua ääneen siitä, mikä oli jäänyt selittämättömäksi.

Vuonna 1997 Särkelä oli mukana järjestämässä Syötteelle ensimmäistä ufoharrastajien ja -tutkijoiden kokoontumista.

"Näissä piireissä on myös kriittisiä, viisaita ja rauhallisia ihmisiä", Särkelä sanoo.

Ufotapahtumissa paistettiin muurinpohjalettuja ja puhuttiin Kalevalasta.

Ufoista tuli Särkelöiden matkailuyritykselle houkutinkin. Vuokramökkien tuntumassa A-oikeuksin varustetussa kodassa on nyt tietokone ja näyttö, joilta "ufokuvia" voi ihastella.

"Varovainen pittää olla", Särkelä sanoo. "Usein käy niin, että pariskunnasta nainen tulee ensin ja sanoo miehelle, että tuuppa kattoo. Jos sitten minä ruppeen kertomaan, niin mies saattaa mennä takasin autoon."

Usein käy silti niinkin, että myös vierailijat avautuvat.

Monilla on outoja kokemuksia.

Ilmiöiden – tai tarinoiden – aika ei Pudasjärvellä ole ohi.

Viimeksi kevättalvella 2009 37-vuotias hitsaaja otti Atte Särkelään yhteyttä ja sanoi tallentaneensa parven tunnistamattomia lentäviä esineitä.

Kuva on ohessa.

Hitsaaja otti sen kännykkä-kameralla tuulilasin läpi matkalla Pudasjärven-mökiltään kauppaan. Tuulilasissa ei hänen sanojensa mukaan ollut läiskiä.

Hitsaaja ei halua nimeään julkisuuteen, sillä pelkää maineensa puolesta.

Kuvan täplät eivät ole kirkkaita vaan tummia. Mitä ne olivat? Miten ne sillä tavalla pystyvät liikkumaan?

Mistä ne tulivat ja miksi?

"Jotennii se on semmonen ihmeellinen juttu," vastaa Atte Särkelä.

Hän käyttää usein sanaa ihmeellinen. "Kun vanhemmaksi tulee, selvemmäksi käy. Että ei saisi kumota sitä tietoa, mikä tulee takaapäin. Vanhat puhuu taivaanvalkiosta ja aarnivalkioista. Raamattukin on täynnä tämmöstä ufotappausta."

Niin se on, Särkelä mutisee.

Miten se on?

Mitä ne ovat?

"Kukapa sen sannoisi. Mitä ne on?"

Tähtiharrastusviikkoa vietetään 21.–27. 9.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi